|
Minä olen kuin Koi, perhonen siis, mutten kaunis olla voi. Kuten korento synkän päivän lentää alta huolen häivän, minä pimeään jään, tai kuolen koteloon, kuolen ikävään. Sinä lennät elämään, minä tänne jään. Sinulle soi lintujen laulut, minulla on vain tämä vanhan takin kaulus. Olenhan Koi, en nähdyksi tulla voi. Sinut kauniiksi luokitellaan, minut tavattaessa tapetaan. Poikani.
Jätä minut, kun aika on. Älä koskaan aseta minua jalustalle, älä pilveni reunoja hopeoi. Sen sijaan unohda minut, valaise itse oman elämäsi polkua. Matkallesi vain yhden ohjeen ojennan: Muista minun rakastavan sinua niin äärettömän paljon, että tahdon ehdoitta unohtua. Elena 2018 Kadotus, ei se jumalaista ole,
ei polttavaa, ei kärventävää, ei raamatullista kärsimystä. Se on vain kadottamista, kuten kynä, jonka laitoit pöydän reunalle ja siitä se katosi. Vain kadottaminenkaan ei kuitenkaan vain tapahdu, kadotukseen johtaa etsimisen polku, kyllä se kynäkin jossakin on. Vaan missä se on ei lie kysymys, vaan miksi, sekin yhdentekevää, jos se tarpeeksi kauan on kateissa. Elena Maria 2018 Sinun ratkaisusi on sinun.
Se ei ole minun. Se, että tarjoat sitä, enkä koe sitä hyväksi, ei ole ratkaisu. Se on syytös. Etenkin, kun tukeudut sen kelpaamattomuuteen vähätelläksesi minut. Jotta ongelmaa ei olisi, jotta se olisi toisaalla, jotta se olisi vähintäänkin minussa. Se, että tiedät, koska olet päätellyt, ei ole todellisuuteni. Se ei ole lasteni tdellisuus. Se on monologisi, jolla maksat itsesi sisälle oikeutukseen, jossa olet kuunnellut, toiminut, ollut läsnä -itsellesi. Se, että olet ajatellut minua ei ole minun tietoisuuteni. Se, että aiot ajatella minua on yhdentekevyys. Se on vain ajattelemista, ei muuta. Se, että en ole hyvä ihminen on teoriasi, jokainen meistä on teorisoimaan oikeutettu. Olen teoriasi elänyt, en kerran vaan useasti. Niin kauan kuin monologisi on olevinaan dialogi, jonka näet avoimena ratkaisuna, et löydä minua. Löydät luomasi mielikuvan minusta. Niin kauan kuin sinun perheesi on sinun, ja minun on minun, ei ole perhettä, johon me kaikki kuuluisimme. Niin usein, kun puhut kunnioituksesta, unohtaen olla järkähtämättä ja tietoisesti läsnä silloin, kun minua ei ole kunnioitettu, ei liene outo ajatus, etten tahdo laskea käsiisi suitsia. Hevonen vetää vain yhdet vankkurit maaliin. Lienee ymmärrettävää, ettei ihminen voi olla maanantaina unelmien kumppani, ja tiistaina haista vittu ja katso peiliin. On vain toinen ja toinen on luotu. Kumpi on mielikuvitusta, ken tietää. Kumpikin ovat ehkä olemassa nyt, mutta kumpi oli originaali ja kumpi luotiin? Sitä sietääkin pohtia. On hetkiä, jolloin tulee poistua palavasta talosta siitäkin huolimatta, että osa sinua palaa poroksi. Toki voit yrittää kantaa ulos kaiken sinulle tärkeän, samalla häkä ja myrkyt tappavat sinut ja lasisen vitriinisi. Etkö ymmärtänyt? Etkö siis luota minuun? Vai kenties siihen perheeseesi? Ennakoit - ennakoitte- puolestani. Kohtelette kuin arvaamatonta mielipuolta. Etten aiheuttaisi harmia, etten olisi minä. Toivotte minun muuttuvan, vähintäänkin olevan hiljaa. Sellaista on kunnioituksenne. Minulle sellainen on valhetta. Eikä siihen ongelmaan riitä ratkaisuksi päiväunet. Kohdakkain, kasvokkain, kahden vain, kanssa vaeltajan, kuoleman, joka seisoi siinä tuijottain: “Sulla lienee asiaa? Mikä mieltäs kaihertaa?” “Väsymys”, huokas tuo, “levähdys mulle luonas suo.” Astelin lähemmäs Kuoleman luo: “Kerro mulle salaisuutes, avaa ikuisuutes, onko tuota sattumaa tai tarkoitusta, vai onko kaikki Kalman henkilökohtaista huvitusta?” Katsoi minuun pistävästi, kysyin väärin, nähtävästi. “Siellä täällä vaeltelen, kuljen, korjaan jo laonnutta viljaa, myös oraita, vasta itäneitä kitken, ja joskus jopa itken. Enimmäkseen oon jo turta, ei kannata siis kysyä sun multa tarkoituksesta tai sattumasta, tai tahdosta oletetun Herran, mut voinen kertoa mä jonkun verran, jos suot mun hetken levähtää?” Hän näin tuumi, osoittaen eteiseen, minne jätti viikatteen, ja merkittävän katseen loi: “Et kai tuurata mua voi?” “Mistä tiedän, minne mennä? Minne sielut lähetellä?” Mut nurkassa kaapin takana, kaapunsa peittonaan jo nukkui Kuolema. Siis lähdin, otin viikatteen, tuon jääkylmän välineen. Jo nousi aamun koi, mutta voi, jo väistyi valo edeltäin, ympärilläin vain ikuinen yö: “kai pimeässä siis tehdään Kuoleman työ”. Kuljin taloon laidalla pellon, astuin eteiseen, kuulin tikittävän vanhan kaappikellon, “Päivää taloon”, ei vastausta, vain akkunalla kissa musta. “Helppo alku, kissa vain”, ja niin mä jatkoin kulkuain. Saavuin risteykseen metsätien, jäin siihen seisomaan, miks, en tiedä, siltä tuntui vaan. “Mummo, ken on tuo nainen?” Säpsähdin mä ääntä, ei kai mua tuntea voi tuo koululainen? Nähdä saata? “Mistä sinä minut tunnet?” tuskin kysyinkään, jo herkes mummo itkemään, sylissänsä pidellen hengetöntä lasta, ainokaista. Pakenin, henkeäni haukoin, juoksin, kunnes näin pilkahduksen, valon ikkunassa pienen mökin ja raollansa uksen, “Auttakaa!” huusin kynnykseltä, mut tuskin ehdin sisään mennä, kun pysähtyi keinutuoli hiljaa, näin siis niitin kypsää viljaa. “Liekö levännyt jo herra Kuolema?” pohdin, "Kai kotiin jo mennä tohdin?" lähdin palaamaan polkuja ja metsäteitä, piileskellen eläviä ja peläten enkeleitä. Portailla jo odotteli Kalma, hymyillen, kuin asiastaan varma, otti vastaan viikatteen, mut vielä lähteissään pysähtyi ja kääntyi kysyäkseen: “Tulin luvanneeksi vastauksen, jos vielä tahdot kuulla sen?” “Kiitos, en." Vesiliukumäessä seuraava,
hänen nimensä on Juulia, aito, vielä ymmärtämätön, kuin naama hymiön, erilainen lapsi, minuahan oli yksi eikä kaksi, ja monet illat sylityksin, näki, kuinka äiti itki, yksin. Silti rohkeasti maailmalle kerran lähtee, kun ei vain jäisi sen alle. Jonain päivänä minä olen poissa, muistaako elon viidakoissa ne opit, joita antaa koetin, taisteluissa, joita harvoin voitin? Tuolla hiekkalinnaa rakentaa, itkeekö, jos aallot sen murentaa? Toivomus vain yksi tää, hälle pyydän hyvää elämää. Se maailma on minun.
Siellä minä olen ja ymmärrän ja tulen ymmärretyksi vain, koska siellä ei ole muuta elävää kuin minä. Jossain joku toinen analysoi minua, lapsiani, tekemisiäni, elämääni. Tietäen vain, koska joku toinenkin, joku toinenkin lapsi, joku toinenkin elämä, joku toinenkin tekeminen, oli samankaltainen... Se tulee siihen, ja tietää. Keskustelee, tekee johtopäätöksen. Minä olen itsepäinen, lapsena se oli hyvettä, hauskaa. Ylpeästi tehtiin itseisarvo sanasta väärinymmärretty. Ja sen jälkeen marttyyri. Ja sen jälkeen, niin, mitä sen jälkeen? Kerronko, että suhteellisen välinpitämätön? Olen väsynyt selittämään, kuurot eivät kuule ja puheenne on minulle mykkää. Ei tasoni ole kuin rappusen askelma, noustavissa. Te kirjoitatte elämästä tässä hetkessä, te puhutte positiivisesta asenteesta, ja silti pyydätte minua jakamaan itseni, sisimpäni? Miksi? Saadaksenne jälleen sanoa, että minä olen se, tämä tai tuo? Koska teillä on ymmärrys? Ettei vain olisi pelkkä marginaali? Mutta minä olen poissa, kutsu sitä sitten vaikka neurologikseksi häiriöksi, ylimielisyydeksi, pakenemiseksi. Muta siellä ei soi ovikello, ei puhelin, eikä kenenkään turpa. Ulos jäävät muut. Selityksineen. Jos toinen osaa paremmin, silloin ei voi olla korvaamaton. Se ei käy järkeen. Eikä se korreloi. Se on tekopyhä tapa sanoa silloin, kun jostakin syystä toinen ei riitä oman vision vastineeksi. Mutta on riittävän lähellä vastaavaa. Niin, että ei oikeastaan viitsi poiskaan heittää. Silmissäsi on maailmankaikkeus, ja kaikkeuden tieto, siellä syvällä ne näkyvät, kun katseesi tavoittaa. Ja viattomuus, voi älä kadota sitä, tässä pahassa maailmassa... Vaikka äiti tietää, että se on mahdotonta säilyttää, silti hän toivoo, että ainoa kuoppa tielläsi olisi tuo soma, pieni hymykuoppasi, pullealla poskellasi. |
RSS Feed
