Johdatus terveisiin perheestä

Muistan kuinka laahustin loka-marraskuun räntäsateessa vaunujen kanssa ja mietin, miten tässä näin kävi? Siitä on aikaa, kärryissä köllötti tuolloin esikoiseni, nykyään minulla on jo viisi lasta.
Vauvakuume on kumma juttu, se tulee varoittamatta ja tekee naisesta käytänössä kahelin. Kuten se 16 vuotta sitten teki minustakin kahelin.
Alun perin inhosin lapsia. Lapset olivat raivostuttavia, kitiseviä, piinaavia otuksia, jotka rajoittivat elämääni pelkästään hengittämällä samaa ilmaa kanssani Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin aineen siitä, miten inhoan lapsia. Äidinkielen opettajani kehoitti minua menemään terapiaan, mikäli aineeni sisältö piti oikeasti paikkansa. En mennyt. En ehtinyt, sillä sain vauvakuumeen.
Olen hyvin perinpohjainen ihminen, joten käytännössä olin tappiliitoksessa silloisen mieheni kanssa kokonaisen kuukauden varmistaakseni siemennyksen onnistumisen. Koko raskausajan oletin sitä ja oletin tätä ja kuvittelin vauva-ajan olevan kuin Kauniit ja Rohkeat, sininen tai punainen pitsiunelma, joka hymyilee minulle vaunun pohjalta.
Joten, kun laahustin umpiväsyneenä raatona heinäkuussa syntynen esikoiseni kanssa niissä loka-marrasuun räntäsateissa, ajattelin, että tämä ei nyt mennyt niin kuin piti. Ensinnäkin itse synnytys oli helvetti erikseen ja sen jälkeiset hoitomokat saivat minut ihmettelemään ääneen lääkärille, että onko siitä wärkistä enää mihinkään muuhun kuin kusemiseen? Ammattilainen ompeli meikätytön nimittäin kokonaan umpeen ja jälkipyykkiä auottiin ja uudelleensuljettiin sitten tuntitolkulla lääkärin päivitellessä, että "työaikakin loppu jo". Kun sitten olin opetellut uudelleen kävelemään ja pääsin laahustamaan ihmisten ilmoille niihin räntäsateisiin, minulta tiedusteltiin, koska kakkonen syntyy?
Kukaan ei kertonut, että lapsen synnyttyä maha ei palaudu vaan näyttää siltä, kuin sinne olisi unohtunut se toinen kaksosista. Kukaan ei kertonut, että vauvat valvovat kaiket yöt ja nukkuvat päivällä. Eikä sitä, että sinä et ehdi nukkua päivällä, koska kotityöt, kaupassa käymiset sun muut hullutukset on hoidettava juuri päivällä. Kukaan ei kertonut, että miehestä ei olekkaan mitään hyötyä, koska siltä ei tule maitoa. Unohtui myös kertoa, että äiti-ihminen ei syö, se kauhoo kaapista kaiken kuin ajokoira. Siis siinä kolmessa sekunnissa kello kaksi kolmekymmentäkuusi yöllä, kun se haaveiden pitsiunelma ei huuda sinipunaisena ilmavaivojaan. 
Häpeämättä tunnustan, että vannoin kaiken mahdollisen kautta, että esikoinen olisi ensimmäinen ja viimeinen mukula, jonka teen. Minä olin lukenut kaiken lapsista ja niiden hoitamisesta, olin kuunnellut muiden äitien ohjeet ja mummojen neuvot. Mikään niistä ei pitänyt kutiansa, minua oli siis petkuhuiputettu. 
Päätin laahustaessani loka-marraskuun räntäsateessa, jossakin kohtaa Hervannan metsää, että kun mä tästä selviän niin otan kunnon kännin.
Jos joku menninkäinen olisi ponkaissut maasta ja kertonut, että älä kuule nillitä. Sinä tulet vielä läpikäymään tämän saman potenssiin neljätoista ja rapiat kaupan päälle... olisin nauranut sen menninkäisen suohon ja syvälle. En kai minä nyt niin idiootti ole, että tekisin TOISEN mukulan kun tämän  ensimmäisenkään kanssa ei saa nukkua, ei muista kuumaa kahvia juoneensakkaan saati ehdi edes suihkussa käydä ilman huonoa omaatuntoa siitä, että vauva heräsi, alkoi itkeä ja tässä minä vain valelen Dovea raajoihini!

Päätin ryhtyä kirjoittamaan Terveisiä perheestä-blogia, kun muistelin ammoisia aikojani esikoisen kanssa. Naurahdin, koska nyt kanniskelen käsivarsillani viidettä unetonta olentoa. Matkan varrelle on kertynyt paljon huisia ja vähemmänkin huisia tapahtumaa ja ajattelin kertoilla niistä tässä blogissa mahdollisimman epäjärjestelmällisesti.
Astunen vaaravyöhykkeelle, sillä mikäli olen oikein ymmärtänyt, on äiti äidille susi. Mikään muu ryhmä (poislukien Sipilän hallitus) ei varmaankaan saa osakseen yhtä paljon negatiivista arvostelua kuin äidit, toisilta äideiltä. Lapsettomista puhumattakaan. Tiedän sen, koska aikanaan olin itse lapseton arvostelija, joka ei voinut käsittää, mitä ihmeellisen ihanaa on vaippoihin kuraavissa räkää vuotavissa, bussimatkoja häiriköivissä rääpäleissä? 
Matkan varrella viiden lapsen äidiksi minusta sitten kuoriutui lasten puolustaja. Takki kääntyi, mutta onneksi pysyvästi ja oikein päin. Kääntymisajankohtaa en kykene muistamaan, aluksi pidin vain omista lapsistani, kun heitä sittemmin oli kaksi kappaletta. Eräänä päivänä löysin itseni turvakodin porteilta toimittamasta toisen lasta turvaan oman äitinsä luokse.

Nykyään lapset täyttävät arkeni lähes kokonaan, omat sekä muiden lapset. Nykyään(kin) juon lähinnä kylmäksi jäähtynyttä kahvia ja ahmin öisin jääkaapista ihan mitä hyvänsä maapähkinävoilla höystettynä. 
​Ja onnellisena.

Tervetuloa tämän(kin) blogini lukijakuntaan. Tulen kertoilemaan niitä, näitä ja varsinkin noita. 
:)