Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimukset löytyvät kaikki osoitteesta:
https://tem.fi/documents/1410877/2971009/ilo_yleissopimukset.pdf/995fef91-ccf5-4a3e-ada1-82c836cd347f

Sopimus sosiaalipolitiikan perustavoitteista ja -vaatimuksista, voimaantulopäivä 23.4.1964.
Suomi ei ole ratifioinut yleissopimusta.
"Kaikella politiikalla on ensi sijassa pyrittävä väestön hyvinvointiin ja kehittämiseen samoin kuin sen
sosiaalista edistystä koskevien toiveiden tukemiseen. Yleistä politiikkaa suunniteltaessa on asianmukaisesti otettava huomioon sen vaikutus väestön hyvinvointiin."

Suomi on luonut sääty-yhteiskunnan, jossa köyhyys on oma vika ja sairaus, mielenterveys, vanhuus ja lasten hyvinvointi eivät ole tila vaan bisnes.

"Taloudellista kehittämistä suunniteltaessa on elintason kohottamista pidettävä päätavoitteena."

Päätavoite on liiketoiminnan kasvattaminen. Elintaso on enää vain sana, jolla perustellaan yksityisten liikevoitto. 

"Erityisesti on yritettävä välttää perheiden ja muiden perinteellisten sosiaalisten yksikköjen
pirstoutumista"
Miten?
"a) tutkimalla tarkoin muuttoliikkeiden syitä ja seurauksia ja tarvittaessa ryhtymällä asian vaatimiin
toimenpiteisiin;
b) edistämällä yhdyskuntasuunnittelua siellä, missä taloudellisen kehittämisen seurauksena väestöä
kerääntyy runsaasti samalle paikkakunnalle;
c) estämällä väestöä liiaksi ahtautumasta kaupunkialueille ja saneeraamalla liian tiheästi asutetut
kaupunkialueet;
d) parantamalla maaseudun elinehtoja ja perustamalla sopivaa teollisuutta sellaisille
maaseutupaikkakunnille, joilla on saatavissa riittävästi työvoimaa."

Maaseutu on tyhjennetty, markkinavetoinen yhteiskunta sulloo kaiken vielä hengissä olevan kaupunkeihin.
Yhteiskunnan perusyksikkönä ei enää pidetä perhettä. Yhteiskunnan perusyksikkö on yksityinen yritys, ja perheet ovat yritysten asiakkaita viranomaispäätöksellä. Ja mieluiten erillään toisistaan, lapset lastensuojeluyksiköissä ja vanhukset hoitokodeissa ja työikäiset työllistämistä edistävissä palveluissa.

"On ryhdyttävä toimenpiteisiin sellaisten elinehtojen turvaamiseksi itsenäisille yrittäjille ja
palkansaajille, jotka antavat heille mahdollisuuden omilla ponnistuksillaan kohottaa elintasoaan ja
takaavat vähimmäiselintason, joka, sen jälkeen kun siitä on neuvoteltu edustavien työnantaja- ja
työntekijäjärjestöjen kanssa, on määrätty virallisilla elinehtojen tutkimuksilla. Vähimmäistasoa määrättäessä on otettava huomioon työntekijöiden perheiden välttämättömät tarpeet, kuten ruoka ja sen ravintoarvo, asunto, vaatetus, lääkintähuolto ja opetus."

Ei ihme, ettei Suomi ole ratifioinut näin hyvää sopimusta. Miksi olisikaan? Sitä noudattamalla ei nousta pääministeriksi, ulkoasiainministeriksi eikä lähdetä mepiksi muille maille vierahille. 

Pakkotyötä koskevan sopimuksen Suomi sen sijaan on ratifioinut vuonna 1935.

​"Jokainen kansainväliseen työjärjestöön kuuluva jäsenvaltio, joka ratifioi tämän sopimuksen, sitoutuu mahdollisimman lyhyen ajan kuluessa lakkauttamaan pakollisen työn käytön kaikissa muodoissa." 
"Tätä sopimusta sovellettaessa on nimityksellä "pakollinen työ" ymmärrettävä kaikenlaista työtä tai palvelusta, joka jonkin rangaistuksen uhalla vaaditaan joltakin henkilöltä ja johon mainittu henkilö ei ole vapaaehtoisesti tarjoutunut."

Puoli miljoonaa ihmistä tekee töitä ilmaiseksi karenssin uhalla. Siis rangaistuksen uhalla. Toisaalta on ihan sama, mitä Suomi ratifioi ja mitä ei, sillä sopimuksethan on tehty rikottaviksi.

Näitä sopimuslitanioita on ihan hyvä lueskella. Huomaa, kuinka paljon asioita voisi olla hyvin ja kuinka paljon asioita täällä on päin helvettiä. 

​Kävin tsekkaamassa KiVakoulun sivuja. Löytyi barometriä ja tilastoa vuodesta 2009, sekä liuta empiirisiä tutkimuksia. Kiusaaminen on mukamas vähentynyt ja oppilaskyselyt osoittavat, että turvallisuus kouluissamme on lisääntynyt.
Hevonkukkua sanon minä. KiVakoulun metodi ei aseta lapsia kohtaamaan ongelmaa. Puhutaan, erikseen puhutellaan, ei pyydetä anteeksi. Se on jonkun hienon psykologisen tutkimuksen lopputulema, että anteeksi pyytäminen ei ole hyväksi. Kiusaaja joutuu opettajalle vastaamaan, kirjoittamaan jonkin mitä-missä-milloin paperin ja lupaamaan, ettei jatka. Sitten tarkkaillaan, että lupaus pitää.
Tarpeen tullen istuä kökötetään palaverissa. Käsitellään asiaa, paitsi ettei käsitellä. Alkusyihin ei mennä, ettei vain syytetä ketään. No jumalauta jossakin on syy siihen, että Pekka löi Kallea turpaan, eikö niin? Mutta tätä syytä ei saa kaivaa esiin, sillä pitää keskittyä tulevaan ja siihen, että kiusaaminen loppuu ja ei jatku. 
Sama kuin veisi auton korjaamolle ja kieltäisi korjaamasta pakoputkea. Kyllä se korjautuu, kun nätisti puhutaan ja sovitaan. Reikä umpeutuu ja lakkaa vuotamasta. Paitsi ettei lakkaa, sen sijaan se suurenee, kunnes putoaa koko putki.
Tasan yhtä yksinkertaista se on kiusaamisen kanssa. Jos syytä ei kaiveta esiin, eritellä, käsitellä, avata, kuulla osapuolia kokemuksineen ja saada aikaan korjaavaa syiden ymmärtämystä, mikään ei muutu. Kiusaaminen voi loppua kyseessä olevan kiusatun kohdalla, mutta se jatkuu toisaalla tai jossain muussa muodossa. Kiusaajalla on tekoihinsa syy ja siihen syyhyn pitää pureutua.
Harva kiusaa vain siksi, että harjoittelee tulevaksi sarjamurhaajaksi. Hulluja psykopaatteja on mikroskooppinen osa ihmisistä. Sen sijaan moni kiusaa suojatakseen itseään joltakin, pieni riita on voinut saada järjettömät mittasuhteet, kiusataan ehkä ihan ajattelemattomuuttaan.
Hyvin usein kuulee lapsen vastaavan "emmätiä" kun häneltä kysytään, miksi hän kiusaa? Tuo vastaus on hyvinkin olennainen, ehkä hän ei tosiaan tiedäkkään. Ei ainakaan ennen kuin asian tiimoilla käydään kunnon paneelikeskustelut siitä, miten koko homman on mennyt itse kunkin näkökulmasta, mitä kukin on tarkoittanut ja ymmärtänyt. 
Mutta hei, tähän menee liikaa aikaa. Siksi pitkällistä dialogia ei haluta soveltaa, sen sijaan tyydytään tehottomaan KiVakouluohjelmaan, jolla jostain kumman syystä on jumalaton suksee. KiVakoulun sivuilla kiinnitin huomiota myös siihen, että siellä kiitetään koulujen henkilökuntaa. Niin, taas kerran aikuisia. Missä ovat lasten mielipiteet, heidän kokemuksensa (paitsi niissä empiiristen tutkimusten rasti-ruutuun-kyseilyissä, joita harva mukula täyttää oikeasti edes ajatellen asiaa)? Miksi, jos KiVakoulu kerran toimii, jatkuvasti nousee esille etenkin nuorten suusta kuultuna "kukaa ei tee mitää", "opet ei välitä", "mua ei uskottu", "mua ei kuunneltu"? 
Kun kiusaamista ei saada kuriin, aletaan syytellä koteja. Millaisen kasvatuksen ja esimerkin vanhemmat antavat lapsilleen? Varmasti on kehnoja kasvattajia, jotka liittäisivät lapsensa vaikka Klux Klux Klaaniin, jos se olisi mahdollista ja ampuisivat kaikki läskit, rumat ja köyhät. Enemmistö kasvattaa lapsensa kuitenkin hyvin ja oikein, kunnioittamaan toisia ja olemaan kiusaamatta. Kiusaajan vanhemmille kiusaaminen tuleekin usein täytenä yllätyksenä. 
Me emme tunne lapsiamme niin hyvin kuin luulemme. Vaikka olisimme läsnä koko ajan omasta mielestämme, emme me voi ymmärtää lapsen kokemusta. Emme edes silloin, vaikka muistaisimme oman kokemuksemme lapsena. Aika muuttuu ja yhteiskunta muuttuu, me olemme väkisin myöhässä ymmärryksinemme, siksi meidän tulisi kuunnella lapsia ja ottaa vastaan aito kokemus. Usein neuvomme, mikä on hyvä. Usein toteamme, että lapsi on väärässä tai erehtynyt tai ymmärtää väärin. Omaa kokemustaan ei kuitenkaan ole mahdollista ymmärtää väärin, koska se on kokemus, ei mikään absoluuttinen fakta, joka on mitattavissa. 
Se, mikä aikuisesta on hömelöä tai turhaa voi olla lapselle tuiki tärkeää.
​Sen vuoksi ei riitä, että kiusaamistilanteissa käsitellään vain nykyhetki ja tulevaisuus, allekirjoitetaan paperi, jossa luvataan yhtä ja toista ja joudutaan tarkkailuun. Lapsen täytyy saada, tai jopa nöyrtyä, kertomaan oma kokemuksensa. Hänet täytyy laittaa siihen vaikeaan tilanteeseen, jossa avataan se "emmätiä" ja levitetään se pöydälle niin pieniin osiin, että jokainen pyöreän pöydän panelisti ymmärtää, mitä se "emmätiä" pitää sisällään. 
Jos toinen kokee, että asia on jonkun syy, hänellä tulee olla oikeus sanoa se. Ei siihen väliin saa tulla opettaja huutamaan, että hei, eipäs syytellä ketään! Ei, vaan se pitää sanoa. Sen jälkeen voidaan purkaa se, miksi toinen kokee, että tilanne on jonkun syytä. "Syytetty" voi sitten vastata tähän. Kuorimalla tilannesipulia päästään lopulta alkupisteeseen, jota edes osapuolet eivät ole ehkä tulleet ajatelleeksi. Kiusaaminen vain on alkanut ja jatkunut ja siitä on tullut tapa "ilman syytä". Paitsi, että syy on kyllä olemassa, kukaan ei vain tiedä sitä. Eikä saakkaan tietää, jos sitä ei esille kaiveta.
Ja kaivaminen on paskaista puuhaa. Se myös sattuu. Se ei ole kivaa. Siinä kun joutuu vastaamaan toiselle, mutta ennen kaikkea itselleen. 
Tätä kaivamista ei ole yksikään koulu saati KiVakoulu vielä tehnyt, koska ei ole aikaa. Osoittelemme kyllä itse kukin sormella milloin mitäkin tahoa moittien, että lapsille pitäisi löytyä enemmän aikaa. Mutta näinkin vakavan asian kuin lapsen tekemän rikoksen (kiusaaminen on rikos) selvittelyyn keneltäkään ei siis liikene aikaa tai halua?

Kyllä huomaa vaalien lähestyvän. 
Pullistelua työllisyysasteesta ja työpaikkojen lisääntymisestä näkee ja kuulee koko ajan.
Kukaan ei kuitenkaan muista kysyä kaikkien näiden uusien ja hienojen työpaikkojen osalta sitä, saavatko työntekijät myös palkkaa?
Tässä maassa tekee puolisen miljoonaa ihmistä työtä palkatta kaiken maailman työkokeilujen ja kuntouttavan työtoiminnan nimissä. Nämäkin ovat työpaikkoja, niitä, joilla pullistelevat etenkin nykyiset hallituspuolueet. 
Kehuvat tehneensä hyvää politiikkaa.
Mitäs, jos alettaisiin puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja unohdettaisiin kokonaan sanat työllisyysaste ja työpaikat ja alettaisiin puhua palkansaajista ja palkansaaja-asteesta?
Paljonko palkansaajia on? Ja paljonko palkkaa saavien ihmisten määrä on lisääntynyt suhteessa niihin työntekijöihin, jotka saavat vain kulukorvauksen, sen 9 euroa per päivä? 

Työvoimapolitiikasta on kadonnut järki kokonaan.
Puoli miljoonaa ihmistä tekee oikeita töitä palkatta. Se on 1 000 000 000 euroa rahaa, kun laskee parin tonnin palkan mukaan. En kuitenkaan lähde ruotimaan enempää hallituksen idiotismia, vaan annan tosielämän esimerkin.

Esimerkki on omaishoitaja, joka tekee työtä 24/7 hoidettavansa kanssa. Hänelle kuuluu omaishoidon tuen mukanaan tuomat lomapäivät, mutta ne päivät hän käy työssä, koska omaishoidon tuen palkkiolla ei elä.
Hän saa myös työttömyyskorvausta päiviltä, jona ei käy töissä. 
Käytännön järjestelyissä on usein kova työ, sillä omaishoitajan työmaa on sen laatuinen, että ylimääräisiä vuoroja saattaa tulla. Hoidettavalle on tällöin löydettävä sijaishoitaja. Asia ei ole yksinkertainen. Ei ole yhtä puhelinnumeroa, josta sijaishoitajan saisi kuin taksin.

Omaishoitaja oli poikennut palaverissa työvoimaviranomaisen luona. Viranomainen ilmoitti, että mikäli omaishoitajan tekemää työtä ei löydy 18 tuntia nykyisen liukuvan 10-15 tunnin sijaan, on mentävä vielä lisäksi kuntouttavaan työtoimintaan täyttämään loput työtunnit. Muuten ei rahaa tipu.

Millään tavalla en tällaista ymmärrä. Ymmärrän kyllä sen, että on luotu tietyt tuntimäärät ja tietyt säännöt. Ihan kuten lait ja asetuksetkin, kaikille tasan samat. Mutta lakeja ja asetuksia sovelletaan tapauskohtaisesti, miksi ei voida soveltaa myös työttömyysasioissa?
Mitä järkeä on juoksuttaa ja stressata ihmistä, joka tekee työtä kellon ympäri omaistaan hoitaen ja vielä lisäksi käy palkkatyössä? Mitä järkeä on nillittää parista tunnista ja kuntouttavasta työtoiminnasta? Tällaisessa tapauksessa kuntouttava työtoiminta ei tuota mitään hyötyä tekijälleen vaan toimii ainoastaan lisärasitteena arjessa. Se on täten lain kuntouttavasta työtoiminnasta tarkoituksen vastainen toimi.

Miksi tällaisia ihmisiä kuin esimerkkimme omaishoitaja on, suorastaan kiusataan turhuuksilla? Eikö olevien ja tulevien aktiivimallien ja kaiken muunkin työvoimapoliittisen touhun tarkoitus ole lisätä työllisyyttä? 
Ilmeisesti ei ole.
​Tavoite on ihmisten härnääminen.
​

Leipäjonojen asiaperusta on yksinkertainen. Siitä on kuitenkin saatu aikaiseksi niin merkillinen lillukanvarsikimppu, että arvon päättäjät ovat ryhtyneet puhumaan jo leipäjonorekistereistä. Tänään 19.6 Hesarissa on uutinen siitä, mitä leipäjonoille ollaan oikeasti tekemässä. Suora lainaus: "Tällä hetkellä suurin poliittinen kysymys liittyykin tähän: ilmaiseen ruokaan oikeutetut pitäisi tunnistaa joukosta. Pitäisi siis olla jonkinlainen asiakaskortti, paperinen tai sähköinen. Samalla syntyisi väistämättä uusi rekisteri köyhistä ihmisistä." 
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005725389.html

Perusteeksi esitetään köyhyyden vähentämisen tarve. Se ei ole riittävä peruste ihmisten rekisteröimiseen. Henkilötietolain 3.luvun 11§ säätää arkaluontoisten tietojen  käsittelykiellon ja samaisen pykälän kohta 6) mainitsee nimenomiasesti tällaisina tietoina sosiaalihuollon tarpeen ja henkilön sieltä saamat palvelut.  Sama koskee terveydentilaa ja saatuja hoitoja. Toisin sanoen henkilö, joka nostaa toimeentulotukea, ei ole rekisteröitävissä tämän tiedon osalta missään leipäjonossa. Henkilöä ei voida oikeastaan lainkaan rekisteröidä rikkomatta tätä pykälää. Terveydentila ja lääkitykset sun muut ovat ihmisen yksityisasioita. Ja myös asioita, joihin kuluu pirusti rahaa. Henkilökohtainen budjetti voi siis olla miinuksella pahasti, vaikka palkka olisi kohtuullinen. Joten sen määrittely, kuka on oikeutettu ilmaiseen ruokaan, on mahdotonta ilman, että tällaiset tiedot kerätään rekisteriin. Tällaisia tietoja ei käyttökiellosta johtuen kuitenkaan saa käyttää, joten ollaan tilanteessa, jossa kukaan ei voi todeta yhdellekkään jonottajalle, että "sä et ole tarpeeksi köyhä saadaksesi ilmaista ruokaa!"
Paitsi jos leipäjonoihin tuodaan sosiaalitädit ja Kelan sedät. Laki nimittäin mahdollistaa tietojen käsittelyn ja käytön viranomaiselle silloin, kun kyse on henkilön huollon kannalta välttämättömistä tiedoista. Jos asiakkaita aletaan ohjata palveluiden piiriin, kuten uutisessa kerrotaan, voidaan luoda myös rekisteri ja vedota siihen, että tietoja käsittelee sossu ja sossu on viranomainen.

Köyhyyttä halutaan siis vähentää. Leipäjonot edustavat köyhyyttä, mutta niiden avulla ei vähennetä köyhyyttä vaan hoidetaan köyhyyden oiretta. Jos halutaan eroon köyhyydestä, tulee tarkastella ihan eri asioita kuin leipäjonoja. Työvoimapolitiikasta on hyvä aloittaa, niistä loukuista ja mutkaisista byrokratioista, joita mm.aktiivimalli on nopeasti luonut jättäen monia jopa ihan rahatta. Opiskelijoiden ja eläkeläisten tulot ovat minimaaliset, menot järjettömiä. Tavallinen palkansaajakin elää jo senttejä laskien, kiitos kikyjen ja paikallisten sopimisten, sun muiden Sipilän hallituksen keksintöjen. Suomi palvelee ainoastaan suuria yrityksiä, joiden palveluita on pakko käyttää. Esimerkkinä terveydenhuoltoalan paisuneet pullapojat, kuten Pihlajalinna tai Attendo.
Samaan aikaan maksaa asuminen enemmän, ruoka enemmän, kaikki enemmän. Politikot puhuvat jostakin, mitä ei arjessa edes hahmota. On korkoa, on barometriä, on veroja sekä suoria, vääriä-että progressiivisia, on puhetta budjeteista investointimenoineen, suhteellisine velkaantumisineen, kuntakonserneineen, valtion apuineen, takauksineen, lainakantoineen. Kun tavallinen ihminen katselee ja kuuntelee höpinöitä näistä, on ihan sama, puhutaanko suomea vai japania, itse asia jää ihan yhtä epäselväksi. Köyhälle nämä termistöt eivät merkitse tuon taivaallista, mutta kolmen kuukauden vuokrarästit ovat todellisia. Ja niihin ei saa apua mistään.

Kaiken päälle tulevat päättäjät kravateissaan puhumaan, kuinka epäinhimillistä, syrjäyttävää, alentavaa, katukuvaa pilaavaa leipäjonotus on. Tahallaan ollaan tekemässä auttamisesta monimutkaista "osallistamisella" ja "yhteisöllistämällä"..
Suunnitellaan ruokailuhalli, tuodaan sinne vielä muutama sossu ja Kelan virkailija. Kyttäämään, vaikka julkisesti puhutaan asiakkaiden ohjaamisesta palveluiden pariin. Ohjaaminen on täällä ruohonjuuritasolla todettu ei-toivottujen ihmisryhmien hallinnoimiseksi.
Samalla rekisteröidään "pakon edessä kaikki", jotta saadaan tietää, kenellä on oikeasti oikeus olla nälissään ja kuka on liikkeellä muuten vain. Jälkimmäiset voisivat jopa maksaa hävikkiruoastaan, sehän on nyt muotiakin. Nakataan vielä pari leipäjonottajaa "kokemusasiantuntijoiksi" uudistustiimiin, jotta tämä touhu menee läpi.
Sitten, kun tämä on hoidettu pois katukuvasta, pääsemme röyhistelemään jälleen lintukodolla, jossa ei näy köyhyyden häivääkään. 

Toistan: leipäjonoilla ei kuulukkaan vähentää köyhyyttä. Köyhä ei rikastu leipäjonossa käymisen vuoksi, taloudellinen tilanne ei parane mihinkään suuntaan. Tavoite köyhyyden poistamiseksi uudistamalla ja rekisteröimällä leipäjonot on bullshittiä, puuta heinää, silkkaa paskaa ja valhetta. Totuus on se, että huono politiikka on luonut nämä jonot. Uudistus tulee kyllä tehdä ja sen voi aloittaa vaikkapa vaihtamalla hallituksen. 

Kovasti huohotetaan vapaaehtoisuudesta, ettei kenenkään ole pakko kertoa tulojaan. Ettei se estä ruoan saantia. Kyse ei ole siitä, onko suunnitellun uudistuksen seurauskirjo vapaaehtoista vaan siitä, että sellaisia seurauksia, jotka menevät henkilön yksityisyyden suojan piiriin, ylipäätään ollaan suunnittelemassa. Rekisteri on tällainen seuraus.
Yhteisissä tiloissa köyhyyskortin heiluttelu ei ole passin heiluttelua lentokentällä. Kaikilla voi olla passi, mutta kaikilla ei ole köyhyyskorttia. Ihminen, jolla on nälkä, menee ruoka-apuun ja joutuu kyselyjen kohteeksi? Kenties ohjatuksi sossuun tai Kelaan? Jopa työllistymispalveluun? Vain, koska tuli hakemaan ruokaa? Kun ei mukamas itse osaa ja kykene? Kuka näistä päättäjistä oikeasti kuvittelee, etteikö tällainen ole alentavaa jo ajatuksenakin? Ja mikä, jos ei tämä, on ihmisen vapaan tahdon tarkoituksellista hallinnointia?
Perheeseeni kuuluu 7 henkilöä. Jos menen ruoka-apuun, en todellakaan halua jäädä sinne yhteisruokailuun ja osallistumaan yhtään mihinkään. Minä haluan saada sen, mitä minulle sillä kerralla suodaan, jotta pääsen kotiin laskemaan, mihin se apu riittää, mitä saan valmistettua, mitä pitää pakosti ostaa kaupasta ja mitä minulle tämän kaiken jälkeen jää käteen. Minä haluan ruokailla kotona. Enkä jossakin holokaustiruokalassa sossujen ja Kelan akkojen silmän alla. Enkä halua, että joku rekisteröi minua mihinkään kategoriaan sen perusteella, että jonotan kassillista makaroonia. 

Suomessa on siedetty jo paljon. Työttömien ruoskimiset, toimeentulotuen saamisen vaikeuttaminen (koska sitä se Kelassa on), aktiivimalli, koulutusleikkaukset, lasten hoidostakin päättää jo Sipilä eivätkä lapsen omat vanhemmat (päivähoito-oikeus), lastensuojelu on rikottu toimimattomaksi, palkkoja on alennettu, lomista ja lomarahoista kiristetty, jne. Ja nytkö alkavat loppua riistettävät? Joten käydään sen viimeisen, kaikista köyhimmän, ruokaa jonottavan porukan kimppuun? Ja vihjalillaan, että näissä jonoissa seisoisi joku huvikseen, tuulessa ja tuiskussa, aina uudestaan ja uudestaan kuukaudesta toiseen? 
Näin nimenomaisesti vihjaillaan ja annetaan nyt ymmärtää. Mikään muu ei selitä siteerausta, että "ilmaiseen ruokaan oikeutetut pitäisi tunnistaa joukosta".

Lopuksi jätän teidät ajattelemaan vielä yhtä kysymystä liittyen tuohon oikeutukseen:
Joku jossakin tulisi määrittelemään jokaisen henkilön oikeuden saada ilmaista ruoka-apua. Ihmisen tulisi näyttää toteen, että hänellä on oikeutetusti nälkä.
Miksi kukaan ei kysele sitä oikeutusta, jolla tämä jonottava ihmisryhmä aiotaan rekisteröidä?

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan kannanotto koulujen retkirahojen keräämisestä aiheutti turbulenssia. 
Kurttila totesi, että rahankeruun kouluissa on loputtava ja kuntien on kunnioitettava perusopetuksen maksuttomuutta:
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005695676.html

Kurttilan lausuma perustuu lakiin: Jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen (PL 16§) Perusopetuslain 31§ toteaa perusopetuksen maksuttomuuden. Saman lain 30§ mukaan oppilaalla on oikeus saada opetusta. Ja 35§ sääätää, että oppilaan tulee osallistua opetukseen.

Perustuslain 6§ säätää yhdenvertaisuudesta: ketään ei saa ilman hyväksyttävää syytä asetaa eri asemaan henkilöön liittyvän syyn perusteella. Varallisuus on tällainen syy.

Asian perusta on yksinkertaisuudessaan tässä:
Kouluretkiä tehdään kouluaikana.  Koska ne ovat kouluaikana, ovat ne osa sitä opetusta, johon oppilaiden tulee perusopetuslain 35§ mukaan osallistua ja johon oppilailla on perusopetuslain 30§ mukaan oikeus. On siis sekä oikeus, mutta samalla velvollisuus.
Koska perusopetus on maksutonta, sellaista lain tulkintaa ei voida harkita, jossa oppilailta kerättäisiin perusopetusajalta maksu. 
Sillä, että oppivelvollisuusaikana ollaan retkellä, ei ole asiassa merkitystä. Opetuksen käsite kattaa kaikki koulun työaikana toteutetut retket, vierailut ja muun vastaavan koulun ulkopuolella tapahtuvan toiminnan (opetushallitus: https://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/ohjeita_koulutuksen_jarjestamiseen/perusopetuksen_jarjestaminen/kouluretket_ja_leirikoulut).

​Tämä on asian ydin yksinkertaisuudessaan. Mutta eihän se tietenkään riittänyt niille vanhemmille, joiden mielestä lasten retkeilyrahojen kerääminen on kaiken osallistumisen ja yhteisöllisyyden mitta. Tottakai rahaa kerätään. Jos ei muutoin niin varainkeruun avulla. Leivotaan pullaa ja myydään sitä, järjestetään kioskeja ja kirpputoreja, tempauksia sun muuta. 
Asia on ok, eikä mikään laki estä varainkeruuta. 
Mutta se, missä mennään usein metsään on, että nämä vanhempien järjestämät varainkeruut tuntuvat koskevan sitovasti jokaista ja sellainen ilmapiiri luodaan, että niihin on pakko osallistua. Vedotaan siihen, että asiasta on yhteisesti päätetty. Tällainen yhteisesti päättäminen tarkoittaa sitä, että enemmistö vanhemmista on varainkeruun kannalla. 
Varainkeruu on kuitenkin vapaaehtoista, siihen ei ole pakko osallistua, mikäli mahdollisuutta tai halua ei ole. Se, ettei osallistu, ei saa estää lapsen retkelle pääsyä. Kerätty raha ei siis saa olla korvamerkattua rahaa.
Opetushallitus: 
"Varojen keruun tulee olla oppilaille ja huoltajille vapaaehtoista. Jokaisella oppilaalla tulee olla mahdollisuus osallistua koulun opetussuunnitelman ja siihen perustuvan vuotuisen suunnitelman mukaiseen toimintaan huolimatta siitä, onko hän tai hänen huoltajansa osallistunut varojen keräykseen.
Huoltajien suorittama varojenkeruu voi tapahtua itsenäisesti siten, että koulu ei ole keruussa mukana lainkaan. Tällöin huoltajat suunnittelevat ja toteuttavat varojen keruun itse ja päättävät, miten varat annetaan oppilaiden toimintaa varten. Varojen käytön periaatteet on kuitenkin hyvä selkeyttää heti alussa koulun kanssa neuvotellen, sillä valmistautuminen esimerkiksi leirikouluhankkeisiin saattaa kestää useamman vuoden. Huoltajien varojenkeruu voi tapahtua myös yhteistyössä koulun kanssa, jolloin huoltajat ja koulu yhdessä päättävät varojen keruun ja käytön periaatteista. Molemmissa tapauksissa koulu kuitenkin viime kädessä vastaa siitä, että kaikilla oppilailla on yhdenvertainen mahdollisuus osallistua toimintaan."

Palatakseni someturbulenssiin aiheen tiimoilta edellä esittettyyn tietoon perustuen: on ihan sama, mitä mieltä joku mutsi tai faija on siitä, kuinka retkeilyasiat tulisi järjestää. On yks hailee, vaikka joku kokisi koulujen rahankeruut ja varainkeruut ihan selvästi sellaiseksi toiminnaksi, joka oikeuttaa oppilaan tai velvoittaa oppilaan vanhempia. On yhtä tyhjän kanssa, mitä mieltä on, sillä kouluaikaa, kouluaikana tehtyjä retkiä säätelee laki ja lakia myötäilevät opetushallituksen ohjeistukset.
Asia on pyhässä yksinkertaisuudessaan täysin sama kuin nopeusrajoitus tiellä. Jos se on 60km/h, ja sinä ajat siinä sataa, ei se auta, että vingut poliisille, että sinun mielestäsi on ihan ookoo ajaa siinä sataa.

Kerrataan vielä lopuksi tämä yksinkertaisuus, jotta jokainen, joka ei siitä pidä, silti tajuaa sen:
Koulujen perimiä retkimaksuja ei ole pakko maksaa. Maksamatta jättäminen ei estä lapsen retkelle pääsyä.
Vanhempien järjestämät varainkeruut ovat vapaaehtoisia. Niihin osallistuminen on vapaaehtoista. Osallistumattomuus ei estä lapsen retkelle pääsyä. 
Mikäli lapsenne ei pääse kouluaikana järjestetylle retkelle, sen vuoksi, että vanhemmat eivät ole maksaneet retkimaksua, rikkoo koulu yhdenvertaisuutta ja maksuttoman perusopetuksen periaatetta. Koulun tulee huolehtia siitä, että lapset pääsevät retkelle ja retken aikana sovittuihin kohteisiin yhtä lailla ja yhdenvertaisesti. 

Lopuksi totean, että minkään lainen rahan keruu tai varainkeruu ei todellakaan ole se yhteisöllisyyden mitta, kuten moni rahastuksen puolella oleva väittää. Päin vastoin yhteisöllisyyden mittaansa voi arvioida seuraavasti: mikäli sinua vituttaa, että jonkun toisen lapsi matkustaa, vaikka ei ole maksanut retkimaksua, tai kaikkia leirikoulun kk-maksuja tai varainkeruuseen osallistumatta jättämisen sakkomaksua tai mitään muutakaan maksua,  et ole yhteisöllinen, etkä oletettavasti kasvata esimerkilläsi lapsestasikaan sellaista. 
Yhteisöllisyys on nimittäin sitä, että rahat kerätään yhteiseen kassaan. Ja niillä rahoilla mahdollistetaan sen kaikkein köyhimmänkin lapsen matka.

TE-palveluiden sivustolla on tietoa aktiivimallista:
Mitä on käytännössä tehtävä, jotta aktiivimallin ehdot täyttyvät, eikä työttömyyskorvausta alenneta?

"Tehtävä 18 tuntia palkkatyötä (Palkan on oltava TES:n mukainen. Jos työehtosopimusta ei ole, niin tarkemmat tiedot vaadittavasta vähimmäispalkasta saat työttömyysetuuden maksajaltasi.)
Ansaittava yritystoiminnassa yhteensä vähintään 23 prosenttia yrittäjän työssäoloehtoon vaaditusta kuukausiansiosta (vuonna 2018: 241 euroa) TAI oltava viisi päivää TE-toimiston työllistymistä edistävässä palvelussaYhdistelmiä edellä mainituista aktiivisuuden osoittamisen tavoista ei voida laskea yhteen. Aktiivisuusedellytys on siis täytettävä esimerkiksi joko tekemällä työtä tai osallistumalla työllistymistä edistäviin palveluihin, ei sekä että."

Lisäksi kerrotaan, ketä aktiivimalli ei koske:
"Aktiivimalli ei koske työnhakijaa, joka saa työkyvyttömyyden tai vamman perusteella myönnettyä etuutta, työskentelee omais- tai perhehoitajana, on hakenut työkyvyttömyyseläkettä ja odottaa päätöstä"

Mennään seuraavaksi henkilökuvaukseen. Henkilö on omaishoitaja, Sen lisäksi henkilö käy osa-aikatyössä, päiviä kertyy kuukaudessa 4 arkipäivää, joilla aktiivimallin ehto jo täyttyy. Henkilö on ollut kyseisessä osa-aikatyössä jo vuoden, aikojen tai olosuhteiden muuttumatta.

Kaikki siis kunnossa? Ei suinkaan. Henkilö sai Kelasta postia. päätöksen työmarkkinatuesta. Hakemus tehtiin netissä eilen 21.5.2018. Ruuhkiin tukehtuva Kela antoi päätöksen yön aikana, se on päivätty annetuksi 21.5.2018 ja postitetuksi 22.5.2018. Siis tänään. Ja kello on nyt 07.17 ja keskusteluun henkilön kanssa sekä tämän blogin kirjoittamiseen on kulunut tiedon saannista noin puoli tuntia. Alla kuva päätöstekstistä:
​

Olen nyt pyöritellyt kierrätyskeskusta jonkin aikaa.
Teen sitä vapaaehtoisesti ja vastikkeetta. 
Keskuksella kierrätetään kaikkea käyttökelpoista tavaraa aina lasten vaatteista kattolamppuihin. Keskukselta saa hakea, mitä tarvitsee ja sinne voi tuoda sellaiset tavarat, joita ei enää itse tarvitse, mutta joita joku muu voi tarvita. 

Minut yllätti kuitenkin eräs seikka. Se, miten hyvin ihmisten mieliin on saatu istutettua ajatus, ettei mikään ole koskaan ilmaista. Ettei kukaan tee mitään ilman vastiketta. Että vapaaehtoisuus on vain sana, jonka takana on jonkinlainen palkinto, siis joku muu kuin pelkästään hyvä mieli.

Ei siitä ole kuin alle 40 vuotta aikaa, kun ihmiset kävivät - ainakin maaseudulla - jeesimässä toisiaan. En muista, että vaarini heinäpelloille olisi tullut porukkaa setelinkuvat silmissään. En muista, että siitä jouluksi saadusta sianpuolikkaasta olisi maksettu mitään. Puuhommissa oltiin jokainen, milloin kenelläkin. Poikettiin kylässä tai kaupalla, oli viemisiä, oli tuomisia. Joskus vaihdettiin ämpärillinen puolukoita hyvin tehtyyn luutaan. Kun grillattiin, hajun perusteella saapui väkeä ja väki söi. Mökin mummojen pihatiet aurattiin ja vedet kannettiin tupiin. Vaatteet vaihtoivat omistajaa naapurin lapsilta meille ja toisinpäin. Rahaa ei tyrkyttänyt kukaan, eikä kukaan ajatellut edes sitä pyytää.

Nyt olen kierrätyskeskuksessani saanut suu vaahdossa selittää 90 prosentille ihmisistä, miten voi olla mahdollista, että tavara ei maksa mitään. Tai ettei tavaroiden tuominen maksa mitään. Tai ettei tarvitse tuoda mitään vastikeeksi, jos haluaa viedä jotain. Että voi vain tuoda. Ja voi vain viedä. Tai sekä että. 
Minä tein kuntalaisaloitteen, jossa pyysin tiloja keskukselle. Kunta myönsi ne vastikkeetta ja minä kierrätän tavaraa ihmiseltä toiselle vastikkeetta. Koska se on kivaa, se on hyödyllistä ja ainakin tähän asti ihmiset ovat olleet innostuneita asiasta ja väkeä on käynyt tuomassa ja viemässä yhtä jos toistakin.

Mielessäni pesii kuitenkin suru siitä, että suurin osa ihmisistä on nielaissut sen syötin, jonka nykymaailman rahatalous on kentälle heittänyt. Sen, että kaikki maksaa. Ettei ilmaisia lounaita ole. Niiden kaikkien takana on koira haudattuna. Että raha liikkuu joka tapauksessa jossakin muodossa johonkin suuntaan. 
Välillä on ihan kammottavaa vakuutella ihmisille, että ihan totta, tämä koko touhu perustuu vapaaehtoisuuteen, eikä voitontavoittelulla ole mitään tekemistä asian kanssa. Että ihan totta, ei tässä ole mitään mystistä bisnestä taustalla. Tarkoitus on vain saattaa yhteen vaikkapa lastenrattaat ja lapsi tai jalkalamppu ja pimeässä iltojaan istuva vaari. Tarkoitus on, että ihminen voisi olla tyytyväinen, kun pääsi viimein eroon anopilta lahjaksi saamastaan kahvikuppisarjasta. Ja joku toinen taas iloinen löytäessään samaisen sarjan ylioppilasjuhliensa kuppikunnaksi. Kierrättämisessä on sekin hyvä puoli, että urheiluvälineet ym tyyriimmät esineet löytävät uuden omistajan, kun vanha kasvaa niistä ulos. Ei se ole vain niin, että köyhät perheet hakevat kierrätyksestä suksia ja luistimia, koska rahaa ei ole. Kyllä se tuntuu keskipalkkaisenkin kukkarossa joka talvi ostella jääkiekkovarusteita. Jos sellaiset hyvällä tuurilla löytää kierrätyksestä niin sehän on vain iloinen asia.

Ja se ilo on juuri se juttu. Se hyvä mieli. Eikä se raha. 
Ja niin sen tulisi olla muutenkin maailmassa. 

​