​On ihan ymmärrettävää, että ihmiset suuttuvat, kun naisiin ja lapsiin kohdistetaan seksuaalista väkivaltaa. Itsekkin olen vihainen. Siitä huolimatta järkeni ei ole ottanut menolippua Mombasaan, vaikka tuntuu siltä, että monen on. 

Ensimmäinen järjettömyys on pelko. Se paljon rienattu lausahdus "ei saa antaa pelolle valtaa" oli ihan hyvä neuvo, ei sillä tarkoitettu huolettomuutta tai välinpitämättömyyttä vaan sitä, että peloissaan ihminen toimii irrationaalisesti. Maahanmuuttajien tekemien seksuaalirikosten johdosta on nyt käynyt niin, että tuiki tavalliset ulkomaalaiset ovat joutuneet perusteettoman vihan kohteeksi. Sellaiset, jotka eivät ole tehneet mitään väärää. 

Toinen järjettömyys on kyseenalaistamatta jättäminen. Kun kyseenalaistin tilastotieteen pätevyyttä, en kauheasti saanut kannatusta. Uutisissa vilkkuvat rikostilastot suomalaisten tekeminä vs. ulkomaalaisten tekeminä. Mielestäni näitä ei voinut verrata suoraan siten, että vertailu kävisi perusteesta millekkään väitteelle. Tämä johtuu siitä, että suomen kansalaisuuden saanut ulkomaalainen esiintyy tiastoissa suomalaisena. Kotikuntaa vailla olevat ulkomaalaiset eivät näy tilastoissa, ja käsittääkseni turvapaikanhakijoilla ei ole kotikuntaa. Nämä kaksikin seikkaa ovat mielestäni olennaisia muuttujia, toki en ole matemaatikko. Tilastot osoittavat kuitenkin vertailukelvottomuudessaankin, että ulkomaalaisten tekemät seksuaalirikokset ovat lisääntyneet ja se kertoo siitä, että asialle tulee tehdä jotakin. Hassua tässä oli se, että minut tunnetaan "suvakkina" ja nyt, kun kritisoin tilastoja "vastapuolen hyväksi", minusta tehtiin takinkääntäjä. Pääasia tuntui olevan se, mille puolelle minun tulisi asettua asiassa, ei itse asia.

Kolmas järjettömyys on sanoa, että suurin osa raiskauksista on kantasuomalaisten tekemiä. Niin onkin. Sillä ei ole merkitystä tässä. Merkitystä ei ole silläkään, että muuallakaan ei ole hyväksyttävää raiskata lasta. Merkitystä on sillä, että maahamme on saapunut hekilöitä, jotka tekevät rikoksia, jotka eivät ole hyväksyttäviä heidän omassakaan maassaan. Näihin rikoksentekijöihin tulee reagoida kaikissa tapauksissa. 

Neljäs järjettömyys onkin itse reagointi. Jo kauan on kansa kiukutellut siitä, että seksuaalirikoksista ei saa kunnon rangaistusta. Ehdollista annetaan tai muutama vuosi vankeutta. Lehdissä ja uutisissa on jo ääneen todettu, että muualla maamme oikeuskäytäntö on vitsi. Seksuaalirikoksen tekijälle tämä maa on kuin karkkikauppa lapselle, ilman valvontaa. Nyt sitten ollaan kiireellä tekemässä tiukennuksia lakiin ja odotetaan sen tehoavan. Tälläkin hetkellä laki mahdollistaa jopa 10 vuoden vankeusrangaistukset, niitä vain eivät tuomarit langeta. Siksi itse ehdotin rangaistusasteikon alarajan korottamista ja lieventävien asianhaarojen huomiotta jättämistä. Tarkoitin sitä, ettei etenkään lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista olisi mahdollistakaan tuomita muuta kuin vankeutta. Ei, vaikka kyseessä olisi ensikertalainen tai nuori rikoksentekijä. Ei olisi myöskään mahdollista pohtia 10-vuotiaan suostumusta. 

Reagoinnin järjettömyys näkyy myös politiikassa. Asialla ratsastetaan. Toinen puoli huutaa rajoja kiinni ja toinen huutaa kansainvälisistä sopimuksista ja humanitäärisyydestä. Siinä tohinassa unohtuu yksi pieni perusseikka. Se, että nämä asiat eivät sulje toisiaan pois. Perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia on mahdollista rajoittaa rikoksen ollessa kyseessä. 

Reagoinni järjettömyys näkyy myös tavallisissa ihmisissä. Huudetaan milloin ulkomaalaislaista, milloin rikoslaista, mutta kumpaakaan ei ole edes luettu. Siksipä netissä kiertää aloitteita, joiden sisältö on sama kuin laissa jo on. Tämän lisäksi ihmiset keskittyvät haukkumaan toisiaan rasisteiksi ja suvakkihuoriksi. Se ei ole toiminnallisesti hyödyllistä itse asian korjaamiseksi. 
Relevanttia ei ole se, paljonko joku tietää Irakilaisista. Tai se, osaako joku kertoa paremmin kuin toinen, millainen on naisten ja lasten asema Afganistanissa. On yhdentekevää tulkita mitään asiaa, jos itse asialle ei tehdä mitään. Ainoa järkevä ja merkityksellinen ja meille yhteinen seikka on, että maassamme on vakavien seksuaalirikosten aika ja sille on tehtävä jotakin. Nopeasti. 

Totta on se, että nyt piikki näissä rikoksissa liittyy vahvasti ulkomaalaisiin. Silloin ainoa keino on poistaa toreilta ja turuilta nämä rikoksia tekevät ulkomaalaiset. He kuuluvat lukkojen taakse. Sama tulee tehdä kantasuomalaisille vastaavia tekoja tekeville. Teko on se, joka aiheuttaa uhrille kipua, tuskaa, elinikäisen trauman. Ja tekoon on meidän keskityttävä. Sekä lainsäädännöllisesti, että tulkinnallisesti ja myös lainkäytöllisesti.  Oli tekijä sitten vaikka avaruusolento.

Olen tässä kuunnellut ihmisiä viime päivät ja ihmetellyt sitä, mitä helvetin merkitystä tämän hetken asioihin on sillä, että vuonna kukka ja keppi moni menetti neitsyytensä alaikäisenä, tai että joku muistaa, kuinka 90-luvulla naapurinkin tyttö seurusteli aikuisen miehen kanssa. Tai sillä, että on joutunut 20 vuotta sitten soittamaan poliisit somalimiehen vuoksi, joka leikki puukkohippaa tyttöystävänsä kanssa. Näillä asioilla ei ole minkäänlaista syy-yhteyttä tapahtumiin tänään. Silti näitä yksittäisiä tapahtumia esitetään puolin ja toisin perusteena milloin missäkin yhteydessä. Sekaan tuodaan vielä netti, televisio, muoti, uskonto, kas kun ei Keisaripingviinit.

Seksuaalirikokset ovat erittäin vakavia rikoksia. Niitä ei saa kukaan tehdä kenellekkään missään olosuhteissa. Asia on juurikin näin yksinkertainen. Ei tarvita Persuja eikä Vassareita tätä yksinkertaisuutta selventämään, vielä vähemmän professoria. Jokaisen, jolla on järki päässä, tulee ymmärtää asia muutoinkin. 

Luin Ylen uutisen Sysmän yhtenäiskoulun rehtori Vuorisesta, jonka suusta tuli sellainen määrä paskaa, että mikään vessapaeri ei riitä sen pyyhkimiseen.

Itse uutinen on tässä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/01/08/peruskoulun-rehtori-selittaa-koulukiusaamista-oppilaiden-tarpeella-korostaa?utm_source=facebook-share&utm_medium=social&fbclid=IwAR2m-MmDD97sWumUGa29zOrrgrAftPv2uADlLPWBfhZ9PQ6b479DvO5ssUk

Kysymys on jälleen kerran koulukiusaamisesta. Jutussa kerrotaan koulujen henkilökunnan usein kääntävän syyn kiusatun ja hänen perheensä syyksi. Tämä on totta, kiusattu on lähes aina se, joka joutuu tukitoimien piiriin. Hän on se, joka vaihtaa koulua tai jää kotiopetukseen. Kiusaajat sen sijaan pääsevät kuin koirat veräjästä. Jos saavatkin varoituksen tai istuvat tunnin-kaksi, niin verrattuna kiusatun noidankehään, jonka hän joutuu käymään läpi, on kiusaajien nk.sanktio vain lause paperilla ja pari tuntia elämästä.

Juttu toteaa toisenkin totuuden. Koulut vähättelevät kiusaamista, vaikka toista toitottavat. Oppilaat eivät kerro kiusaamisesta, koska kostoa ei suotta pelätä. Kantelupukin maine lisää kiusatun kouluhelvettiä entisestään. Jos vanhemmat ottavat kouluun yhteyttä, usein asenne on "jaahas, taas yhden janipetterin ylisuojeleva äiskä jaksaa länkyttää tajuamatta, että pojat on poikia". Vaihtoehtoinen asenne on "mutta kyllä hän itsekkin siinä riiteli". Toisin sanoen itseään ei saa edes puolustaa, sillä puolustautuminen oikeuttaa kiusaamisen? Jos taas ei puolusta, saa vanhempi asiantuntijalausunnon "pitäisi oppia puolustamaan vähän itsekkin itseään". Mitä vittua? Minä olen käsittänyt, että sellaista tilannetta, jossa joutuu kiusatuksi, ei kuuluisi lainkaan olla?

Jutussa todetaan kolmaskin totuus, pikkupaikkakunnan valtapolitiikka vaikuttaa. Aivan, tulvan mukana tullehia (siis toisaalta tulleita), köyhien lapsia, yksinhuoltajien lapsia, sosiaalihuollon asiakkaiden lapsia, diagnoosilla tai sen partaalla olevia lapsia kohdellaan eri tavoin. Väite on kova, mutta totta. Olen itse kuullut opettajan toteavan "no sillä nyt on ongelmia muutenkin".  Mitä ongelmia? Ja onko se peruste jättää kyseisen oppilaan kiusaaminen omaan arvoonsa? Olen myös kuullut kuraattorin toteavan, kuinka maailmassa täytyy oppia myös sietämään. Tämä todettiin kiusatulle, jonka siis tulisi ilmeisesti sietää kiusaamista. Olen myös seurannut nk.paremman väen lapsien kohtelua. Eräänkin kerran muunneltiin tapahtumien kulku kiusaajan hyväksi ja kiusatun syyksi. Sattui syyllinen kuulumaan korkeampaan yhteiskuntaluokkaan.

Rehtori Vuoriselta kysyttiin kiusaamisen syitä. Totta maar rehtorin täytyi ensiksi ylistää kivakouluohjelmaa, joka ei todellisuudessa toimi. Kivakoulu on tahroja paperilla, se on kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkunen, yhtä tyhjää.
Kiusaamisen syihin päästyään rehtori Vuorisen voisi väittää saaneen aivoveritulpan, vähintään verenkiertohäiriön. Vaihtoehto on suoraan todeta lukevansa typerintä lausumaa ikinä. 

"Vuorinen sanoo kummastelevansa joidenkin oppilaiden tarvetta korostaa omaa erilaisuuttaan". 
"Minusta on aika outoa, että jo 12-vuotiaat rupeavat ilmoittamaan olevansa homoja tai lesboja tai jotakin tällaista. Siihen liittyy hyvin erikoinen pukeutuminen. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion."
Missä tynnyrissä tämä reksi elää? Koko maamme on viime vuodet kuohunut erilaisuuden esiintuomista, opintosuunnitelmissa korostetaan erilaisuutta ja opetetaan ymmärtämään sitä korostaen yhdenvertaisuutta. Teini-ikäisiset taas löytävät itsensä usein kapinan ja sitä myötä erilaisuuden korostamisen kautta. 
Rehtori tällää yhtäläisyysmerkin seksuaalisen suuntautumisen ja erikoisen pukeutumisen välille tuosta vain. Eikö se ole jo suoraa syrjintää? Tavallisten ihmisten kunniaa loukkaavaa? Kaiken huipuksi rehtori Vuorinen oikeuttaa erilaiselta näyttävän oppilaan kiusaamisen sillä, että kiusattu itse kerjää kohtaloaan. Onko hän myös sitä mieltä, että minihameeseen pukeutuva nainen kerjää raiskatuksi tulemista?

"Kaverit voivat ihan oikeasti sanoa, että sähän näytät ihan huoralta. Sehän on tavallaan jo loukkaus. Mutta kun näyttää siltä, rehtori naurahtaa."
Oikeinko naurattaa? Voinhan minäkin nyt siis sanoa, että rehtori Vuorinen on tyhmä kuin vasemman jalan saapas? Sekin on tavallaan loukkaus, mutta kun nyt pahasti näyttää siltä... 

"Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti."
 Miten hän on liittänyt vaatetuksen -huorahtavan sellaisen- näihin seksuaalisiin suuntaumuksiin? Mitähän mieltä tämä rehtori olisi 15 sentin stilettikorkosaappaista, jos asuisin Sysmässä? Sanoisiko suoraan huoraksi?

"Sysmässä on pohdittu paljon sitä, miten koulu voisi puuttua asiaan" vastaa rehtori, kun kysytään kiusaamiseen puuttumisesta. Unohti varmaankin muutamassa minutissa sen kivakoulun, jota aikaisemmin ylisti. 

"Jos vaikka nämä viisaat vanhemmat osaisivat kertoa, miten kaikille löydetään sydänystävä. Vanhemmillakaan ei taida olla tähän keinoja."
Sitten Vuorinen päätti vittuilla vanhemmille? Kun koulu ei osaa eikä edes yritä niin käytetään kolmevuotiaiden tasoista huutelua puolustuskeinona: "Tee sitte itte paremmin!" Rehtori Vuorinen ei tunnu käsittävän, että koulussa oppilaat ovat koulun vastuulla. Se vastuu käsittää oikeuden opiskelurauhaan ja turvallisuuteen. Turha siinä on vanhempia vastuuttaa.
Toisekseen vanhemmat puuttuvat asioihin usein, yrittävät jopa saada kouluja mukaan, tuloksetta. Tällaisten herra ja rouva Vuoristen valtaistuin on nähkääs korotettua mallia, päät ovat pilvissä ja kaiken tiedon lahonneesta puusta on syöty niin kova ähky, että vanhemmat todetaan mitään tietämättömiksi ja osaamattomiksi. 

Jutussa on otteita muidenkin rehtoreiden lausumista. Ilmaisuja, kuten "haaste", "pettymys" "ajattelemisen aihetta", "hyvinvointiprofiili", "terveydenhoitajan kysely", "kehittämisen paikka" vilkkuu siellä täällä. Jutun videossa rehtori Vuorinen miettii, mitä he eivät ole osanneet tehdä oikein, kun kiusaaminen on näin iso ongelma? Vastaus on juuri tuossa sanahelinässä. 
Te rehtorit ja muut herrat, viskaalit, te vain höpisette, te luotte profiileja, ohjelmia, projekteja, puhutte haasteista ja kehityksestä, teetätte aaneloselle kyselyitä ja analysoitte niitä. Siinä samalla kun te touhuatte näiden parissa, se kiusaaminen tapahtuu. Nokkienne alla. Se tapahtuu, koska mitään konkreettista te ette tee. Puheenne oppilaille ei tehoa, koska sen sisältämiä mahdollisia sanktioita ei koskaan toteuteta.
Ruvetkaa käyttämään sitä valtaa, joka teillä on! Käyttäkää sitä oikein. Joka tapaus on käsiteltävä ajan kanssa ja naamatusten, syyt on kaivettava esille ja käsiteltävä, rangaistukset tulee jakaa niille, jotka kiusaavat. Kun koulusta erotetaan määräajaksi, ja ilmoitus rikoksesta tehdään poliisille joka ikinen kerta, rupeaa niissä älyelimissä iskemään tajuntaan, että kiusaamiselle kerta kaikkiaan on nollatoleranssi.
​Käyttäkää se aikanne siihen puuttumiseen sen sijaan, että luotte projekteja vasemmalla kädellä ja oikealla hörpitte sumppia ja haukkailette kampaviineriä!

​Ei ole montaa päivää siitä, kun opetin lapselleni uutisen ja muun kerronnallisen tekstin eroa. Menin sanomaan ääneen, että uutinen on faktaa, eikä sillä muokata tahallaan ihmisten mielipiteitä, muutoin se on propagandaa. Kertomukset ovat sitten erikseen. Kuten vaikka sadut.
Huomasin, että eihän tämä edes pidä paikkaansa enää. Uutinen ei ole enää uutinen vaan kertomus, jossa voi esiintyä ihan minkälainen tonttu tai menninkäinen hyvänsä. Ja kun sen esittää valtamedian edustaja, se luokitellaan tuosta vain uutiseksi. Eli faktaksi.
Esimerkiksi Iltalehden luetuimmat-osion kärkisijaa pitelee jonkun Akin ja Riitan Turkinmatkalta palaaminen. Aamulehdessä on oikein tähtijuttuna joku kaupassa käynyt ihminen, joka on saanut tylyn vastauksen. Yle mellastaa koulujen joulujuhlista, ensin uskonnottomuudesta ja sitten siitä, kuinka oppia olemaan nolaamatta ketään lapsen joulujuhlissa. 
Nuo nyt ovat vielä kevyttä settiä. Kun lehtien sivustoja kelaa, kärkeen nousevat seksuaalinen häirintä, jota on nykyään ihan kaikki. Jos tuntematon sanoo kadulla "päivää" niin sekin on jo ahdistelua. Toinen, mikä nousee listoille on nuorten masennus. Olenkin ihmetellyt, miksi lasteni lähes joka toisella kaverilla on masennus. Se johtuu siitä, että normaalia teini-iän ailahtelua ei enää ole olemassakaan vaan kaikki on masennusta. Mitä muutakaan sanaa nuoret käyttäisivät, kuin sitä, jota alati tyrkytetään. Sitten on Trump, tuo Ameriikan ihme. Jos ei twiittiä kuulu, tehdään juttu varapresidentin vaimosta. Eikä edes henkilökuvaa vaan uutinen siitä, miltä hän näyttää.
Tunnin selaamisen jälkeen olen fiksuuntunut ihan helvetisti lukemalla näitä "uutisia".  Ymmärrän nyt, että lihava ei ole lihava eikä laiha ole laiha vaan kehopositiivinen. Kehoaan kymmenillä leikkauksilla muokkaava ihminen taas on trendikäs. Sain tärkeän tiedon siitä, että Alko on auki jouluaattona. Voin myös pelastaa maapallon ilmastonmuutokselta, kunhan en vain ikinä osta luomua, mutta sähköauto minun täytyy ostaa. Koulukiusaamisesta puhutaan myös paljon, mutta olen ymmärtänyt täysin väärin. Eivät oppilaat toisiaan kiusaa vaan uhreja ovat opettajat. Viime viikkojen ykkönen taitaa kuitenkin olla se, saako taksilla ajaa vai ei (jos siis saa taksin). Tänään kärjessä taitaa olla julma bussikuski, joka jätti piparkakkutalon ovien väliin.
Joo, voisi hieman pohtia, mitä luemme. Se ei ole kuitenkaan se ajatuksen johtotähti vaan se, mitä meidät saadaan lukemaan, seuraamaan televisiosta ja näkemään netistä. 
Ei ole mikään ihme, että opettaessani lastani tekstilajeissa hän tokaisi minulle "luuletsä oikeesti, että ketään nykyään enää kiinnostaa toi?"
Olen tässä pari vuorokautta miettinyt. Lapsi on ihan oikeassa. Ei näytä kiinnostavan. 

Uutissuomalainen (muiden muassa) uutisoi kilvan siitä, kuinka lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila ajoi taksilla.
https://yle.fi/uutiset/3-10550044?fbclid=IwAR0MlgHIjkqSBU2fpGN2X8KBEoPiN2ZZCYhf0DRjYzv505lbMItAb73yW84
Kansa suuttui. 
Media on tunnetusti valtaa käyttävä taho, joka voi ohjailla rahvaan mielipiteitä niin halutessaan. Ilmeisesti nyt on haluttu saada Kurttila ikävään valoon, samaan leiriin taksilla ajelevien herrojen kanssa. Herrojen, jotka väittävät olleensa eduskuntatyössä karaokebaarissa. 

Lapsiasiavaltuutettu on tehnyt lujasti töitä. Hänen suustaan on kuultu montakin kriittistä kannanottoa ja verrattuna edeltäjiinsä. Hän on ollut äänessä ja mikä tärkeintä, kentällä monin verroin sen viiden tonnin edestä, jonka hän kuittien mukaan on taksilla ajamiseen käyttänyt.
Kurttila oli äänessä silloin, kun päivähoito-oikeutta rajoitettiin, silloin, kun lasten yhdenvertaisuutta kavennettiin Sipilän hallituspolitiikalla. Kurttila on puolustanut lasten oikeuksia oppimiseen ja kritisoinut opetukseen suunnattuja leikkauksia. Hän puhui lasten kuulemisesta jo aikoja sitten -siis valovuosi ennen sitä, kun media älysi kirjoittaa aiheesta. Kurttila kiinnitti huomiota lastensuojelulaitoksien toimintatapoihin ja on pitkälti hänen ansioitaan, että laitosten olosuhteisiin kiinnitettiin huomiota. Hän on oheistanut jopa yksittäisiä kuntapolitikkoja lasten oikeuksia koskevissa asioissa. Kurttila on puuttunut jopa yksittäistapauksiin ja auttanut niissä. Hän vastaa viesteihin, jotka tulevat kansan keskuudesta, häntä ei tarvitse tavoitella norsunluutornista. Hän ei aseta assistenttiaan vastailemaan ihmisille, kuten ministerit tekevät, vaan vastaa itse. 

Tällaista työtä ei tehdä kotisohvalta vaan se vaatii matkustamista. On varmasti oma auto, on varmasti juna, lentokone ja vaikka laiva. Matkakorvaukset niistäkin maksellaan. Taksi on kuitenkin oivallisin tapa ajaa paikkoihin, jonne meidän yhteiskuntamme sijoittaa lapsiaan. Monet laitokset ovat käytännössä jumalan selän takana, edes poliisi ei niihin mene, edes rikostapauksessa. Tiedän, kun olen poliisille soittanut, kyseessä oli pahoinpitely. Sinivuokot eivät liiku, Kurttila liikkuu. 
Ja silloin, kun kyse on lapsen oikeudesta, lapsen hyvinvoinnista, lapsen turvallisuudesta niin minun mielestäni liikkumisen hinta on yks vitun hailee.  Huutajia piisaa aina, mutta veikkaan villisti, että yksikään noista huutajista ei tiedä lapsiasiavaltuutetun työstä mitään, saati ole siihen käynyt tutustumassa sivulla www.lapsiasia.fi

Valtamediat, koska ryhdytte kirjoittamaan totuutta lukukertoja lisäävien lööppien sijasta? Tuliko mieleen laskea niiden herrojen taksikuittien loppusumma, jotka ovat olleet kaventamassa tämän maan lasten oikeuksia? Tuliko mieleen kirjoittaa vaikkapa siitä, että ministeritasolla höpistään lain säätämisestä, että lapsia tulee kuulla? Ai niin, siitähän uutisoitiin jo. Kyseinen pykälä on laissa ollut tosin iät ja ajat, mutta ettehän te toimittajat sitä tiedä, ette osaa lukea edes finlexiä. Ette osaa laskeakkaan, muuten kirjoittaisitte siitä, paljonko veronmaksajien rahoja kuluu yhteen perusteetta huostaanotettuun lapseen. Menee "hieman" yli tuon viiden tonnin.

​Henkilökohtaisesti kiitän Tuomas Kurttilaa hänen tekemästään työstä. Täällä lastensuojelun kentällä on nähty ja kuultu paljon paskaa ja idiotismia. On ollut ilo seurata, kuinka lapsiasiavaltuutettu on kautensa aikana kuunnellut kenttää, ollut avoin ottamaan asioista selkoa sekä puuttunut epäkohtiin. 

"Alusta alkaen tajusin, että nyt on jotain outoa. Yöt Ellin kanssa olivat rikkinäisiä ensimmäiset kaksi ja puoli vuotta ja hän rauhoittui usein vain voimakkaaseen liikkeeseen, kieputukseen, heijaamiseen tai vaunuihin. Hän oli temperamentiltaan hyvin herkkä ja itkuinen vauva ja itkuisuus vain jatkui jotenkin kummallisen korostuneesti. Sitten tulivat ne ruokailun vaikeudet ja homma räjähti käsiin, Kukka kertoo. Puolitoista vuotta sitten Kukka alkoi saada päiväkodista puheluita töihin. Elli oli saanut raivokohtauksia, paiskonut tavaroita, repinyt tukkaansa, raapinut raajojaan tai purrut itseään ranteista. Kukka oli kauhuissaan ja epäili äitinä tehneensä jotakin väärin.
Neuvolapsykologi sitten selitti, että lapsi hakee kipukokemuksen kautta syväaistikokemuksia tasatakseen ylikuormittunutta aistijärjestelmäänsä."

Ylen uutinen vuodelta 2016 osui silmiini tänään ja siitähän on ihan pakko kirjoittaa. Lainaus tekstistä on kuin kopio kokemastani lapseni kanssa lukuunottamatta tuota fiksua neuvolapsykologia, joka tiesi kertoa, mistä on kysymys. 
Psykologille täydet pisteet, sillä harvoin kohtaa ammattilaisia, joille asia on selvä kuin fläkki. 
Me emme ole kohdanneet tuollaista asiantuntemusta. 
Maailma ei suostu hyväksymään aistiyliherkkyyksiä, niistä johtuvista oireista puhumattakaan. 

Muistan, kuinka lapseni huusi ja herätteli ensimmäiset kaksi ja puoli vuotta, nukkui vain vaunuissa, jos ne liikkuivat, vihasi vaatteita, ei välittänyt pakkasesta, riehui päiväkodissa ja koulussa, koki asiat sata kertaa kovempaa kuin muut, väitti kuolevansa verenhukkaan pienen naarmun vuoksi, mesoi ja huhtoi kaikkialla.
Hän valitti äänten häiritsevän häntä, mutta huusi itse kuin palosireeni.
Hän valitti vaatteiden hiertävän, joten hänet oli puettava lähes aikuisen miehen paitaan, vaikka hän oli kuuden vanha.
Hän itki kenkien puristavan, joten kengät olivat aina kolme numeroa liian suuret.
Lastenhoitaja koski häneen kesken piirtämisen, siitä syntyi mieletön raivokohtaus.

Kuka ymmärsi, kun kerroin suuritarpeisesta lapsesta, joka kokee maailman ärsykkeet ylimitoitetusti? Ei kukaan. Kuka teki työtä ja näki vaivaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja sen eteen, että pieni, kasvava mieli oppi hiljalleen ymmärtämään, mistä on kysymys ja miten asioiden kanssa tulisi yrittää olla ja elää? Minä.
Matkan varrella on ollut useampikin ammattilainen. Tarjottimella on ollut toimintaterapiaa motoriikkaan, adhd:tä, masennusta, huonoa vanhemmutta, huoliliputusta yksinhuoltajuudesta ja vaikka mitä, mutta ei kertaakaan asitien yliherkkyyttä. Kyse ei ole ollut siitä, ettenkö olisi itse puhunut aistiyliherkkyyksistä. Olen puhunut niistä väsymiseen asti saamatta minkäänlaista vastakaikua - ellei ylimielistä katsetta ja vastaväitteitä lasketa. Vaivoin sain viimein koulun kirjaamaan asian ylös siten, että asia ilmenee lapsen papereista.
Olen jopa saanut moitteita omista lähipiireistäni koskien kasvatustani. Raivostumiseen asti olen joutunut kuuntelemaan selostuksia siitä, kuinka pojat ovat poikia, kuinka kaikki on vain luonteenpiirrettä, kysymys on kurista, sen puutteesta, mistä milloinkin. Kaikki tuntuvat tietävän, mistä on kysymys. Etenkin ne, jotka eivät ole heräilleet öisin, istuneet yhden jos toisenkin sossun, terapeutin, kuraattorin tai neuvolan pakeilla, käyneet tuntitolkulla läpi asiaa lapsen kanssa, jota lapsi ei nyt vaan kerta kaikkiaan ymmärrä, eivät ole joutuneet pysäyttämään radikaalisti raivaria ja sen jälkeen läpikäyneet asiaa seuraavat seitsemän tuntia.

En lainkaan siis ihmettele, että yliherkkyyksistä kärsivien lasten vanhemmista moni on loppuunpalanut. Puhelin soi jatkuvasti (useammin kuin Radio Nova soittaa viimeistä hittiä). Aina on jokin ongelma. Päiväkodissa, eskarissa, koulussa. Juokset palaverista toiseen. Keskustellaan. Kun teki niin, kun teki näin (siitä ei kuitenkaan keskustella, miksi teki). Kun sanoin noin. Kun kiipesi sinne. Kun riehaantui syyttä (aistiyliherkkyys ei siis ole mikään syy). Oletko väsynyt, tarvitsetko perhetyöntekijän kotiisi (joo, lapsi muuttuu herran terttuseksi, kun perhetyö käy lukemassa satukirjaa kotona). Nukutko, Syötkö (en, elän auringon valolla ja vesiheinällä!). Onko arjessa rytmi. Pitäisikö sinun jutella jollekkin (koko ajanhan tässä jutellaan, eikö?). Eikö teillä ole mummolaa (aistiyliherkkyydet katoavat, kun lapsi ei ole kotona?). Onko teillä jouluksi kinkku ( kuuluu olennaisesti asiaan). Tajuaakohan tuo lapsesi, että maailmassa ei voi käyttäytyä noin (ei, lapsi on täydellinen imbesilli, joko saa poistua?). 
Ja tätä rataa.
Lisämausteena se fiilis, kun teet koko ajan työtä sen eteen, että lapsesi oppii sietämään maailmaa, joka ei siedä häntä. Kaikkialla kaupan kassajonosta aina kaverisuhteisiin asti sinä sekaannut asiaan. Käyt keskusteluja jopa muiden lasten kanssa sateessa urheilukentällä siitä, miksi tuli tämä riita. Selität lapsellesi, mitä hän tällä kerralla koki maailman mielestä väärin, mitä täytyy muistaa, sietää, ja mitä taas ei ja mikä on edellisten ero ja, ja ,ja... Lopulta tuhansien työtuntien jälkeen tapahtuu pieni edistyminen, jota ei huomaa kukaan muu kuin sinä. Jolloin olet se ainoa, joka voi kehua lasta. Se ei auta kauheasti, koska muu maailma ei huomaa edistystä, onhan kahelilla jo kahelin leima. 
Muu maailma on jo saanut tarpeekseen ja sanoo "aina tuota pitäisi ymmärtää" tai "joka kerta sama juttu". Jotkut neropatit sanovat sen ääneenkin "selkäänsä tuo tarvitsisi".
Palkitsevaa, eikö?

Minulla meni yli 10 vuotta sen ymmärtämisessä, ettei meitä ymmärretä. Nykyisin en edes odota ymmärrystä. Niin kutsutun "terveen" ihmisen ymmärryskyky on täysi nolla. 
Ymmärtämisen vaikeuteen auttaisi se, että pukisi päällensä pakkopaidan, jonka sisäpuoli on päällystetty hiekkapaperilla. Vääntäisi jokaisen ääntä tuottavan laitteen täysille ja soittaisi epämieluista ääntä 24/7. Sitten koittaisi elää kyseisessä olosuhteessa sen normiarkensa ilman, että ärsyttäisi, ilman, että keskittyminen herpaantuisi, nukkuisi hyvin, pysyisi virkeänä, ei tekisi mieli vittuilla kenellekkään. Niin, ja jaksaisi ymmärtää kaikkia ja kaikkea sen luodun kakofonian keskellä. Lisäksi aivojen ymmärryskyky tulisi laskea lapsen tasolle niin, ettei voi edes hokea itselleen "tämä johtuu stressistä, jota koen".

Mikä siis neuvoksi? Miten hitossa tässä maailmassa ikinä pärjää ilman ymmärrystä tai satunnaisella ymmärryksellä? Siihen ei liene yleispätevää ohjetta olemassakaan. Kannattaa kuitenkin kasvattaa teräskuori ympärilleen, jos kasvattaa aistiyliherkkää lasta. Kuori kestänee siihen asti, että kasvatustyöstään saamastaan palautteesta selviytyy joutumatta psykoosiin. Toisin sanoen, paskapuheista ei kannata edes välittää. Niitä puhuvat ne, joiden risukasaan aurinko paistaa poikkeuksetta. 

Elämme moniammatillista aikaa.
Mikäli perheessä esiintyy jokin ongelma ja vaikka ei esiintyisikään, mutta se halutaan poissulkea, asia viedään moniammatilliseen ryhmään.
Siis ryhmään, jossa toimii eri alojen edustajia -sosiaaliviranomainen, koulupsykologi, terveydenhoitaja, perhetyöntekijä, opettaja - riippuen tilanteesta. 
On ihan hyvä, että asiaa katsotaan usealta eri kantilta. Muutama seikka on kuitenkin unohdettu:

Luottamus.
Lähtökohtana on oletus, että tässä ollaan auttamassa. Oletus jatkuu siten, että pöydälle nostetaan mahdollinen ongelma ja sitä lähdetään työstämään. Palavereita pidetään, ne ovat noin tunnin mittaisia. Oletus on, että muutaman tunnin aikana asiakkaan luottamus ammattilaisiin kasvaa sellaiselle tasolle, että hän haluaa kertoa avoimesti kaiken, mikä mieltä painaa. Verratkaamme tätä bussipysäkkiin, jolla odotat bussia noin 10 minuttia joka aamu. Samalla pysäkillä odottaa täysin sinulle tuntematon henkilö, joka kysyy sinulta mitä sinulle kuuluu? Oletuksen mukaan olet parissa viikossa kertonut hänelle kaiken totuuden mukaisesti: kumppanisi petti sinua, olet masentunut, olet velkaantunut ja olet työpaikkakiusaamisen uhri. Lisäksi sait kolme kuukautta sitten häädön, olet sen jälkeen juonut vähän liikaa verrattuna kohtuukäyttäjiin ja olet pohtinut terapeuttisi kanssa kokeilevasi masennuslääkkeitä.
Minä veikkaan toisin. Sinä vastaat, että "ihan hyvää kuuluu". Korkeintaan "meneehän se, kun ei valita". 
Pointtini on se, ettei asiakkaalle -etenkään lapselle tai nuorelle- ole merkitystä sillä, että moniammatillinen edustus sanoo, että tiedot ovat luottamuksellisia. Toteamus ei avaa lukkoja, eikä synnytä välitöntä luottamussuhdetta. 

Mielipide
Viitaten luottamukseen, sitä ei kasvata se, että moniammatillinen edustus on lukenut ja viisas. Usein ryhmä koetaan auktoriteettina, joka saattaa aiheuttaa lisää stressiä. Palavereihin halutaan mukaan tukihenkilö. Asetelma on korni, miksi haluta mukaan tukihenkilö tilaisuuteen, jonka tarkoitus on auttaa asiakasta? Miksi tukihenkilöltä kysytään, "mitä mun pitäis sanoa?", "miten mä saisin ne kuuntelemaan mua?"
Osallisuus omaan asiaansa on etenkin alaikäisten kohdalla olematonta. Asioita kysellään eri tahoilta (koulu, terveydenhuolto, huoltajat). Tieto siitä, mitä lapsi tai nuori oikeasti kokee on siis välillistä. Tosi moni nuori vastaa kysymyksiin "emmätiiä", ja se "emmätiiä" sisältää paljon. Sitä ei kuitenkaan jätetä hautumaan, mietintämyssyyn, jotta nuori voisi kertoa sisällöstä kypsyteltyään sitä. Sen sijaan tunnin tapaamisaika käytetään siihen, että lapsen/nuoren tilanne käsitellään välillisesti toisen käden tietona. Ja tämä tieto myös kirjataan. Kun nuori äkkää porukan käsittävän hänet totaalisen väärin, loppuu se vähäinenkin suullinen tulostaminen yleensä siihen. Myös lapset ja nuoret osaavat suojella itseään hiljenemällä.

Täytyminen
Vihoviimeinen sanamuoto, jota ammattilainen käyttää. "Täytyy" oppia itseohjautumaan, sietämään, huomioimaan, vakiintumaan, rauhoittumaan...mitä milloinkin. Jokaisesta meistä näkyy tunnin-parin aikana jäävuoren huippu, se ongelman oire. Mutta muutaman palaverin aikana, jona asiantilat ja tukitoimet yleensä lyödään lukkoon, ei saada selville sitä, mitä vuoren juurella on. Näitä syitä oireiluun ei selvitetä. Korkeasti koulutettu ammattilaisryhmä on koulutettu juuri siihen, että he osaavat selvittää oireiden syyt. Käytännössä he pitäytyvät vain näkemissään oireissa ja olettavat ja odottavat saavansa tunnissa selville kaiken siitä, mikä on ottanut kehittyäkseen jopa vuosia. Luottamuksen ja aidon osallisuuden uupuessa koko asiantila helposti vääristyy, ja kun se vääristyy, herää huoli.

Huoli
Huolen kuuluukin herätä. Mutta ei asiakkaasta vaan auttajasta itsestään. Voidaan huolestua ja kysyä miksi en ole valmis antamaan aikaa luottamukselle? Miksi en ehdi kuunnella aitoa kokemusta? Miksi minulla on näin kova kiire? Miksi kirjaan asioita toisen käden tietona ja väitän niiden olevan faktaa? Kuvittelinko työni tällaiseksi, kun opiskelin? Miksi huolestun hekilöstä, joka ei luota minuun, enkä syistä, miksi hän ei luota minuun? 

-No se auko päätä ja vittuili, mulla palo käämi ja kävin päälle.
Näin ei kerro vain joku vaan aika moni, kun selvitellään koulukiusaamistapauksia. 

Väkivaltaan on ehdoton nollatoleranssi. Ketään ei saa lyödä, vaikka kuinka vittuiltaisiin. Lyöjä ansaitsee aina rangaistuksensa. Kerron tämän heti, jotta kukaan ei lukiessaan tätä blogia ajattelisi hetkeäkään, että oikeuttaisin senkan ottamisen nenästä missään muodossa tai tapauksessa.

Mutta asiaan: koulukiusaamisen ehkä raakalaismaisin oire on toisen lyöminen. Ja se näkyy, se kuuluu, se kauhistuttaa. Mutta se, mistä se johtuu, jää usein selvittämättä. 
Suurin osa kouluampujista on ollut koulukiusattuja. Jokaisessa palaverissa, jossa ikinä olen istunut tukihenkilönä tapauksessa, jossa on lyöty, on ollut taustalla suullinen ja pitkäaikainen suunsoitto.
Ihmiset ymmärtävät vain sen, minkä näkevät, eivät sitä, mitä he eivät näe. 
Ja mitä he eivät näe on pinnan alla tapahtuva piilovittuilu. Se voi kestää vuosia. Se on vaivihkaista ja vaikeasti todennettavaa kiusaamista. Sen oireet ovat moninaiset ja usein sen sorttisia, että oireen hoito ja sanktiot kohdistetaan kiusattuun. Valitettavan usein suunsoittaja saa vastaanottaa anteeksipyynnön, saa sympatiat ja selviää rangaistuksetta. 

Mitä se piilovittuilu oikein on?
Se on äänensävyjä. Kuvitelkaa, miten monella sävyllä sinun oma nimesi voidaan lausua. Kysyen, samalla haastaen, ivallisesti. Joku lausuu nimesi sävyllä, jonka sisältö tarkoittaa "no niin idiootti, vastaa jotain, ääliö, tiedät kyllä olevasi tyhmä, reagoi, reagoi, jos uskallat!" Lainausta ei koskaan sanota ääneen, se ilmenee äänen sävystä. 
Kouluissa neuvotaan: kerro opettajalle!
Menetkö kertomaan opettajalle, että "toi sano mun nimeni"? Et mene. Ja senhän kiusaajat tietävät.

Se tapahtuu ruokajonossa. Kuiskaten: "läski", "paljonko aattelit syödä tänään?". Välitunnilla, kun välituntivalvoja on niin kaukana, ettei kuule, vaikka näkee.
Jos sattuu joutumaan asiasta puhutteluun, siitä selviää helposti väittämällä, ettei todellakaan ole aukonut päätään. Kuka sen kykenisi todistamaan? Ainoa todistaja on se kiusattu ja kukaan ei usko sitä, koska se on se, jolla hemot menevät. Ja kun ne menevät, kaikki muistavat vain sen reaktion, alkavat pitää vähän heiheinä ja "se nyt on semmoinen".
Joku porukasta voisi todistaa piilovittuilun, mutta eivät ne uskalla, koska ovat itsekkin syyllistyneet siihen. Joten, jos joku vasikoi, se kostautuu itselle.
Joten kiusaaja voi vain räpsytellä ripsiään opettajalle ja totisella naamalla sanoa, ettei ole yhtään haukkunut tai härnännyt. Ja lisätä vielä varmuuden vuoksi "mutta se itte kyllä on". Eikä se ole edes vale, koska kiusattu on aika ajoin kyllä haukkunut takaisin. Yleensä juuri ennen räjähtämistään, josta se hauskin show sitten yleensä alkaakin, Kerran se repi kirjat, kerran se heitti pulpetin nurin ja kerran se huusi kaikki tuntemansa kirosanat opelle. Ja se on hauskaa, niin helvetin hauskaa. Niin hauskaa, että se halutaan nähdä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja kun siitä ei jää edes kiinni, "meidän päällehän se käydä koittaa, joten meitä kohdellaan uhreina joka kerta ja se saa sen sanktion".

Mitä asialle sitten voidaan tehdä?
Kun kiusaamisesta koululle kerrotaan ja vaaditaan toimenpiteitä, ensimmäinen vastapallo on Kivakoulu. SItä vastaan on vaikea taistella väittäen, että se ei toimi. Saat eteesi barometrin, josta näkee, kuinka paljon kiusaaminen on mukamas vähentynyt Kivakoulun ansiosta.
Toinen vastapallo on se, että asiasta on puhuttu luokissa opettajien johdolla. Ja vanhempainillassa. Ja opettajia on ohjeistettu asiassa. Ihan hyvä, mutta se ei ole poistanut ongelmaa.
Kolmas vastapallo on terveyskysely, jossa kysytään myös kiusaamisesta. Se on luottamuksellinen ja siihen on helppo oppilaan vastata. Paitsi, että oppilaat vastaavat "kaikki ok", koska tietävät, mitä toisin vastaamisesta seuraa: huoli, koulupsykologi, moniammatillinen ryhmä, lastensuojelu ja jumalaton määrä lässytystä, mutta ei apua siihen, että se kiusaaminen loppuisi.

AIka moni isähahmo on todennut, että "väkivalta lopettaa vittuilun". Vanhemmista osa on niin kyllästynyt koulujen kyvyttömyyteen puuttua sanalliseen kiusaamiseen, että ei edes pidä turpaan lyömistä pahana asiana. "Loppuupa se suunsoitto ainakin".
Mutta se on paha asia. Se on paha asia, koska siinä käydään toisen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja se on rikos, se on pahoinpitely. Se on paha asia senkin vuoksi, että se on lapsella ja nuorella oire. Ja sen oireen syitä me emme poista, me rankaisemme oireesta. 
Emme me voi ikuisuuksiin kääntää ongelmaa koteihinkaan, emme myöskään nettiin tai televisioon. Moni kiusaaja on hyvän kasvatuksen saanut. Olen nähnyt itkeviä äitejä, jotka eivät ole voineet käsittää, mitä he tekivät väärin? Eivät he mitään tehneet väärin, sillä eivät lapset ammenna kaikkea, mitä heille opettaa kotona. Valitettavasti asia on vaan niin. Eivät he myöskään ammenna käytöstään netistä, vaikka kaikenmaailman humputuksia seuraavatkin. Syyttely suuntaan, toiseen on vain vastuun siirtämistä itseltä pois. 
On löydettävä keinoja. Nykyiset keinot eivät toimi, ne eivät ole riittäviä. Nyt on puhuttu jo tarpeeksi siitä, mistä kiusaaminen johtuu ja kenen se syy on. Lopetetaan se. Ja ryhdytään ideoimaan, soveltamaan ja toetuttamaan keinoja, joilla parantaa lastemme kouluturvallisuutta.
Jooko?


 

Ennen käytiin töissä ja töitä oli. Kaikenlaisia hanttihommiakin löytyi niin, että 16 kesäinenkin pääsi helposti kiinni leivän syrjään. Palkalla myös eli ja jos jäi työttömäksi niin korvauksellakin eli. 
Maaseudulla oli pieniä töllejä, joissa pidettiin kahta lehmää. Tilkku metsää ja toinen peltoa. Niillä eli ja elätti muutaman mukulankin. 
Lapset kävivät tarhaa ja sitten koulua. Kulkivat tuttua tarha -ja koulumatkaa ilman kummempia ongelmia, menivät tyjhään kotiin tieten, että äiti pääsee töistä kello viisi illalla ja isä on iltavuorossa. Avainkaulalapsia siis. Terveempiä kuin nykyään, sanotaan mittareissa. Myös mielenterveydeltään.

Joten mitä helvettiä täällä on tapahtunut?

Hallitukset toisensa perään ovat "edistäneet hyvinvointia" luomalla yksinkertaisesta ja toimivasta systeemistä mahdottoman sekametelisopan.
Enää ei ole töitä, on työllistämistä edistävät palvelut, joista ei makseta palkkaa. Palkkatyötä on jonkun verran, muttei siitäkään makseta kunnolla. Paitsi, jos on korkeasti koulutettu ja hyvässä asemassa. Mutta sellaiset eivät pese paskaa eivätkä luuttua lattioita, eivät kaitse kirkuvia lapsilaumoja, eivätkä istu kuskaamassa juoppoja yöt läpeensä baareista kotiin. Näitä tärkeitä duuneja ei pidetä minään, eikä niistä makseta kunnolla. Päin vastoin maksetaan vähemmän samalla kun lisätään työn määrää ja karsitaan etuuksia.
Oletteko huomanneet, miksi työttömyys on mukamas ongelma? Se on ongelma, koska palkan maksamisesta on tehty vain vaihtoehto. Mutta miksi niitä muita vaihtoehtoja edes on luotu? Mitä pirua tehdään jollain työkokeilulla tai kuntouttavalla työtoiminnalla? Oikeasti ei yhtään mitään.
Kuulen jo korvissani sepustukset siitä "kuinka tulee luoda järjestelmä, joka edesauttaa ja toimii..." ja blaablaablaa, "ehkäisee syrjäytymistä..." ja blaa blaa blaa! . Ja vitut, sen kuin palaatte vanhaan ja maksatte reilusti tehdystä työstä ilman mitään renkuttamista. Kyllä duunari töitä tekee, on aina tehnyt, eikä se ole miksikään muuttunut. Vain herrojen luomat systeemit ovat muuttuneet, huonompaan.

Entäs sitten ne kaksi lehmää? Miksei pientilallisuus enää kannata? Mitä ongelmia siinä nyt oli, ei mitään. Vielä 80-luvulla oma mummoni ja vaarini elivät pientilalla. Nykyisin mainostetaan televisiossa maitoa, joka tulee lehmistä, jotka elävät "niille luontaista elämää". Minä näen siinäkin vain sairastuneen yhteiskunnan: ennen asia oli selvä kuin fläkki. Lehmiä näki ulkona ja niiden elämä oli kuin nykyisten "luomujen". Mikä perhanan luomu? Koska se nyt uutena muka tuli? Mummolan lehmät käyskentelivät pellolla ja lähi metsässä kaiket päivät ja naapurin lampaat, kanat sun muut keikkuivat vapaana kaiket ajat. Ei niille syötetty soijaa eikä jotain ihme putua vaan heinää ja apilaa ja maitohorsmaa ja niin edelleen. 
Mitäs menitte teollistamaan ja liukuhihnoittamaan kaiken niin, ettei puolen suomen mahat enää edes siedä maitoa kaiken sen prosessoinnin jälkeen? Pienet tilat käytännössä tapettiin, sitten ihmeteltiin, miksi väki muuttaa kaupunkeihin ja nyt taivastellaan sitten kämppien hintoja ja ratikoiden rakentamisia kaupungeissa samaan aikaan kun maaseudulla pelätään joka toisen torpan pystyyn mätänemistä ja toivotaan, että mökkiläiset ja kesäkausi pelastaa. Jos aurinko sattuisi paistamaan.

Entäpä omat ja muitten mukulat, jotka ennen elivät kuin pellossa, mutta olivat terveempiä, pärjäsivät pisapisteissä ja osasivat urheilla muullakin kuin pelkällä peukalolla? Luotiin ennakoiva huoli, ennakoiva lastensuojelu ja varhainen puuttuminen, joka johti siihen, että tässä maassa on lapsia huostassa  17 956 (lähde THL, vuosi 2017). 
Ei saa olla yksin kotona, ei saa huolehtia itse eväsleivästään, ei saa olla avainkaulalapsi, sillä se on heitteillejättö. Ei saa enää olla vilkas, ei saa kyseenalaistaa auktoriteettiä, ei saa olla luova tai oppia eri tavalla kuin muut. Sellainen on häiriö kehityksessä. Ei saa laittaa lasta jäähylle, ei saa korottaa ääntään, ei saa kysyä, mitä lapsi haluaa syödä tänään, ei saa väittää vastaan koulupsykologille. Sellainen on huonoa vanhemmutta. Niin ja ellet kysy vauvaltasi lupaa vaipanvaihtoon ja tuijota häntä herkeämättä silmiin, sinulla ja vauvallasi ei ole vuorovaikutusta. Toisin sanoen perheet särjettiin osittain tai pysyvästi, tieten tahtoen ja ennakointiin perustuen. Ongelmaa ei ollut, se luotiin.

Ei siis tarvitse kummastella, miksi nykyään on niin paljon hankaluuksia joka ikisella sektorilla. Mutta sitä voi kysyä, miksi kaikki tämä selvien asioiden sotkemisen vaiva on nähty? Siksi tietenkin, että voitaisiin tehdä bisnestä. 
Joku jossakin äkkäsi, kuinka paljon rahaa liikkuu työttömissä, kaiken maailman maatalouden tukiaisissa ja lastensuojelussa. Mutta kun näitä ihmisiä ei olisi saanut millään keinolla ryhtymään kaupanteon kohteiksi niin oli luotava systeemit, joilla heidät saatiin kohteiksi väkisin. 
Katsokaa vain ympärillenne. Ja antakaa kaiken osua ja upota: työttömillä tienataan rahaa käyttämällä heitä ilmaisina työntekijöinä karenssin uhalla. Työpanos menee firmoille, palkkakuluja ei ole. As simple as that.
Maataloustukia maksetaan mukamas tarpeeseen, niin kuin miljardööri Herlinillekkin puolisen miljoonaa. Pistää miettimään niitäkin perusteita ja sitä, moniko pientilallinen pärjäilisi komeasti samalla summalla. Ja maaseudullakin olisi ehkä enemmän elinvoimaa, niitä yrityksiä ja muita, joiden perään tänä päivänä itketään.
Ja ne lapset sitten, se raha on ainakin varmaa. Julkinen sektori on varma maksaja. Piti vain luoda yksityiset markkinat perhekuntoutuksille ja lastensuojelulaitoksille sun muille avopuolen apua tuottaville yrityksille. Sitten vain etsimään vikoja perheistä, firmoihin palkatut sosionomit antamaan huolta pursuavia lausuntoja viranomaisille, jotta saatiin heidät valmistelemaan yksi sun toinenkin huostaanotto. Sitten vain laskuttamaan tuhansia euroja kuukaudessa "lapsen auttamisesta". 

​Käsittelin tässä vain kolmea esimerkkiä siitä, kuinka yhteiskuntamme on muutettu sairaaksi ja epäloogiseksi ihan tieten tahtoen. Hiuksia voi alkaa halkomaan ja väittämään vastaankin, sanoa ihan mitä vain muuta. Mutta tosiasia on, että se, mikä toimi ennen, ei toimi enää. Ja semmoista ei tapahdu vahingossa.