Sijaisuus

Kohdakkain, kasvokkain, kahden vain,
kanssa vaeltajan, kuoleman,
joka seisoi siinä tuijottain:

“Sulla lienee asiaa? Mikä mieltäs kaihertaa?”
“Väsymys”, huokas tuo, “levähdys mulle luonas suo.”
Astelin lähemmäs Kuoleman luo:
“Kerro mulle salaisuutes, avaa ikuisuutes,
onko tuota sattumaa tai tarkoitusta,
vai onko kaikki Kalman henkilökohtaista huvitusta?”

Katsoi minuun pistävästi,
kysyin väärin, nähtävästi.
“Siellä täällä vaeltelen, kuljen,
korjaan jo laonnutta viljaa,
myös oraita, vasta itäneitä kitken,
ja joskus jopa itken.
Enimmäkseen oon jo turta,
ei kannata siis kysyä sun multa
tarkoituksesta tai sattumasta,
tai tahdosta oletetun Herran,
mut voinen kertoa mä jonkun verran,
jos suot mun hetken levähtää?”
Hän näin tuumi, osoittaen eteiseen,
minne jätti viikatteen,
ja merkittävän katseen loi:
“Et kai tuurata mua voi?”
“Mistä tiedän, minne mennä?
Minne sielut lähetellä?”
Mut nurkassa kaapin takana,
kaapunsa peittonaan
jo nukkui Kuolema.
Siis lähdin, otin viikatteen,
tuon jääkylmän välineen.

Jo nousi aamun koi,
mutta voi, jo väistyi valo edeltäin,
ympärilläin vain ikuinen yö:
“kai pimeässä siis tehdään Kuoleman työ”.

Kuljin taloon laidalla pellon,
astuin eteiseen, kuulin tikittävän vanhan kaappikellon,
“Päivää taloon”,
ei vastausta,
vain akkunalla kissa musta.
“Helppo alku, kissa vain”,
ja niin mä jatkoin kulkuain.

Saavuin risteykseen metsätien,
jäin siihen seisomaan,
miks, en tiedä,
siltä tuntui vaan.
“Mummo, ken on tuo nainen?”
Säpsähdin mä ääntä,
ei kai mua tuntea voi tuo koululainen?
Nähdä saata?
“Mistä sinä minut tunnet?” tuskin kysyinkään,
jo herkes mummo itkemään,
sylissänsä pidellen hengetöntä lasta,
ainokaista.

Pakenin, henkeäni haukoin, juoksin,
kunnes näin pilkahduksen,
valon ikkunassa pienen mökin ja raollansa uksen,
“Auttakaa!” huusin kynnykseltä,
mut tuskin ehdin sisään mennä,
kun pysähtyi keinutuoli hiljaa,
näin siis niitin kypsää viljaa.

“Liekö levännyt jo herra Kuolema?” pohdin,
​"Kai kotiin jo mennä tohdin?"
lähdin palaamaan polkuja ja metsäteitä,
piileskellen eläviä
ja peläten enkeleitä.

Portailla jo odotteli Kalma,
hymyillen,
kuin asiastaan varma,
otti vastaan viikatteen,
mut vielä lähteissään pysähtyi ja kääntyi kysyäkseen:
“Tulin luvanneeksi vastauksen, jos vielä tahdot kuulla sen?”
“Kiitos, en."