Olen kirjoittanut tästä ennenkin. 

​Käsitämme köyhyyden tilana, jossa ihmisellä ei ole tarpeeksi rahaa jokapäiväisen elämän ylläpitämiseen. 
Köyhät nostavat erilaisia yhteiskunnan tukia, mutta siltikään heillä ei ole tarpeeksi rahaa perustarpeisiin.

Käsittelen asiaa nyt vähän toisesta näkökulmasta. Väitän, että yhteiskunnan kirjoittamattomat standardit määräävät sen, miten tulee olla köyhä.
Köyhä asuu, syö, lämmittää, pukeutuu ja niin edelleen. Se kaikki on sallittua ja oikeutettua.
Muut oikeutukset saneleekin sitten suuri yleisö. Jos köyhällä on lapsia, on oikeutettua laittaa rahaa luokkaretkiin ja harrastuksiin. Koska lapsen kehityksen kannalta on tärkeää kuulua porukkaan. Ja harrastus kotona ei ole harrastus. Jos lapsi tanssii kotona, se ei ole mikään oikea harrastus vaan puuhastelua. Täytyy mennä tanssitunneille ja maksaa siitä, vasta sitten kyse on oikeasta harrastuksesta.
Aikuisen kohdalla ei koeta porukkaan kuulumista niin tärkeäksi. Jos köyhä investoi itseensä ja lähtee tyttöjen reissuun risteilylle, koetaankin asia niin, että "siellä se rällää sossun piikkiin".

Köyhälle sallitaan kaupassa kalliit hedelmät, koska ne ovat terveellisiä. Jos köyhä ei osta hedelmää vaan oluen, se on paheksuttavaa. Vaikka olut olisi halvempi kuin se vesimeloni. Saunaolut ei kuulu köyhälle, koska olut ei ole välttämättömyys. Köyhä ei saa nauttia. Koska nostaa tukia, elää siis juuri minun verorahoillani. Minun, joka raadan töissä ja omaan talovelkaa.

Köyhällä saa olla auto, jos köyhä käy töissä. Muuten köyhällä ei ole mitään syytä ajella ympäriinsä. 
Merkkivaatteita saa olla, jos ne on ostettu kirpputorilta.
Polkupyörän on syytä olla käytetty.
Alkoon ei ole asiaa.
Tupakkaa ei saa polttaa.
Hierojalla ei sovi käydä.
Köyhä ei sisusta, ei remontoi, eikä kerää muumimukeja.

Mutta jos lapsi haluaa ratsastaa, on ihan ok, että sossu maksaa sen.
On ok, että köyhä saa jouluna kuusen alle lahjasäkin Joulupuu-keräyksestä. 
Ok, että MLL lahjoittaa ostokortin kauppaan. 
Ok, että lääkkeet maksetaan, annetaan maksusitoumus kodinkoneisiin. 

Toisin sanoen köyhän elämän laadun määrittää yhteiskunta. Sen ihmiset. Köyhä ei saa nauttia, koska on köyhä. Ihan sama, ettei köyhyys ole ihmisen omaa syytä. Ihan sama, kuinka kovasti köyhä yrittää köyhyydestään päästä. Ne, joilla on rahaa elämiseen, ovat standardoineet köyhyyden. 
Köyhä joutuu laskemaan joka ikisen sentin ja harvemmin sentit edes riittävät. On pakko hakea toimeentulotukea. Olen ollut köyhä, joten tiedän ja tunnen köyhänä olemisen stressin kaikki tasot. Koskaan en kuitenkaan ymmärtänyt, mikä oikeus muilla ihmisillä on määrätä siitä, miten käytän sentit ja pennoset. En ymmärtänyt sitäkään, että minun olisi tullut perustella, miksi tarvitsen esimerkiksi auton, vaikka en käynyt työssä. Ja sen jälkeen perustella, miksi en käynyt työssä.  Oletus kun oli, että en halua käydä työssä. Ja siitä syntyi se oletettu oikeutus arvostella. 

Toisin sanoen kyse ei ole siitä, kuinka vähän köyhällä on rahaa. Kyse on siitä, mitä rahalla saa tehdä.
Kyse ei ole siitä, onko köyhä vaan siitä, miten pitää olla köyhä. Siihen on tietyt standardit. 

Tilastokeskuksen mukaan noin 40 000 lasta asuu vuorotellen molempien vanhempiensa luona.
Kelan tutkimuksen mukaan erillään asuvien vanhempien lapsista noin 30 prosenttia vuoroasuu. 
Vuoroasumisesta on kyse silloin, kun lapsi viettää molemmissa kodeissaan vähintään 40 prosenttia ajastaan. 
(monimuotisetperheet.fi)

Puhutaan lapsen edusta, joka lain lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta mukaan määritellään seuraavasti:
"Lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Myös muita lapselle tärkeitä ihmissuhteita on vaalittava."
"Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus."
"Lapsen kummankin vanhemman on omalta osaltaan myötävaikutettava tapaamisoikeuden toteutumiseen. Vanhemman on kasvatustehtävässään vältettävä kaikkea, mikä on omiaan aiheuttamaan haittaa lapsen ja toisen vanhemman väliselle suhteelle."

Lapsen kannalta hyvät ja läheiset ihmissuhteet tulee siis säilyttää. Erityisesti vanhempiin. Mutta myös muihin läheisiin ihmisiin, joita voivat olla mummot, tädit ja ystävätkin. Lapsen oikeus on saada koulutus. Vanhempien tehtävä on luoda puitteet, jossa lapsen on mahdollista saada kaikki edellä mainittu. 

Sama laki toteaa: "Huoltajalla on oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, koulutuksesta, asuinpaikasta, harrastuksista sekä muista henkilökohtaisista asioista."

Lapsella on kaksi vanhempaa, siis kaksi huoltajaa. Huoltajat päättävät yhdessä lapsen edun mukaisesta järjestelystä.
Edelleen sama laki määrää: "Vuoroasumista koskevaan sopimukseen on kirjattava, kumpi koti ilmoitetaan lapsen viralliseksi asuinpaikaksi."

Lapsi voi siis olla kirjoilla vain toisessa kunnassa. Digivirastoon voidaan kuitenkin antaa tieto lapsen vuoroasumisesta. Käytännössä lapsi, joka vuoroasuu, usein asuu kahdessa kunnassa, mutta on kirjoilla vain toisessa.

Päästään kotikuntalakiin, joka toteaa: "Henkilön kotikunta on se kunta, jossa hän asuu" ja "Jos henkilöllä on käytössään useampia asuntoja tai jos hänellä ei ole käytössään asuntoa lainkaan, hänen kotikuntansa on se kunta, jota hän perhesuhteidensa, toimeentulonsa tai muiden vastaavien seikkojen johdosta itse pitää kotikuntanaan ja johon hänellä on edellä mainittujen seikkojen perusteella kiintein yhteys."

Tässä kohden on ensimmäinen ristiriita. Juuri on todettu, että huoltajat päättävät lapsen asumisesta yhdessä. Päätös vuoroasumisesta tarkoittaa, että lapsi asuu molempien luona yhtä paljon. Lapsi itse ei siis voi päättää asiasta, eikä siten "pitää kotikuntanaan" jompaa kumpaa kuntaa. Koska lapsi asuu yhtä paljon molemmissa kunnissa, ja molemmissa kunnissa on tärkeä perhesuhde ja kiinteä yhteys, voidaan todeta lapsen asuvan kahdessa kunnassa. Laki ei kuitenkaan tällaista asumista tunne. On siis valittava nimellisesti toinen kunta lapsen asuinkunnaksi, mutta silloin lapsen oikeus saada tiettyjä palveluita siinä toisessa kunnassa katoaa.
Lapsen oikeudet eivät toteudu, kuten huoltolaissa velvoitetaan. Huoltajilla ole asian suhteen valtaa, vaikka huoltolaki toteaakin, että huoltaja päättää. 

Entäpä koulutus?
Perusopetuslaki toteaa: "Oppivelvollisuuden alkamista edeltävänä vuotena lapsen on osallistuttava vuoden kestävään esiopetukseen tai muuhun esiopetuksen tavoitteet saavuttavaan toimintaan. Lapsen huoltajan on huolehdittava siitä, että lapsi osallistuu esiopetukseen tai muuhun esiopetuksen tavoitteet saavuttavaan toimintaan."
Kaikki me tiedämme, että ekaluokalla alkaa oppivelvollisuus. Huoltaja on vastuussa myös sen toteutumisesta.
Kunnan on järjestettävä opetuspaikka, eli koulu. Mutta sen kunnan, jossa lapsi ei ole kirjoilla, ei ole. Lapsi voi käydä koulua toisessa kunnassa, jossa on kirjoilla. Ja matkustaa sinne sen vanhemman luota, jossa ei ole kirjoilla. Mutta koulukuljetuskustannukset jäävät silloin vanhempien vastuulle. Kuntakohtainen sopiminen on mahdollista. Onko se yleistä, onko sitä tapahtunut missään, en tiedä.

Kokemuksesta tiedän, että varhaiskasvatus on mahdollista kahdessa kunnassa. Esikoulu on osa varhaiskasvatusta, joten sopimalla kahden kunnan asiaankuuluvien tahojen kanssa esikoulukin vielä onnistuu. Mutta sen jälkeen alkaa yhdeksän vuoden mittainen kouluvelvollisuus. Käytännössä eri kunnissa asuville vanhemmille tämä tarkoittaa sitä, että koulukuljetuksista lapsen "viralliseen kouluun" tulee huolehtia itse. Työtätekeville vanhemmille asia voi olla ylivoimainen. Työajat eivät täsmää. Tulotaso ei ehkä riitä kattamaan taksia viitenä päivänä viikossa kahteen suuntaan tai julkista liikennettä ei ole. Tässä on ristiriita kaksi. 
Perusopetuslaki ei osaltaan edistä lapsen tärkeintä oikeutta säilyttää tasavertaisia suhteita molempiin vanhempiinsa. Tasajako on monen lapsen toive. Siis mielipide. Joka tulisi ottaa huomioon ja kiinnittää siihen erityistä huomiota. Onhan kyse lapsen oikeudesta, jonka oikeushyvänä tulisi ylittää kuntien vaikeudet ja haasteet järjestää kahden kodin lapsille opetusta. 

Puhutaan vielä rahasta. Vuoroasuvan lapsen vanhemmat voivat tehdä sopimuksen siitä, että lapsen kulut jaetaan tasan. Voidaan sopia lapsilisien puolittamisesta ja ihan mistä tahansa. Kuitenkin vanhempi, jonka luona lapsi on kirjoilla, on juridisesti vastuussa lapsen päivähoitomaksuista, poliklinikkamaksuista, aamu- ja iltapäivähoidon maksuista jne. Tilanne ei ole yhdenvertainen. Nykyisenä digiaikana ei luulisi olevan hankalaa muuttaa sitäkään, että lapsilisät, asumistuet, ym.sosiaaliset etuudet lasta koskien maksettaisiin kahdelle tilille 50-50. Myös oikeus varhaiskasvatukseen, terveydenhuoltoon, sosiaalihuoltoon ym. tulisi mahdollistua molemmissa kodeissa. Vuoroasuvalla lapsella tulisi olla oikeus myös koulukyytiin molemmista kodeistaan. 

Pähkinänkuoressa lapsen vuoroasuminen tarkoittaa lapselle sitä, ettei hänellä ole samoja oikeuksia molempien vanhempiensa luona. 
Elleivät vanhemmat erikseen saa sovittua kuntien välillä ja keskenään vuoroasumisen järjestelyistä. Mahdollistuminen riippuu siis täysin kunnan päättävistä tahoista eri osa-alueilla. Mutta kuka lähtee sopimaan jokaisen tahon kanssa erikseen palvelu kerrallaan, että onnistuuko? Onko mahdollista? Entäpä jos osa onnistuu ja osa ei? Ajatuksena absurdi. Ja rikkoo lisäksi yhdenvertaisuutta. Yhdenvertaisuus on perusoikeus riippumatta siitä, missä asuu. Jos Suomen kamaralle astuvaa ulkomaalaista koskee yhdenvertainen kohtelu tässä maassa, miksi se ei koske vuoroasuvaa suomalaista lasta?
Lapsen vaihtoehdot valita molemmat vanhempansa ovat hyvin vähissä viimeistään silloin, kun perusopetus alkaa. Kuitenkin 40 000 lasta on paljon. Puhumattakaan lapsen läheisistä ihmisistä. Mikä heidän määränsä onkaan? 80 000? 160 000? Nämä ihmiset vaikuttavat lapsien hyvinvointiin, tasapainoiseen kasvuun ja kehitykseen. 

On luotava järjestelmä, jossa vuoroasuminen mahdollistuu ilman kohtuuttomia ponnisteluja. Yhdenvertaisesti ja lapsen etua ajaen silloin, kun vuoroasuminen on lapsen etu. 
Tämä tarkoittaa lakien muuttamista tai poikkeusten lisäämistä jo olemassa oleviin lakeihin. Osassa asioita riittänee pelkkä asetuskin, jos lakiin lisätään asetuksenantovaltuutus. 
Tämä on tärkeä asia. 
Mutta hyvin vaiettu asia. 
Ja pikaista korjausliikettä vaativa asia.


​Ps: Ruotsi on tässä asiassa meitä edellä.

Somessa kiertää meemi, jossa pyydetään kertomaan omasta nuoruudesta jotakin sellaista, mitä nykyajan nuoret eivät voisi ymmärtää.
Tämä meemi sai minut oikein ajattelemaan asiaa.
Ennen oli puhelin kiinni seinässä ja ei voinut tietää, kuka soittaa. Google maps oli utopiaa ja kouluun kuljettiin kävellen tai pyörällä.
Edellinen sukupolvi kertoo lehmien ajamisesta laitumelle ja siitä, kuinka koulussa noustiin seisomaan, kun vastattiin opettajalle.
Sitä edellinen sukupolvi kertoisi sodasta ja pula-ajasta.
Maailma muuttuu, mutta muuttuuko se paremmaksi?
Lisääntyykö pelko​ sitä mukaa, kun tekniikka edistyy ja helpottaa elämäämme?
Olen miettinyt tätä usein nimenomaan lasten kohdalla.

Minä olen syntynyt 70-luvulla. Silloin lapset olivat ulkona ilman aikuisen valvontaa ja se oli ihan normaali näky. Lapsia huudettiin kerrostalojen parvekkeilta syömään. Ja jos heitä ei kotipihassa näkynyt, niin aikuisen ensimmäinen ajatus ei ollut se, että jotain kauheaa on tapahtunut vaan se, että lapsi on mennyt kaverilleen. Kotiintuloajan unohtuessa äiti tai isä soitti seinäpuhelimella lapsen kavereiden koteihin ja komensi, että kotiin sieltä! Kello on jo yli yhdeksän! 
Minä muistan kerran lähteneeni soutuveneellä kaverini kanssa, taisin olla korkeintaan kymmenen vanha. Soudimme monen monta kilometriä ja reissu kesti. Palatessamme rannalla odottivat vihaiset vanhemmat. Ei siksi, että olisivat olleet huolesta soikeina vaan sen vuoksi, että kaverini isä myöhästyisi töistä meidän takiamme. 
Koulua käytiin aika lailla omin nokkinemme. Ei saateltu, ei haettu takseilla. Luokallani oli useampikin yksinhuoltajan lapsi, joiden huoltaja kävi töissä. Minä kävin jokusen kerran kaupassa yhden luokkakaverini kanssa, jolle äiti jätti keittiön pöydälle kauppalapun. Kassalla piti sanoa, että sen ja sen tiliin. Kassa tunsi lapsen ja ostokset roudattiin sitten heille kotiin. Toisen kaverin päivätoimiin kuului pikkusisaren hakeminen päiväkodista ja ruoan laitto. Minä olin ainoa lapsi, mutta koiraa piti ulkoiluttaa, pyykki pestä ja ripustaa, ruoka laittaa/eilinen ruoka lämmittää hellalla. Nämä tämmöiset tekemiset olivat osa normaalia elämää. 
Jos niin tekee nyt, päiväkoti huolestuu, koulu huolestuu, kaikki huolestuvat ja termi on "lapsen liiallinen vastuuttaminen". Jos ulkona on 6-7 vuotiaita lapsia ilman valvontaa, joku siitäkin huolestuu. Souturetkestämme soitettaisiin tänä päivänä poliisille. 

Tuntuu, että nykyaikana kaikesta ollaan vain huolissaan. Yhdestä jos toisesta lapsesta on tehty lastensuojelun tarpeen arviointi ainakin kerran. Kun minä olin lapsi ja nuori, lastensuojelu tarkoitti huumeita, väkivaltaa, alkoholismia kotona. Nykyään lastensuojelun huoli on sitä, että opettajan mielestä teini on fysiikan tunnilla väsynyt. 
Missä normaaliuden raja nykyään menee? Oikeastaan meemin esittämään kysymykseen voisi lyhyesti vastata, että "normaali ei ollut epänormaalia".  Normaaliuden rajaa ei enää taida olla. Jos jotakin tapahtuu, somessa yleisin kommentti on vanhempia syyttävä kommentti: "Missä vanhemmat?" , "Kun nykyään ei huolehdita, tuijotetaan vain kännykkää!" No, ennen ei huolehdittu senkään vertaa, kun vanhemmat olivat kotona ja lapset keskenään ulkona ja se oli normaalia. Sattui sitä silloinkin onnettomuuksia, mutta silloin ne olivat onnettomuuksia eivätkä vanhempien syytä.
Vastaavasti somessa näkee kommettiketjuja, joissa nykyajan nuoriso on pullamössöä: "Kaiken saa valmiina!", "Ei meidän pirjopetteri!!", "Opettajia ei enää kunnioiteta!!", "Taas yksi vapaan kasvatuksen hedelmä!" Mutta jos lasta opettaa tekemään, antaa vastuuta, niin sittenhän siitä huolestutaan. Mitä ihmettä vanhempien tulisi tehdä yhteiskunnassa, jolla on selvä kaksisuuntainen mielialahäiriö? Jos et vastuuta, kasvatat pullamössöä, jos vastuutat, siitä huolestutaan. Kyse ei ole edes siitä, mikä on lapsen ikä ja millaiset vastuut sopivat missäkin kehitysvaiheessa. Kyse on vastuuttamisesta ylipäätään. Muistan, kuinka muinoin kolmevuotiaastani huolestui yksi sosiaalialan ammattilainen, koska lapseni käytti juustohöylää. 

Nykyään me tiedämme, missä lapsemme ovat. Sen näkee kännykältä. Kaikki ovat kiinni saatavissa heti. Kaikilla on läppärit. Tieto löytyy nopeasti. Lapsemme elävät bittimaailmassa. Jos kännykkä jää kotiin, iskee paniikki. Miksi? Sattuuko juuri silloin jotakin? Vai olisiko niin, että on sattunut jotakin, koska "eihän se ikinä jätä kännykkäänsä!". 

Meemiä pohtiessani päädyin pohtimaan, miksi me olemme luoneet tällaisen nykyajan? Me saimme viettää vapaamman lapsuuden, jossa huolestujia ei ollut joka nurkalla. Meillä oli teini-ikä, jonka aikana käytiin sekä onnen kukkuloilla että pohjamudissa. Eikä siitä tehty ahdistusmasennustraumaadhd-diagnoosia. Me saimme purskahtaa itkuun koulussa kesken tunnin, koska koira kuoli eilen, eikä meille määrätty Ketipinoria. Meitä ei arvioitu tuen tarpeen vuoksi, jos maanantaina vähän vitutti. Miksi me, jotka saimme elää, halusimme holhousyhteiskunnan? Syytämme kännyköitä ja vapaata kasvatusta ja milloin mitäkin, mutta hei, me tämän teimme, me tämän loimme, me tämän hyväksyimme. Tämä kaikki oli meidän mielestämme hyvä idea.

Lopullinen vastaus meemin kysymykseen, mitä nykyajan nuoret eivät voisi ymmärtää? Sitä, että me veimme heiltä vapauden.

Ei mennyt hoitajalakkoa kuin perjantaista lauantaihin, jo löytyi otsikko tärkeän leikkauksen peruuttamisesta. Otsikon alla oijoi ja voivoi-uutinen. Ja uutisen alla kommenttiketju, jossa osaan ihmisistä uutisen syyllistävä tyyli oli tarttunut heti. 

Nytkö vasta ymmärrettiin, että hoitotyön uupuminen voi tarkoittaa sitä, että ihmisiä kuolee?

Asiaa seuranneena olen pohtinut, miksi perheenjäsenelläni on teollisuudessa sama palkka kuin hoitajalla, vaikka hän ei vastaa ihmishengistä? Työvuorot inhimillisemmät. Ei häntä soiteta tekemään tuplavuoroa. Hänellä ei ole alansa koulutusta, hänet on opetettu työhön paikan päällä aikanaan. 
Ihmettelen, miksi hoitajalakkoa koskevissa kommenteissa vilkkuvat "te tiesitte alaa valitessanne"-kommentit. Tiesimme mitä? Vuorotyön ja pyhätyöt? Kyllä, niitä tehdään muuallakin ja niistä maksetaan työn vastuun mukaan. Ilmeisesti kaupan kassan vastuu tai teollisuudessa vastuu koneesta on yhtäläinen ihmisen hengen ja terveyden vastuun kanssa. Älkääkä nyt tarttuko kaupan kassaan tai teollisuuteen ja alkako huutaa ja parkua: vertasin, en vähätellyt.

​Entäpä medioissa ilmoitettu palkka? Taisi olla Aamulehti, joka oli osannut kaivaa sen palkan oikein. Parisen tonnia. Jos ei ole ikälisiä. Kaikki hoitajat eivät tee yötyötäkään. Eli kun kyse on peruspalkasta, sen suuruus ei päätä huimaa. 
Ja sitten nämä, jotka tekivät hoitotyötä "30 vuotta sitten" ja pärjäsivät pienellä palkallaan ihan hyvin. No te elätte markan aikaa ilmeisesti edelleen. Ellette ole huomanneet, euro ei ole 6 markkaa vaan se on yksi markka nykyään. Vai maksoitteko leivästä 12 mk ja maidosta lähes kympin? Kahvipaketista yli kolme kymppiä? Ette maksaneet, joten suu kiinni siellä.

Ilmeisesti joidenkin mielestä on reilua, että muista aloista poiketen hoitajia varten pykätään laki, joka vie oikeuden työtaisteluun. Nyt ei lakkoile paperi, jolloin voisitte hamstrata vessapaperia. Tai kuljetus, jolloin voisitte hamstrata kaikkea, kunnes kauppojen hyllyt ammottaisivat tyhjyyttään. Ette voi hamstrata terveyttänne, ette leikkauksianne, ette ympärivuorokautista hoitoanne. 
Tämä uppoaa kyllä tajuntaan. Silti älyelin ei syty hetkeksikään sille, että hoitajien työtä arvostettaisiin. Palkan muodossa. Sen sijaan laukkavauhdilla pakkolakia laatimaan. 

Kertokaapas kommentaattorit, miksi väitätte hoitoalan lakon olevan "itsekästä"? Kertokaa yksikin toinen ala, jossa viime aikoina on työntekijöitä poltettu loppuun samaan tahtiin kuin hoitotyössä? Alun perinkin oli huoli siitä, kuka hoitaa suuret ikäluokat, väki ei riitä. Sitten tuli korona, joka vaikutti hoitajien työhön suuresti. Työvuoroja on piisannut yli äyräiden, eikä sekään tunnu riittävän, että moni tekee tuplavuoroa useamman viikossa. Lakisääteinen lepoaika on vitsi. Eläkkeellä olevia pyydetään töihin, koska on pakko.
Kaikki työnkuvaan kuuluva on laajentunut, suurentunut ja kasvanut. Palkka on kuitenkin edelleen sama.
Hoitajat saivat kortin, jossa luki "kiitos". 

Hoitajat saivat myös valon. Jos tässä kyseisessä valossa katsotaan ja oikein pohditaan syntyjä syviä niin kysymys kuuluu, kuka tässä oikeasti on se itsekäs paskiainen? 
Hoitajako?

​"Tämä on protokolla."
"No jo nyt on perkele!"
"Valitan..."

Nyt ei kiinnosta selitykset siitä, missä järjestyksessä asioiden tulee mennä. Minua kiinnostaa se, että kaiken maailman protojen ja kollien vuoksi se apu jää saamatta.

On uskomatonta, että mielenterveyteen saa apua vain, jos sinut kaavitaan henkihieverissä rekan keulasta. 
Päivystys ei ota. Terveyskeskus ohjaa mielenterveystoimistolle. Mielenterveystoimistossa ei ole aikoja moneen kuukauteen. Omalääkäri ei voi kirjoittaa lähetettä ilman psykologin lausuntoa. Psykologille ei pääse. Paitsi lääkärin lähetteellä, joka halusi sen psykologin kannan. 

Jos on ollut hoitotaho, sinne ei pääse takaisin. Täytyy lähteä hakemaan uutta lähetettä. Mutta kuka sen tekee, kun kukaan ei ota vastaan?

Jos on lapsi tai nuori, ohjataan koulupsykologille. Paitsi, ettei sellaista ole saatu koululle palkattua. Joten täytyy mennä perheneuvolaan. Jossa ei ole aikoja. Lastensuojeluun voidaan soittaa, mutta he velvoittavat menemään lasten -ja nuortenpsykiatrialle hoidon tarpeen kartoitukseen. Jonotusaika on 6kk.

Ambulanssilla pääsee sisälle asti. Hetkeksi, kunhan on annettu vähän lääkitystä ja kirjoitettu resepti Ketipinoria. Sitten kotiin odottamaan.
Pian on joka taho huolesta kaarella, kun ongelmat eivät katoa vaan lisääntyvät. Selitä siinä sitten, että ei oota tarjotaan. Lapsi ei ole tarpeeksi masentunut.

Kela kustantaa terapiaa, jos on ihmeen kaupalla saanut b-lausunnon sitä varten. Siinähän kaivat jonkin kiven alta terapeutin! Jos sinulla ei ole suhteita, joudut tyytymään siihen, minä saat. Olennaista on, että terapeutin kanssa kemiat pelaavat. Saat heittää tuolla perusseikalla vesilintua, koska on otettava puoskari kuin puoskari. Terapeutteja ei nimittäin ole niin paljoa kuin ihmiset tarvitsisivat.

Ja sitten ihmetellään. Uutisotsikot laulavat perhesurmista, väkivallanteoista, nuorison pahoinvoinnista, mielenterveyseläkkeistä, väliinputoajista. Samaan aikaan somekommentit kirkuvat "vittu mitä hulluja". Niin ovatkin. Tulivat hulluiksi takuulla siksi, ettei tässä maassa saa apua, vaikka sitä hakisi. 

Nokan eteen lyödään vino pino kysymyksiä, paperia, vaaditaan menemään sinne, tänne, toimittamaan asiakirja, lausunto... Jos ihminen on masentunut, toimintakyky on alentunut. Voi olla jopa täysin kykenemätön toimimaan. Apu jää saamatta vain siksi, ettei kykene hoitoon pääsyn vaateita täyttämään.
Voi olla, että ihminen on raahautunut luukulle viimeisillä voimillaan. Ja sitten siellä ollaan kiinnostuneita vain lomakkeista. Ei siitä ihmisestä.

Odotamme ihmisen saavan apua taholta, joka toimii otsikon "sosiaali -ja terveydenhuolto" alla? Sitä saammekin odotella. Ihminen ei ole nimittäin enää ihminen, hänestä on tehty pingispallo.

"Haluamme palvella teitä mahdollisimman hyvin"
Näin toitottaa Kelan puhelinpalvelu.
Pimpelipompeli musiikkia, välillä monotoninen ääni, joka kertoo, miten voit hoitaa asiasi myös netissä.

Lähes kaikki on netissä. Ihmistä on hiton vaikea saada kiinni enää yhtään mistään. Ja jos saa, asiahan ei oikene. On vain neuvontaa, jolla ei tee mitään, koska niin moni asia on sen verran spesiaali, ettei neuvoja voi tehdä muuta kuin todeta, ettei tiedä. Pitää siirtää asia käsittelijälle, mutta sitä hän ei voi tietää, koska tämä aavemainen, kasvoton käsittelijä asian joutaa käsittelemään. Sanotaan, että käsittelyissä on kiire. Tai "se puoli on juuri nyt niin ruuhkautunut".  

Esimerkki:
Asiassa on viranomaisen tekemä virhe.
En nyt lähde tähän pykäliä lataamaan, mutta tiedän, että viranomaisen tekemä virhe tulee korjata ensitilassa. Tiedän myös, että sovitussa määräajassa toimiminen on viranomaisen velvollisuus. 
Asiassa sovittiin määräaika, mihin mennessä viranomaistaho on yhteydessä, jotta asia etenee. Sovittiin itse asiassa kahdesti.
Yhteydenottoa ei kuulunut, joten asiakas otti uudelleen yhteyttä Kelaan. 
"Emme me voi täältä luvata, koska käsittelijä soittaa, mitään määräaikoja, voimme vain kiirehtiä yhteydenottoa".
Asiakas ilmaisi selkeästi, että asiassa on virhe, joka lakisääteisesti tulee korjata mahdollisimman pian. Lisäksi asiakas ilmaisi myös, että mikäli sovittuna on määräaika, tulee sitä noudattaa.
Asiakkaillehan on aina määräaika, kun kyseessä on hakemuksen liitteet tai muu vastaava asia, joka tulee selvittää. Laki ei yksin asiakasta koske, se koskee myös Kelaa. Mikäli edellinen asiakaspalvelija on määräajasta sopinut vastoin Kelan toimintatapaa, määrä-ajasta tulee silti pitää kiinni, sillä viranomaisen virhe ei saa koitua asiakkaan vahingoksi.
Edellinen tarkoittaa sitä, että jopa sellainen virhe, jossa luvataan edistää käsittelyä, vaikka se nyt kuinka olisi Kelan toimintatapojen vastaistakin, tulee tehdä. Vaikka siitä olisikin hyötyä asiakkaalle. 

Sillä tavoin laki on tavallisen perusmaukan puolella, ettei tavallisen perusmaukan tarvitse painia paniikissa viranomaisvirheiden vuoksi. Jos virhe haittaa perusmaukkaa, se korjataan nopeasti. Jos virhe on positiivinen virhe, sekin korjataan, muttei perusmaukan kustannuksella. 
Selvennykseksi Kelan tädeille, että jos luvataan soittaa ja se onkin virhe, on silti soitettava. Sen jälkeen voidaan pitää tiukka tiimipalaveri ja laputtaa jokaisen työpisteelle ohje, ettei asiakkaille luvata soitella! Näin virheen toistuminen ehkäistään, mutta toimitaan silti lain puitteissa sen yhden jo tapahtuneen virheen osalta.

No esimerkin lopputuloshan on kaikille tuttu. Mitään ei voida luvata. Minä kiirehdin. Odota puhelua.
Vastaisuuden varalta tiedotan kassaihmisiä, ettei Kela siis voi luvata mitään määräajassa. Joku hoitaa, kun kerkiää. Siellä on kiire. Virheiden korjaamisen osalta laki ei velvoita Kelaa. Kelassa on ruuhkaa, luonnollisesti joku korjaa virheen. Jossain vaiheessa.

​Mieleni tekisi joskus kokeilla tätä toimintatapaa toisin päin. Vaikka takaisinperinnän kohdalla. Jos maksais kun jaksais, joskus sitten. 

Väsyttääkö ainainen selittäminen ihmisille, jotka eivät edes yritä ymmärtää, kuinka mopoa ohjataan?
Kysymys on "nepsyihmisistä".
Yleistäen nepsyihmisellä on AD/HD, ADD, hahmotusvaikeus, aistiyliherkkyyksiä, asperger tms, eli neuropsykologinen tavallisuudesta poikkeava tila. 
Tiloja voidaan lääkitä, terapioida, kuntouttaa, ohjata, mutta perusteiltaan Nepsy on aina Nepsy. 
 
Lapsena, kun pitäisi sopeutua kerhoihin, päikkyyn, kouluun, moni asia on vaikeaa. Vanhemmat saavat istua puimassa huonoa käytöstä, tulla kyseenalaistetuiksi kasvatuksensa oikeellisuudesta. Silloin alkaa ymmärryksen etsiminen. Nerpsyn maailmassa ei ole suodatinta, hän ei välttämättä tiedosta, miksi häntä arvostellaan.
Kysyit, voitko avata ikkunan? Hän vastasi, että voi. Mutta et sanonut, että avaa ikkuna. Nepsy vastasi sinulle tavallaan, että voi avata ikkunan, eli kykenee siihen kyllä, mutta et pyytänyt avaamaan sitä.
Tämä oli nyt sitten huonoa käytöstä, kenties suoranaista vittuilua. Kun opettaja torui häntä koko ryhmän edessä, häntä suututti, koska eihän hän tehnyt mitään väärää. Syntyi konflikti käytöksestä, koko ikkunakin unohtui. Kotiin lähti Wilmaviesti, koska Nepsy kiroili. Hän ei nyt kunnioittanut auktoriteettiä eikä noudattanut järjestyssääntöjä.
Näin se yleensä tapahtuu. Alkaa ihan ei mistään. Saattaa päättyä vaikka mihin. Toistuvasti.
Toistuvuus tilanteissa aiheuttaa lisäongelman. Nepsy alkaa hiffata, että hänestä ei pidetä. Hän on vaiva. Tyhmä. Yksin. Mutta ei edelleenkään ymmärrä, miksi.

Nepsy ei ole tyhmä, vaan erilainen. Kun sinulle tavalliselle sanotaan, että ole paikalla kello 10.30, lääkäri kutsuu sinut silloin vastaanotolle, sinä odotat kutsua odotushuoneessa. Nepsy on paikalla 10.30, mutta jos kutsu ei käy "silloin", kuten on sanottu, hän saattaa lähteä. Koska asiaa ei esitetty sanoilla "kunnes lääkäri kutsuu".  "Silloin" on kello 10.30.  "Kunnes" muuttaa asian täysin toiseksi, paikalla on oltava 10.30 ja odottaa kutsua. Ja koittakaa ymmärtää, ettei Nepsy voi aivotoiminnalleen mitään. Asiasta kehkeytynee lasku käyttämättä jääneestä ajasta, jumalaton haloo ja selvittely, jotta ensi kerralla sujuisi.

Ihmiset eivät anna anteeksi, vaikka kuinka selittäisit, että älä nyt mene sinne Nepsyn huoneeseen. Älä edes sen vuoksi, että haluat yllättää hänet siivoamalla sen. Mielestäsi olet hyväntekijä, Nepsyn mielestä suurrikollinen. Voi miksi et uskonut, kun sanottiin? Se tietty järjestys, se tietty sekavuus (sinulle) on hänen ainoa mahdollisuutensa selviytyä vaikkapa aamulla koulubussille. Yllätyksesi aiheutti raivarin: missä mun se tämä ja tuo on?!!! MITÄ VITTUA!!! Mä sanoin, ettei saa mennä!!! Riita. Taas huohotusta huonosti kasvatetusta kakarasta, ja kuinka se nyt noin reagoi. No asia on vähän sama, kuin jos sinut heitettäisiin yht äkkiä 4000 neliön tukkuvarastohalliin etsimään koon 7 kengät kolmen sentin korolla ja avokärjellä vuoden 2018 mallistosta, Lila takki ja mustat Puman miesten bootleg-verkkarit kokoa M. Nepsyn maailmassa menee nyt sama aika kuin sinulla menisi siellä tukkuhallissa.

Monet säännöt menevät kyllä Nepsyn kaaliin. Siis se sääntö menee, mutta ei välttämättä menettely. Jotta pääsee haluttuun päämäärään A on suoriuduttava asiasta B. Suoritettuaan asian B, päämäärä A:ta voi joutua odottamaan. Mutta kun se asia on esitetty niin, että A:n saa kun suoriutuu B:stä. Tämähän onkin epäreilua, että ensin luvataan ja sitten venytetään. 

Auttakoon armias, jos jokin asia - kuten usein käy - ei sujukkaan suunnitellusti. Silloin Nepsy voi tuntua erittäin itsekkäältä puhuessaan vain "mun pitää...", "mut mä tarvin nyt...", "koska mä saan tän nyt hoidettua..." Kyllä, kuulostaahan se siltä, että katastrofi (vaikka auton hajoaminen tai sairastuminen tai jonkin peruuntuminen) tapahtui vain Nepsylle, eikä hän ollenkaan ajattele muita. Älä hermostu. Kuvittele, että olet sopinut kyyditseväsi ihmisiä autolla Tampereelta Helsinkiin. Paikalle mennessäsi sinut istutetaan lentokoneen ohjaamoon ja käsketään lentää Ateenaan ja sanotaan, että nyt turpa kiinni, ei ole vaihtoehtoja! 

Moni sanoo, että elämä ja maailma opettaa. Opettaahan se, sietämään oman järjen vastaisuutta. Opettaa monen kannon kautta. Mutta olisipa asia vain niin simppeli. Niiden kantojen myötä kasvaa maine. Ja maineen myötä vain hyvin harva ihminen jää lähelle. Joku pelkää, joku inhoaa, joku pitää aina pilkkanaan. Siinä on kestämistä, kun sama tapahtuu aina ja kaikkialla. Jopa omassa suvussa aletaan arvostella, tai syyttää. Kuulee, ettei siitä siihen ole, kuinkahan taas käy. Moite moitteen päälle. Harva kannustaa tai sanoo, että no nyt kävi näin, eteenpäin. 

Vaan entäpä ne, jotka jaksavat? Nepsyys ylettää heihinkin. Miksi sinä katsot läpi sormien? Mikset laita kantamaan vastuuta? Miksi etuoikeutat häntä? Siinä sitten yrität selittää, ettei kyse siitä ole. Vastuuttaminen vain ei onnistu siten, että se ilmoitetaan rangaistuksena tai auktoriteetin tavoin. Se pitää avata kuin oikeustieteellinen ruumis. Mistä on kyse? Mikä sen aiheutti? Miksi? Aiheuttiko jokin seikka toisen seikan läsnäolon ja johtiko tämä toinen seikka kolmanteen, joka aiheutti itse tapahtuman? Sen jälkeen puidaan vielä otollisella hetkellä teemaa, miten olisi voinut toimia toisin? Kaiken päälle vaaditaan vielä hyväksymiskykyä Nepsyn kokemukselle asiassa. Ja varmistamista sille, että asiassa ollaan nyt yhteisymmärryksessä. Ja sille, että prosessi ei tapahtu tunnissa keittiön pöydän ääressä istuen. Se voi viedä kaksikin viikkoa. Arvostelijat eivät silloin enää edes huomaa, että kas, nyt asiaa toimitetaan ja vastuu kannetaan. He vain sanovat, että pääsi kuin koira veräjästä. 

Nepsyn kanssa ei ole kyse siitä, että tavallisen ihmisen tulisi varoa sanojaan ja miettiä sanamuotojaan. Ei siitäkään, että monisyisiä käytöksiä ja niiden aiheuttamia konflikteja pitäisi vain sietää. Kyse on enemmänkin siitä, että kuuntelee. Nepsy voi kuvata aikaa sen mukaan, kuinka pitkältä se tuntui. Hän voi väittää hamaan loppuun odottaneensa kolme tuntia- ainakin, vaikka todellisuudessa olisi odottanut 20 minuttia.
Nepsy voi olla niin suorapuheinen, että se loukkaa. "Näytänkö lihavalta tässä hameessa?" kysymys voi johtaa vastaukseen "olet lihava, joten miten voisit näyttää laihalta?" Totuus, muttei sallittu totuus. 
Sen sijaan, että lähtee hermostumaan, voi edes yrittää ensin kysyä "mitä sinä tarkoitat, tarkoititko tätä?" Ja sen jälkeen kuunnella. Voi myös kysyä "pahallako sanot?" Tai "ei voi olla kulunut niin paljon aikaa, oletko ihan varma?" 
Valitettavasti harva tekee näin. Sen sijaan pöydälle nostetaan valehtelu, hävyttömyys, ruokoton kielenkäyttö, kunnioituksen puute. Vaikka mistään näistä ei ole kyse.

Joskus toivoisin, että ihmiset miettisivät Nepsyn todellisuutta, mikäli mielikuvitus riittää. Miltä tuntuisi, jos jokaista asiaa arvosteltaisiin, olisit erilainen kaikkialla, suhtautuminen sinuun olisi varauksellista, jos jotain jossain sattuisi, olisit aina ensimmäinen epäilty. Jos uusi koulu, uusi työ, uusi parisuhde alkaisi aina ympäristön ounasteluilla siitä, kuinkahan kauan kestää, että se sössii tuonkin? 

Loppujen lopuksi Nepsyjen kanssa kyse ei ole laisinkaan siitä, miten erilainen on heidän pään sisäinen maailmansa. Kyse on enemmän siitä, miten huonosti yhteisöt, muu maailma heitä sietää. Sanotaan, että ystävyys ja avioliitto vaatii vaivannäköä. Sanotaan erilaisuuden olevan rikkaus. Ihaillaan suorapuheisuutta ja rehellisyyttä. Sanotaan, että kaksi silmäparia näkee enemmän kuin yksi. Sanotaan, että ihmisen tulee saada olla hyväksytty sellaisena kuin hän on. Ja että maailma on enemmän kuin ikkunasta näkyy. Mikään näistä ei päde Nepsyn kohdalla. Nepsyä vaaditaan sietämään maailmaa, joka ei siedä häntä. Kyse on tavallisten laiskuudesta ja omahyväisyydestä, siitä, ettei viitsitä nähdä vaivaa hyvän löytämiseen ihmisestä. Ettei viitsitä kannustaa, selvittää, kiinnostua. Mieluummin päätellään ja oletetaan.  Kun ei jakseta tutustua.

Yhden asian minä tiedän varmaksi. Jos menettää Nepsyn, menettää paljon ja menettää iäksi. 
Siksi valitsin nauraa iloisesti, kun eräs Nepsy totesi minulle, että ei voi sietää mekkoani, sen pallokuvio aiheuttaa migreenin.
Siksi siivosin erään Nepsyn huoneistoa siirtämättä mitään muuta kuin imuria pölypallon luota toiselle. Vaikka itse tuskin kykenin olemaan siinä kaaoksessa, se oli kuitenkin hänen järjestyksensä.
Ihmistä pitää kunnioittaa, joskus hieman omankin mukavuutensa hinnalla. Jos vähänkään ymmärtää, paljonko Nepsyt tekevät päivittäin henkistä työtä kyetäkseen sietämään tätä meille tavallista,  heille epäloogista maailmaa, yhden pallomekon hinta on mielestäni pieni. 

Ei ole mikään ihme, että koululaisten vanhemmilla palaa hihat.
Koulukiusaaminen on ikiaikainen ongelma, josta ei varmasti päästä eroon koskaan. Itse kiusaaminen on ja pysyy. Kuitenkin kiusaamiseen puuttuminen voisi kehittyä, mitä se ei ole tehnyt vielä nykypäiväänkään mennessä.

Erityisesti koulun osuus kiusaamiseen puuttumisessa on merkittävä, sillä kiusaaminen, joka tapahtuu koulussa, on koulun asia. Koulu on vastuussa lapsista koko koulupäivän ajan, itse asiassa myös koulumatkan ajan, esimerkiksi koulubussissa. Täten on koulun nimenomainen asia huolehtia siitä, että jokaisella oppilaalla säilyy henkilökohtainen koskemattomuus, yksityisyyden suoja, kunnia ja työrauha. 
Kerrattakoon, että nimittely ja haukkuminen on kunnianloukkaus, siis rikos. Kerrattakoon vielä, että ihmisen perusoikeuden, henkilökohtaisen koskemattomuuden  loukkaaminen, on niin ikään rikos. Rikos on myös puuttuminen yksityisyyden suojaan, kuten viestin tai viestimen pois ottaminen ja lukeminen ilman asianomaisen lupaa. Sen lisäksi, että teot itsessään ovat lain vastaisia, myös tekoihin puuttumattomuus on lain vastaista. Etenkin, kun kyse on julkisen tahon vastuusta ja koulu on julkinen taho. Mikäli kiusaamiseen ei puututa, vaikka siitä tiedetään, kyse on myös tahallisuudesta, ei tuottamuksellisuudesta. Tahallisuus on vakavampi termi kuin tuottamus, tuottamus voi syntyä huolimattomuudella, tahallisuus on tietentahtoista. 

On kouluja ja kouluja. Joissakin kouluissa asiat hoidetaan mallikkaasti. Kerron esimerkin toistaiseksi koulua nimeämättä, miten asioita voidaan pahimmillaan "hoitaa". 

Koulu kieltää, ettei meillä kiusata, koska on kivakoulu. Pelkän suunnitelman olemassaoleminen ja sen toteuttaminen käytäntöön ei ole riittävä keino asian hoitamiseksi, ellei asia sillä oikeasti hoidu. Sinnikäskään vetoaminen kivakouluohjelmaan ei auta, mikäli kiusaamista edelleen esiintyy ja sen esiintyminen on koulun tiedossa. 

Koulu vetoaa siihen, ettei koululla ole tiedossa, että oppilasta kiusataan. Monesti kyllä on hyvinkin tiedossa, mutta maineen painaessa hartioita asiaa ei haluta myöntää.
Koulun rehtori on moittinut kiusaamisasian julkituomisesta asian julkituonutta henkilöä, samoin kuin vanhempia ylireagoinnista, ja opettanut wilmaviestin kautta vanhemmille oikein termistöä koskien kiusaamisen eri muotoja ja vakavuusasteita. Tarkoittaen ilmeisesti, ettei tässä nyt aleta ylireagoimaan.
Huolta on sen sijaan käännetty kohti koteja, eli joko kodin tai lapsen syyksi. Sen kun voi tehdä taiten riveillä tai rivien välissä, jolloin on helppo kieltää kodin syyllistäminen, jos asiasta sattuisi tilille joutumaan. Väärinkäsitys, väärinkäsitys!

Koulussa kiusaaminen on asia, joka halutaan kätkeä, ei kitkeä. Kun kiusaamista esiintyy, se kuitataan lievällä termillä, kuten asiaton käytös. Tai erimielisyys. Paitsi jos kiusattu reagoi voimakkaasti, silloin koko loska heitetään kiusatun omaan piikkiin - hän se mellasti ja hän se raivarin sai. Oireeseen kajotaan, syihin ei.

Koulu pääsi tilastoihin kouluna, jossa kiusataan.  Sen sijaan, että koulussa olisi tartuttu asiaan jotenkin asian tolan korjaamiseksi, keskustelivat kunnan johtoportaan henkilöt asiasta vähätellen sitä. Raportti on kuulemma vuodelta 2019, että sisälukutaitoa ihmiset, kunnasta todetaan. Kuulemma työtäkin on tehty pitkäjänteisesti. Taustalla kuitenkin kummittelee parin vuoden takainen tarkastuslautakunnan huomautus, jossa kehoitetaan koulua orientoitumaan vahvemmin koulukiusaamisen ehkäisemiseen ja kitkemiseen. Ja tilasto, barometri, mikä milloinkin aanelonen, ainahan ne kulkevat vuoden tai kaksi jälkijunassa. Hyvähän siinä on silloin vedota vanhaan tietoon ja samaan hengenvetoon todeta, että kaikki on hyvin nyt. 

Koulu vetoaa kiusaamisasioissa siihen, että julkista keskustelua on epäreilua käydä, koska yksittäistapauksista ei voida keskustella julkisesti. 
Tämä jos mikä on se häpeällisin tapa luistaa vastuustaan olla rehellinen. Sanotaan, että mukamas väärää tai subjektiivista tietoa viljellään somessa ja muutenkin. Ei kyse siitä ole, kyse on siitä, miten koulu hoitaa tehtävänsä koskien oppilaiden koulurauhaa. 
On siis aivan sama, millaisia yksittäistapauksia on, tai mitä itse kukin näistä yksittäisistä julki tuo ja mitä ei. Kukaan ei vaadi koulua ottamaan kantaa yksittäisen oppilaan asioihin tai tapahtumakulkuihin. Vaan siihen, miten koulu aikoo puuttua kiusaamiseen yleisesti. Aikooko se tehdä mitään konkreettista vai jatkaa lässyttämistä ja kieltopolitiikkaa vuodesta toiseen?

Kuten alussa totesin, ei ole siis mikään ihme, että vanhemmilla palaa hihat, sillä tällaisia kouluja todellakin on olemassa. 
Oikeastaan olen tyytyväinen, että hihoja on alettu viimein poltella. On hyvä, että kodeissa suututaan ja osoitetaan herroille ja viskaaleille, että heidän työnantajansa ei ole vain kunnan nimi vaan nimenomaan kuntalaiset. 

Uutisista kuulin, kun televisio oli auki kotihommia tehdessäni, että pahoinvointi on lisääntynyt. 
Perheet voivat pahoin, koska on korona-aika.
Kun tätä asiaa avataan mediassa asiantuntijoita haastatellen niin syiksi pahoinvoinnille eritellään mm. etätyö, taloudelliset vaikeudet, vähentynyt liikkuminen, harrastusten uupuminen, erilaiset koulunkäynnin vaihtoehtomuodot, ylipäätään se, että ihmiset eivät nyt liiku ja tapaa toisiaan. 
Nyt syrjäydytään, heitetään kirves kaivoon ja painetaan leuka rintaan ja jatketaan kohti uusia pettymyksiä. Perustetaan työryhmiä ja tukipalveluita etänä. Mainostetaan sillä, kuinka moni lapsi soitti auttavaan puhelimeen jonakin ajanjaksona. Kuulutetaan, kuinka kova pula on tukiperheistä. Voivotellaan ja ennakoidaan kamaluuksia, joita ehdottomasti tulee tällaisena vaikeana aikana.

Toisin sanoen ihmisille oikein syöttämällä syötetään, että nyt kuulkaas voidaan pahoin. Muorit ja vaarit muumioituvat vanhainkoteihin. Aikuiset rupeavat ryyppäämään. Nuoriso on tullut hulluksi. Lapset ovat vaarassa karanteenikodeissa. ​Koulutustaso laskee. Työttömyys lisääntyy. Yritykset menevät konkurssiin. Urheiluseurat sun muut harrastushommelit kuivuvat kasaan. Kirkoissa ei lauleta. 
Ihmiset ovat kuunnelleet nyt tätä ankeuden uutisointia ties kuinka kauan ja lopputulos on nähtävissä mm.somessa. Jengi saa aikaan satojen kommenttien ketjuja kinaamalla siitä, mikä ikäryhmä käyttää vähiten maskia. Tapellaan siitä, kuka sitä virusta oikein tartuttaa. Ja siitä, kuka on kaikkein vastuuttomin kusipää.

Kun jotakin tarpeeksi kauan toistetaan, tulee siitä yleinen käsite, fakta, melkein ismi. Joten kysyn, eikö tämän maan johtajilla, asiantuntijoilla tai medialla ole pienintäkään halua sanoa tai kirjoittaa mitään hyvää? 
Vaikkapa siitä, miten perheet voivat viettää aikaa yhdessä nyt, kun se on aikaisemmin ollut haasteellista. Nyt on aikaa, jos ollaan etähommissa ja etäkoulussa tai lomautettuna tai työttömänä. Rahaa ei ole, ja kyllä, on vaikeaa, mutta eikö juuri silloin tulisi kannustaa niihin onnen siruihin, joita sentään aina jonkin verran on? Yksi onnihan on se perhe, ne lähimmät ihmiset, joihin tukeudutaan viimekädessä silloin, kun muu maailma paskantaa niskaan. 
Monessa ikäihmisten asumisyksikössä on tapaamisrajoite, mutta ei täyskieltoa, menkää nyt sitä muoria moikkaamaan. Käykää lenkillä. Harrastakaa seksiä. Ottakaa koira. 10 ihmistä voi kokoontua, kokoontukaa, kyllä tapoja ja aiheita luulisi piisaavan. 
Voisi tosiaan odottaa valtamedioiden haastavan itseään edes sen yhden positiivisen jutun verran viikossa? Voisi ajatella, että asiantuntijoiden koulutus piisaisi myös kannustamiseen?
Missä nyt ovat ne kaikki innovaatioihmiset, jotka ennaltaehkäisivät sitä pahoinvointia ennen Koronaa?
Loppuiko ideat vai apurahat?