Neurologinen häiriö

​Se maailma on minun.
Siellä minä olen ja ymmärrän
ja tulen ymmärretyksi vain,
koska siellä ei ole muuta elävää kuin minä.
Jossain joku toinen analysoi minua,
lapsiani, tekemisiäni, elämääni.
Tietäen vain, koska joku toinenkin,
joku toinenkin lapsi,
joku toinenkin elämä,
joku toinenkin tekeminen,
oli samankaltainen...
Se tulee siihen, ja tietää.
Keskustelee, tekee johtopäätöksen.
Minä olen itsepäinen,
lapsena se oli hyvettä, hauskaa.
Ylpeästi tehtiin itseisarvo
sanasta väärinymmärretty.
Ja sen jälkeen marttyyri.
Ja sen jälkeen,
niin, mitä sen jälkeen?
Kerronko, että suhteellisen välinpitämätön?
Olen väsynyt selittämään,
kuurot eivät kuule
ja puheenne on minulle mykkää.
Ei tasoni ole kuin rappusen askelma,
noustavissa.
Te kirjoitatte elämästä tässä hetkessä,
te puhutte positiivisesta asenteesta,
ja silti pyydätte minua jakamaan itseni,
sisimpäni?
Miksi?
Saadaksenne jälleen sanoa,
että minä olen se, tämä tai tuo?
Koska teillä on ymmärrys?
Ettei vain olisi pelkkä marginaali?
Mutta minä olen poissa,
kutsu sitä sitten vaikka neurologikseksi häiriöksi,
ylimielisyydeksi, pakenemiseksi.
Muta siellä ei soi ovikello, ei puhelin,
eikä kenenkään turpa.
Ulos jäävät muut.
Selityksineen.