Taas sama laulu

Sain näppylöitä siitä Iltiksen jutusta, jossa adhd liitettiin kodin ongelmiin. 
Eihän adhd voi johtua kodin ongelmista, koska adhd on neurologinen tila. Näin olen käsittänyt. Se ei parane, vaikka perhe muuttuisi kaameasta esimerkilliseksi, jos nyt halutaan näin edes ajatella.

Tarjottiinhan meillekkin adhd-diagnoosia aikoinaan, kun lapseni käyttäytyi levottomasti ja oli kamalan villi. Muistan vieläkin sen sossun ja sen psykologin, jotka yhdessä olivat varmoja siitä, että lapsella on adhd. Minä väitin, että eikä ole vaan lapsi on suuritarpeinen. Se oli termini silloin sille, joka myöhemmin muuttui erityisherkkyydeksi (kuulo -ja tuntoaistin herkkyys, joiden vuoksi lapsi mm. häiriintyi äänistä ja inhosi vaatteita). 
Korostin psykologille ikäviä kokemuksia lapsen elämässä, kuten avioeroa ja erittäin kivuliata sairaalareissuja. Semmoisia asioita, joita kenenkään kuusivuotiaan ei kuuluisi kokea.
Myöhemmin sain tulla tuntemaan termin tunne-elämän häiriö.

Ikävää asiassa oli se, ettei silloin asiaa tutkiva psykologi halunnut edes kuulla, mitä minä sanoin. Oireet viittasivat adhd:hen. Niin viittasivatkin, mutta myöhemmin, kun kohtasimme toisen asiantuntevamman psykologin, sain vahvistuksen sille, minkä olin tiennyt jo kauan.
Ei ole adhd. Ei ole asperger. On tunne-elämän häiriö. Lapsella liikaa kannettavaa harteillaan. Ja oireet, ne ovat niin paljon samanlaisia, kuin adhd:ssä, että adhd olisi se helpoin diagnoosi. Helpoin, mutta väärä.
Mitä meidän sitten käskettiin tehdä, jotta lapsen tila paranisi? 
Elää normaalia elämää. Sellaista elämää, jota eläisimme ilman tapahtuneita traumoja. Elämää huolimatta rankasta erosta, kivuliaista terveydenhuollollisista toimenpiteistä, sisaruksen katoamisesta perheestä ja siitä johtunutta eron tuskaa. Lääke on aika, meille sanottiin. 
Olihan se melkoista renkutusta. Koulussa lensivät kirjat ja pulpetit, kotona oli univaikeuksia, lapsen käytös oli kuin käsikranaatilla, josta on sokka irti. Omien seassa homma vielä olisi ollut sujuvaa, mutta kun se kaikki piti selittää ympäristölle. Muistan istuneeni lapsen kaverien keskellä sateisella urheilukentällä purkamassa erästä riitaa, joka johtui lapsen ylireagoinnista. Riita oli saanut ihan järkyttävät mittasuhteet. Kerroin juurta jaksain, miksi kävi kuin kävi ja pyysin ymmärrystä.
Kaverit ymmärsivät hyvin, paljon paremmin kuin aikuiset koululla tai ammattilainen perheneuvolassa. Se, joka sinnikkäästi väitti, että lapsella on adhd. 
Myöhemmin lapsella ilmeni myös lukihäiriö, joka osaltaan lisäsi turhautumista. Palettiin lisättiin opettaja, jonka kanssa kemiat eivät kohdanneet. Puhelin kun pirahti, ensimmäinen ajatukseni oli, että "mitä se kakara nyt on tehnyt?" Aloin ihan pelätä kännykkääni. Koko ajan soitti joku, joka valitti jostain, epäili jotain, oli kiukkuinen tai loukkaantunut, koska lapseni oli käyttäytynyt niin ja näin. Oli helpottavaa, jos luurin toisessa päässä olikin lehtimyyjä, jonka kanssa saattoi heitellä kevyttä läppää.

Pointtini on, että vaikka perheissä tapahtuisikin traumatisoivia asioita, ei se oikeuta yhtäkään psykologia päästämään suustaan sellaista sammakkoa, että ongelma on kotona. Ongelma voi liittyä kotiin, mutta ongelma kotiin voi tulla ulkopuolelta, riippumatta siitä, miten paljon perheen vanhemmat yrittävät lapsiaan suojella. Riippumatta siitä, mitä valintoja perheessä tehdään. Riippumatta yhtään mistään, mitä perhe tekee. 
Ihmettelen, eikö psykologi ole koskaan kuullut sattumasta? Sattumalta voi tapahtua vaikka mitä. Joku läheinen voi vakavasti sairastua, joku voi kuolla, joku voi joutua kioskimatkalla puukotetuksi, ihan mitä vain. Monen perheen ongelma on surkea lastensuojelu. Monen ongelmana on päättymätön koulukiusaaminen. Tai se, ettei saa apua lapsen kouluvaikeuksiin, jotka johtuvat vaikkapa kehitysviiveestä.
Ei kukaan tilaa tällaisia sattumia tai ongelmia varta vasten.
Mutta kun lapsi oirehtii, alkaa se ikiaikainen virsi, että "ongelma on kotona".
Ja nyt sitten joku päätti, että aadeehoodeekin on "ongelma kotona".
Minusta se ongelma on tosi monen ammattilaisen päässä. Ongelma on kuulemisen puutteessa. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi asiassaan, mutta näin ei tapahdu vaan maistereiksi opiskelleet tietävät mukamas aina paremmin. 
Minun mielestäni yksikään lapsi ei ole mikään alaviite lapsipsykologian kirjassa, lähde se ja se va sivulla tämä ja tuo. Jokainen lapsi on kirja itsessään ja ellei sitä kirjaa halua lukea, pitäköön päänsä kiinni.
​