Tämä taisto, nämä valvotut yöt, etsien rauhaa elää, elää tavallani, olla itsessäni, rakastaa rauhassa lapsiansa. Taistella näkymättömiä massoja vastaan, jotka ylitseni kävelevät, kerta toisensa jälkeen. Olen hengittämättä. En tahdo samaa ilmaa. Tiedän, miltä tuoksuu tappion veri, hävinneenä punakynälle aanelosella. Kun kynä vetää ruksin yli elämän. Sentään vielä taistelen. Miten matkaansa taittaa, sovitellen askeleitaan, väliin piikillisten risujen ne laittaa? Kiroillen pitkiä taipaleitaan, naarmunsa nilkoissaan. Yksin täytyy parannella, autas, jos taas iloissaan: Ei käy! Ei niin sovi olla! Vaan kuten ois maasi myytynä, raskaat on oltava askeleet, ja vasta kun hymys on hyytävä, ovat osakkeesi kohonneet. Sun kuuluu pettymystä arvostaa, sananlaskukin jo määrää sen, muista onnes piilottaa! Elämä on elettävä itkien? Minä tähän suostu en! Kerran poistuvat lapseni arkkuni luota, ehkä, jos tarpeeksi taistelen, he jättävät vainajan hymyillen. Tänään sinä täytät kuusi, kun pilvet roikkuvat vielä taivaalla, eikä aurinko oikein jaksa paistaa, ja sinä katsot ikkunasta tuumaillen, että "ei sada enää". Nappaat leopardisi kaninaloosi, lähdet ulos väittäen, ettei se kastu. Kolautat pääsi ovenkahvaan, hieraiset hymyillen tukkaasi, ja poistut ovesta takaperin. Minä istun tässä ja toivon, että jaksaisit aina olla kuin päivänä, jona täytit kuusi. Minä aavalla merellä hiljaa käyn, näen kaukaa tulevan mahtavan näyn. Se myrskyisä aalto mereltä on, suuri, mahtava, voittamaton. Se matkaansa veti, kysymättä lähdin heti, minä Ulpukkalapsi typerä, viaton, luulin, sen harjalla elämä on. Vaan vankan kallion edessä näin, kuljimme sitä suoraan päin. Aalto hajoten rantaan nauroi vain, kun terälehtiini murtumat sain. Ja takaisin aavalle veti se mun, silloin tajusin elämäni kadotetun. Tää myrsky vei karille aina vain, turhaan kaisloista, pohjilta turvaa hain. Ei terälehtiä enää keltaisenaan, vain kärsä se kasvoi Ulpukkaan. Aalto ilkkuen jatkoi nauruaan, ja kärsä, kiinni juuristaan.... Viimein kärsä -se halkesi vain, näki uusia alkuja tuhansittain, sen pienet siemenet poispäin lähti, jäi Ulpukasta vain mädännyt lehti. Löysin erämaani. Löysin itseni ja elämäni. Yksivuotiaani tuo minulle villasukat ja itkee, kun ei vielä tiedä, ettei kyyneleitä kannata moiseen tuhlata. Minä itkin viimeiset kyyneleeni, silmäni kuivuivat, sumu laantui uduksi ja katosi. Elämäni, tyhjä tie, ei liekaa, ei ohjastajaa. Elän elämäni itse. Enää en anna sitä vastalahjaksi jostakin niin pienestä, ja vähäisestä kuin rakkaus. Minä olen elänyt, vai olenko sittenkään? Olen kuin viiri tuulessa! Kääntyillyt miesten mieleen, sinne tänne sinkoillut, lihonut ja laihtunut, kasvattanut tukkaa. Olen hionut luonteeni särmistä pyöreitä, vakaumuksistani upottavia soita. Aina elämässä jotakin häviää. Minä itse hävisin, koska en milloinkaan tehnyt muuta, kuin kompromisseja. Jos vois vain kuihtua pois. Nukkua kauniisti kuin kukka, kukkineena hetken lämmössä ja valossa, hetken huojunut tuulessa. Ei pimeän tulo pelota, ei se pahaa tarkoita, pimeään on helppo karata, kadota, unohtua. Mutta minä olen purkissa, istutettu, kasteltu, lannoitettu, kuin Limoviikuna. Aina vain ikkunalla, aina vain valossa, miksi en mätäne? Unohdu kuivumaan? Olenhan vain koristus kolkossa huoneessa, kaunis, vaikka en koskaan kuki. Juuri kun tukehtuisin, joku vaihtaa multani, ja pyyhkii lehteni puhtaiksi. Hetken tunnen, miten elämä palaa, virtaa, uusi voima ympäröi, kasvattaa. Se on vain Ruukunvoimaa, kananpaskaa. Ei se ollutkaan rakkaus. Olen Voikukka. Yksi siemen, joka lensi pihaan, kerran keväällä se kukki. Se leikataan aina poikki ja terä koskee. Se yrittää uudestaan, kasvaa jo maata myöden, kumartuu, luikertaa. Sen ei anneta kasvaa. Kyllä sitä kuokitaan, mutta miksei koskaan, koskaan, koskaan kiskota juurineen? Vielä tulee kuuma kesä, se kuivuu, kuihtuu, kauan kärsineenä. Tulee pimeä ja kylmä. Tulee rauha. Olet heittänyt repun nurkkaan, astunut elämän rattaisiin, pudonnut tyhjään huomiseen, jäänyt eilisen muistoihin. Olet tullut vastaan niin monet kerrat aikaa, joka kävelikin ohi. Uurre silmäsi alla kertoo, mitä näit lavealla tiellä, ja kun kaidalle yritit, tie katkesi. Nyt etsit reppua, joka on nurkasta kadonnut. |