Naapurin kakaroita minäkin osaisin kasvattaa...

​Koulussa 8 vuotias sai raivarin ja paikalle piti kutsua poliisi, koska lauma opettajia ei saanut lasta aisoihin.
Kun uutinen kiersi sosiaalisessa mediassa, järkytyin sen saamista kommenteista. Suuri osa peräänkuulutti parempaa kotikasvatusta, auktoriteettien kunnioitusta ja käytöstapoja. Vanhempia moitittiin yleisesti nk. vapaasta kasvatuksesta, kaiken sallimisesta sekä tapakasvatuksen sysäämisestä kouluille. Osa pohti, voivatko lapsemme todella näin pahoin?
Pahoin millä tavalla? Sitä ei kukaan ryhtynyt erittelemään huonoa kotikasvatusta lukuun ottamatta. Viitattiinko kenties köyhyyteen, syrjäytymiseen, päihteisiin vai mihin? Ennen ei voitu pahoin, mutta nykyäänkö voidaan? 

Eritellään ennen ja nyt. Ennen sai antaa vitsaa. Ennen sai antaa karttakeppiä. Ennen lapsen kurittaminen oli selviö: "Joka vitsaa säästää, vihaa lastaan" sanottiin. Varmasti moni lapsi piti tunteensa ominaan, koska tiesi saavansa selkäänsä, jos reagoi ei-halutulla tavalla. Kaikki oli takuulla paremmin, aikuisten kannalta. Ei tarvinnut huolia siitä, miltä laumasta lapsia milloinkin tuntui, koska "minä olen auktoriteetti, koska olen aikuinen". Jos joku lapsista voikin pahoin, niin mitä sitten? Ei sitä kukaan huomannut. Ja jos huomasi, niin mitä sitten? Lapsi sai rangaistuksen ja kaikki oli taas aikuisen mielestä hyvin. 
Tämäkö nyt sitten oli sitä "vanhaa hyvää aikaa", jonka pitäisi palata? Minun mielestäni ei. 

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että lapsen raivokohtausta koulussa tulisi katsoa läpi sormien ja paapoa lasta, että oi voi, onko sulla nyt paha päivä? Kyseenalaistan kuitenkin tavan, jolla monessa kulussa toimitaan silloin, kun lapsen käytös ylittää normaalin känkkäränkkäpäivän. Ryhdytään poistamaan oiretta, mutta unohdetaan oireen syy.

Raivari on aina reaktio jostakin. Lapsen raivarin syy voi olla aikuisesta mitätön. Jos mitätöi syitä, sopii kysyä itseltään, miksi on lähtenyt lapsivaltaiselle alalle? Ei tarvitse olla psykologi ymmärtääkseen, että lapsi on kehittyvä ihminen, jolla ei ole samanlaisia työvälineitä käsitellä tunneskaalojaan kuin aikuisella. Lasten tilanteiden sietokyky on erilainen. Luonteet ovat erilaisia. Herkkyystasot ovat erilaisia. Myös reaktiot ovat erilaisia.

Eräs lapsi pelkäsi mennä kouluun. Perheessä oli tapahtunut tragedia, joka oli lapselle täysin mahdoton käsiteltäväksi. Hän joutui käsittelemään menetystä, surua ja pelkoa, jotka ovat normaaleita tuntemuksia aikuisellekkin sellaisessa tilanteessa. Aikuinen sai sairaslomaa, mutta lapsen täytyi mennä kouluun. Lapsi ei kestänyt koulussa pahaa oloaan kuin muutaman tunnin, eikä aikaakaan kun opettaja soitti. Lapsi piti noutaa kotiin, hän oli saanut raivarin.
Seuraavana päivänä yritettiin uudelleen. Äiti selvitti perheen tilanteen opettajalle ja kertoi syyn sille, mistä lapsen reagointi johtui. Opettaja ryhtyi paasaamaan oppilaalle ja tämän äidille luokan edessä koulun järjestyssäännöistä, joita kaikkien tuli noudattaa. Ekaluokkalaisella vierivät kyyneleet pitkin poskia ja opettaja paasasi käytöstavoista. Miksi opettaja ei voinut päästä ylitse eilisestä? Miksi syyllistää ekaluokkalaista vielä lisää tietäen, että hän oli juuri menettänyt perheenjäsenen? 

Monet jumittuvat itse raivariin. Kuinka lapsi huusi, kirosi vittua ja saatanaa, heitteli tavaroitaan, katkoi kynänsä, potki pulpettinsa nurin. 
Minä kysyn, että mitä sitten? Täysin yhdentekevää, mitä lapsi teki raivarin aikana. Sen sijaan se, mikä johti raivariin, on tärkeää. Ja vielä tärkeämpää on se, miksi se jokin, mikä johti raivariin, johti raivariin? Vasta kun nämä asiat on avattu ja käsitelty yhdessä lapsen kanssa, voidaan ryhtyä harjoittamaan itsehillintää.

Pelkästään se, että sääntöjä tulee noudattaa ei riitä. Ei riitä, että motkotamme tuntikausia lapselle siitä, mitä on hyvä käytös, miten ihmisen tulee olla ja elää. Raivari johtuu aina jostakin ja se jokin tulee selvittää. Miksi aikuisia ymmärretään? Tarjolla on jos jonkinmoista tsemppiterapiaa ja tukiryhmää, mutta lapsen tulisi vain käyttäytyä ja sillä siisti? Miksi?
Siksikö, että aikuiset itse ovat laiskoja? Onhan vaivauduttava selvittämään perimmäistä ongelmaa. Lapsi kun ei välttämättä puhu tai osaa pukea tunteitaan sanoiksi. On nähtävä vaivaa moninkertaisesti ongelman ratkaisemikseksi verrattuna aikuiseen, jolla ilmaisukeinoja riittää enemmän. Lapsen kanssa tehtävä työ saattaa kestää vuosikaudet ja siihen tarvitaan kodin ja koulun tiimityötä. Siihen tarvitaan tahtoa ja halua. Kykyä ja halua olla kuin kuminauha, välillä täytyy venyttää ja välillä kiristää. On osattava ennakoida tilanteita, sanoittaa, olla läsnä. On hyväksyttävä, että kaikki ei aina mene kuin Strömsöössä, vaikka olisi kuinka hyvin luodut puitteet. On hyväksyttävä, että tänään tuli takkiin, mutta huomenna uusi yritys. 

Me kaikki olemme olleet lapsia joskus, mutta tosi moni tuntuu unohtaneen, miltä lapsena asiat tuntuivat. Itse pelkäsin kuollakseni talvisin pimeässä lunta auraavia traktoreita. Pelkäsin niin tosissani, että panikoin. Tiesin lapsenakin, että pelkoni oli muiden mielestä takuulla typerä, enkä siksi kertonut siitä koskaan kenellekkään. Muistan vain, miten pelko vaikutti, kuinka kurkkua kuristi ja henki salpautui ja sydän hakkasi kahtasataa. Nykytermeinhän reaktioni olisi paniikkikohtaus. Kuinka vähäpätöiseltä tuo pelko tuntuukaan nyt, kun olen päälle nelikymppinen. Pointtini on se, että ne traktorit saivat minut ragoimaan huonoilla tavoilla. Joskus lintsasin niiden vuoksi koulustakin. Lintsasin, vaikka minua kasvatettiin kotona hyvinkin kunnioittamaan ja käyttäytymään.
​
Toivoisin, että jokainen miettisi kahdesti, ennen kuin ryhtyy paasaamaan kurista tai vapaasta kotikasvatuksesta silloin, kun lapsi saa raivarin julkisella paikalla. On toki tavoiteltava tilaa, jossa lapsi oppii hillitsemään itsensä. Lapsi ei kuitenkaan ole mikään kone, jonka tiedostoihin vain syötetään käsky "ole ihmisiksi ja kunnioita auktoriteettejä." Sellainen on lapsen vähättelyä, suora väite siitä, ettei lapsen reaktioon johtaneella tunteella ole väliä. 

---