​"Tämä on protokolla."
"No jo nyt on perkele!"
"Valitan..."

Nyt ei kiinnosta selitykset siitä, missä järjestyksessä asioiden tulee mennä. Minua kiinnostaa se, että kaiken maailman protojen ja kollien vuoksi se apu jää saamatta.

On uskomatonta, että mielenterveyteen saa apua vain, jos sinut kaavitaan henkihieverissä rekan keulasta. 
Päivystys ei ota. Terveyskeskus ohjaa mielenterveystoimistolle. Mielenterveystoimistossa ei ole aikoja moneen kuukauteen. Omalääkäri ei voi kirjoittaa lähetettä ilman psykologin lausuntoa. Psykologille ei pääse. Paitsi lääkärin lähetteellä, joka halusi sen psykologin kannan. 

Jos on ollut hoitotaho, sinne ei pääse takaisin. Täytyy lähteä hakemaan uutta lähetettä. Mutta kuka sen tekee, kun kukaan ei ota vastaan?

Jos on lapsi tai nuori, ohjataan koulupsykologille. Paitsi, ettei sellaista ole saatu koululle palkattua. Joten täytyy mennä perheneuvolaan. Jossa ei ole aikoja. Lastensuojeluun voidaan soittaa, mutta he velvoittavat menemään lasten -ja nuortenpsykiatrialle hoidon tarpeen kartoitukseen. Jonotusaika on 6kk.

Ambulanssilla pääsee sisälle asti. Hetkeksi, kunhan on annettu vähän lääkitystä ja kirjoitettu resepti Ketipinoria. Sitten kotiin odottamaan.
Pian on joka taho huolesta kaarella, kun ongelmat eivät katoa vaan lisääntyvät. Selitä siinä sitten, että ei oota tarjotaan. Lapsi ei ole tarpeeksi masentunut.

Kela kustantaa terapiaa, jos on ihmeen kaupalla saanut b-lausunnon sitä varten. Siinähän kaivat jonkin kiven alta terapeutin! Jos sinulla ei ole suhteita, joudut tyytymään siihen, minä saat. Olennaista on, että terapeutin kanssa kemiat pelaavat. Saat heittää tuolla perusseikalla vesilintua, koska on otettava puoskari kuin puoskari. Terapeutteja ei nimittäin ole niin paljoa kuin ihmiset tarvitsisivat.

Ja sitten ihmetellään. Uutisotsikot laulavat perhesurmista, väkivallanteoista, nuorison pahoinvoinnista, mielenterveyseläkkeistä, väliinputoajista. Samaan aikaan somekommentit kirkuvat "vittu mitä hulluja". Niin ovatkin. Tulivat hulluiksi takuulla siksi, ettei tässä maassa saa apua, vaikka sitä hakisi. 

Nokan eteen lyödään vino pino kysymyksiä, paperia, vaaditaan menemään sinne, tänne, toimittamaan asiakirja, lausunto... Jos ihminen on masentunut, toimintakyky on alentunut. Voi olla jopa täysin kykenemätön toimimaan. Apu jää saamatta vain siksi, ettei kykene hoitoon pääsyn vaateita täyttämään.
Voi olla, että ihminen on raahautunut luukulle viimeisillä voimillaan. Ja sitten siellä ollaan kiinnostuneita vain lomakkeista. Ei siitä ihmisestä.

Odotamme ihmisen saavan apua taholta, joka toimii otsikon "sosiaali -ja terveydenhuolto" alla? Sitä saammekin odotella. Ihminen ei ole nimittäin enää ihminen, hänestä on tehty pingispallo.

"Haluamme palvella teitä mahdollisimman hyvin"
Näin toitottaa Kelan puhelinpalvelu.
Pimpelipompeli musiikkia, välillä monotoninen ääni, joka kertoo, miten voit hoitaa asiasi myös netissä.

Lähes kaikki on netissä. Ihmistä on hiton vaikea saada kiinni enää yhtään mistään. Ja jos saa, asiahan ei oikene. On vain neuvontaa, jolla ei tee mitään, koska niin moni asia on sen verran spesiaali, ettei neuvoja voi tehdä muuta kuin todeta, ettei tiedä. Pitää siirtää asia käsittelijälle, mutta sitä hän ei voi tietää, koska tämä aavemainen, kasvoton käsittelijä asian joutaa käsittelemään. Sanotaan, että käsittelyissä on kiire. Tai "se puoli on juuri nyt niin ruuhkautunut".  

Esimerkki:
Asiassa on viranomaisen tekemä virhe.
En nyt lähde tähän pykäliä lataamaan, mutta tiedän, että viranomaisen tekemä virhe tulee korjata ensitilassa. Tiedän myös, että sovitussa määräajassa toimiminen on viranomaisen velvollisuus. 
Asiassa sovittiin määräaika, mihin mennessä viranomaistaho on yhteydessä, jotta asia etenee. Sovittiin itse asiassa kahdesti.
Yhteydenottoa ei kuulunut, joten asiakas otti uudelleen yhteyttä Kelaan. 
"Emme me voi täältä luvata, koska käsittelijä soittaa, mitään määräaikoja, voimme vain kiirehtiä yhteydenottoa".
Asiakas ilmaisi selkeästi, että asiassa on virhe, joka lakisääteisesti tulee korjata mahdollisimman pian. Lisäksi asiakas ilmaisi myös, että mikäli sovittuna on määräaika, tulee sitä noudattaa.
Asiakkaillehan on aina määräaika, kun kyseessä on hakemuksen liitteet tai muu vastaava asia, joka tulee selvittää. Laki ei yksin asiakasta koske, se koskee myös Kelaa. Mikäli edellinen asiakaspalvelija on määräajasta sopinut vastoin Kelan toimintatapaa, määrä-ajasta tulee silti pitää kiinni, sillä viranomaisen virhe ei saa koitua asiakkaan vahingoksi.
Edellinen tarkoittaa sitä, että jopa sellainen virhe, jossa luvataan edistää käsittelyä, vaikka se nyt kuinka olisi Kelan toimintatapojen vastaistakin, tulee tehdä. Vaikka siitä olisikin hyötyä asiakkaalle. 

Sillä tavoin laki on tavallisen perusmaukan puolella, ettei tavallisen perusmaukan tarvitse painia paniikissa viranomaisvirheiden vuoksi. Jos virhe haittaa perusmaukkaa, se korjataan nopeasti. Jos virhe on positiivinen virhe, sekin korjataan, muttei perusmaukan kustannuksella. 
Selvennykseksi Kelan tädeille, että jos luvataan soittaa ja se onkin virhe, on silti soitettava. Sen jälkeen voidaan pitää tiukka tiimipalaveri ja laputtaa jokaisen työpisteelle ohje, ettei asiakkaille luvata soitella! Näin virheen toistuminen ehkäistään, mutta toimitaan silti lain puitteissa sen yhden jo tapahtuneen virheen osalta.

No esimerkin lopputuloshan on kaikille tuttu. Mitään ei voida luvata. Minä kiirehdin. Odota puhelua.
Vastaisuuden varalta tiedotan kassaihmisiä, ettei Kela siis voi luvata mitään määräajassa. Joku hoitaa, kun kerkiää. Siellä on kiire. Virheiden korjaamisen osalta laki ei velvoita Kelaa. Kelassa on ruuhkaa, luonnollisesti joku korjaa virheen. Jossain vaiheessa.

​Mieleni tekisi joskus kokeilla tätä toimintatapaa toisin päin. Vaikka takaisinperinnän kohdalla. Jos maksais kun jaksais, joskus sitten. 

Väsyttääkö ainainen selittäminen ihmisille, jotka eivät edes yritä ymmärtää, kuinka mopoa ohjataan?
Kysymys on "nepsyihmisistä".
Yleistäen nepsyihmisellä on AD/HD, ADD, hahmotusvaikeus, aistiyliherkkyyksiä, asperger tms, eli neuropsykologinen tavallisuudesta poikkeava tila. 
Tiloja voidaan lääkitä, terapioida, kuntouttaa, ohjata, mutta perusteiltaan Nepsy on aina Nepsy. 
 
Lapsena, kun pitäisi sopeutua kerhoihin, päikkyyn, kouluun, moni asia on vaikeaa. Vanhemmat saavat istua puimassa huonoa käytöstä, tulla kyseenalaistetuiksi kasvatuksensa oikeellisuudesta. Silloin alkaa ymmärryksen etsiminen. Nerpsyn maailmassa ei ole suodatinta, hän ei välttämättä tiedosta, miksi häntä arvostellaan.
Kysyit, voitko avata ikkunan? Hän vastasi, että voi. Mutta et sanonut, että avaa ikkuna. Nepsy vastasi sinulle tavallaan, että voi avata ikkunan, eli kykenee siihen kyllä, mutta et pyytänyt avaamaan sitä.
Tämä oli nyt sitten huonoa käytöstä, kenties suoranaista vittuilua. Kun opettaja torui häntä koko ryhmän edessä, häntä suututti, koska eihän hän tehnyt mitään väärää. Syntyi konflikti käytöksestä, koko ikkunakin unohtui. Kotiin lähti Wilmaviesti, koska Nepsy kiroili. Hän ei nyt kunnioittanut auktoriteettiä eikä noudattanut järjestyssääntöjä.
Näin se yleensä tapahtuu. Alkaa ihan ei mistään. Saattaa päättyä vaikka mihin. Toistuvasti.
Toistuvuus tilanteissa aiheuttaa lisäongelman. Nepsy alkaa hiffata, että hänestä ei pidetä. Hän on vaiva. Tyhmä. Yksin. Mutta ei edelleenkään ymmärrä, miksi.

Nepsy ei ole tyhmä, vaan erilainen. Kun sinulle tavalliselle sanotaan, että ole paikalla kello 10.30, lääkäri kutsuu sinut silloin vastaanotolle, sinä odotat kutsua odotushuoneessa. Nepsy on paikalla 10.30, mutta jos kutsu ei käy "silloin", kuten on sanottu, hän saattaa lähteä. Koska asiaa ei esitetty sanoilla "kunnes lääkäri kutsuu".  "Silloin" on kello 10.30.  "Kunnes" muuttaa asian täysin toiseksi, paikalla on oltava 10.30 ja odottaa kutsua. Ja koittakaa ymmärtää, ettei Nepsy voi aivotoiminnalleen mitään. Asiasta kehkeytynee lasku käyttämättä jääneestä ajasta, jumalaton haloo ja selvittely, jotta ensi kerralla sujuisi.

Ihmiset eivät anna anteeksi, vaikka kuinka selittäisit, että älä nyt mene sinne Nepsyn huoneeseen. Älä edes sen vuoksi, että haluat yllättää hänet siivoamalla sen. Mielestäsi olet hyväntekijä, Nepsyn mielestä suurrikollinen. Voi miksi et uskonut, kun sanottiin? Se tietty järjestys, se tietty sekavuus (sinulle) on hänen ainoa mahdollisuutensa selviytyä vaikkapa aamulla koulubussille. Yllätyksesi aiheutti raivarin: missä mun se tämä ja tuo on?!!! MITÄ VITTUA!!! Mä sanoin, ettei saa mennä!!! Riita. Taas huohotusta huonosti kasvatetusta kakarasta, ja kuinka se nyt noin reagoi. No asia on vähän sama, kuin jos sinut heitettäisiin yht äkkiä 4000 neliön tukkuvarastohalliin etsimään koon 7 kengät kolmen sentin korolla ja avokärjellä vuoden 2018 mallistosta, Lila takki ja mustat Puman miesten bootleg-verkkarit kokoa M. Nepsyn maailmassa menee nyt sama aika kuin sinulla menisi siellä tukkuhallissa.

Monet säännöt menevät kyllä Nepsyn kaaliin. Siis se sääntö menee, mutta ei välttämättä menettely. Jotta pääsee haluttuun päämäärään A on suoriuduttava asiasta B. Suoritettuaan asian B, päämäärä A:ta voi joutua odottamaan. Mutta kun se asia on esitetty niin, että A:n saa kun suoriutuu B:stä. Tämähän onkin epäreilua, että ensin luvataan ja sitten venytetään. 

Auttakoon armias, jos jokin asia - kuten usein käy - ei sujukkaan suunnitellusti. Silloin Nepsy voi tuntua erittäin itsekkäältä puhuessaan vain "mun pitää...", "mut mä tarvin nyt...", "koska mä saan tän nyt hoidettua..." Kyllä, kuulostaahan se siltä, että katastrofi (vaikka auton hajoaminen tai sairastuminen tai jonkin peruuntuminen) tapahtui vain Nepsylle, eikä hän ollenkaan ajattele muita. Älä hermostu. Kuvittele, että olet sopinut kyyditseväsi ihmisiä autolla Tampereelta Helsinkiin. Paikalle mennessäsi sinut istutetaan lentokoneen ohjaamoon ja käsketään lentää Ateenaan ja sanotaan, että nyt turpa kiinni, ei ole vaihtoehtoja! 

Moni sanoo, että elämä ja maailma opettaa. Opettaahan se, sietämään oman järjen vastaisuutta. Opettaa monen kannon kautta. Mutta olisipa asia vain niin simppeli. Niiden kantojen myötä kasvaa maine. Ja maineen myötä vain hyvin harva ihminen jää lähelle. Joku pelkää, joku inhoaa, joku pitää aina pilkkanaan. Siinä on kestämistä, kun sama tapahtuu aina ja kaikkialla. Jopa omassa suvussa aletaan arvostella, tai syyttää. Kuulee, ettei siitä siihen ole, kuinkahan taas käy. Moite moitteen päälle. Harva kannustaa tai sanoo, että no nyt kävi näin, eteenpäin. 

Vaan entäpä ne, jotka jaksavat? Nepsyys ylettää heihinkin. Miksi sinä katsot läpi sormien? Mikset laita kantamaan vastuuta? Miksi etuoikeutat häntä? Siinä sitten yrität selittää, ettei kyse siitä ole. Vastuuttaminen vain ei onnistu siten, että se ilmoitetaan rangaistuksena tai auktoriteetin tavoin. Se pitää avata kuin oikeustieteellinen ruumis. Mistä on kyse? Mikä sen aiheutti? Miksi? Aiheuttiko jokin seikka toisen seikan läsnäolon ja johtiko tämä toinen seikka kolmanteen, joka aiheutti itse tapahtuman? Sen jälkeen puidaan vielä otollisella hetkellä teemaa, miten olisi voinut toimia toisin? Kaiken päälle vaaditaan vielä hyväksymiskykyä Nepsyn kokemukselle asiassa. Ja varmistamista sille, että asiassa ollaan nyt yhteisymmärryksessä. Ja sille, että prosessi ei tapahtu tunnissa keittiön pöydän ääressä istuen. Se voi viedä kaksikin viikkoa. Arvostelijat eivät silloin enää edes huomaa, että kas, nyt asiaa toimitetaan ja vastuu kannetaan. He vain sanovat, että pääsi kuin koira veräjästä. 

Nepsyn kanssa ei ole kyse siitä, että tavallisen ihmisen tulisi varoa sanojaan ja miettiä sanamuotojaan. Ei siitäkään, että monisyisiä käytöksiä ja niiden aiheuttamia konflikteja pitäisi vain sietää. Kyse on enemmänkin siitä, että kuuntelee. Nepsy voi kuvata aikaa sen mukaan, kuinka pitkältä se tuntui. Hän voi väittää hamaan loppuun odottaneensa kolme tuntia- ainakin, vaikka todellisuudessa olisi odottanut 20 minuttia.
Nepsy voi olla niin suorapuheinen, että se loukkaa. "Näytänkö lihavalta tässä hameessa?" kysymys voi johtaa vastaukseen "olet lihava, joten miten voisit näyttää laihalta?" Totuus, muttei sallittu totuus. 
Sen sijaan, että lähtee hermostumaan, voi edes yrittää ensin kysyä "mitä sinä tarkoitat, tarkoititko tätä?" Ja sen jälkeen kuunnella. Voi myös kysyä "pahallako sanot?" Tai "ei voi olla kulunut niin paljon aikaa, oletko ihan varma?" 
Valitettavasti harva tekee näin. Sen sijaan pöydälle nostetaan valehtelu, hävyttömyys, ruokoton kielenkäyttö, kunnioituksen puute. Vaikka mistään näistä ei ole kyse.

Joskus toivoisin, että ihmiset miettisivät Nepsyn todellisuutta, mikäli mielikuvitus riittää. Miltä tuntuisi, jos jokaista asiaa arvosteltaisiin, olisit erilainen kaikkialla, suhtautuminen sinuun olisi varauksellista, jos jotain jossain sattuisi, olisit aina ensimmäinen epäilty. Jos uusi koulu, uusi työ, uusi parisuhde alkaisi aina ympäristön ounasteluilla siitä, kuinkahan kauan kestää, että se sössii tuonkin? 

Loppujen lopuksi Nepsyjen kanssa kyse ei ole laisinkaan siitä, miten erilainen on heidän pään sisäinen maailmansa. Kyse on enemmän siitä, miten huonosti yhteisöt, muu maailma heitä sietää. Sanotaan, että ystävyys ja avioliitto vaatii vaivannäköä. Sanotaan erilaisuuden olevan rikkaus. Ihaillaan suorapuheisuutta ja rehellisyyttä. Sanotaan, että kaksi silmäparia näkee enemmän kuin yksi. Sanotaan, että ihmisen tulee saada olla hyväksytty sellaisena kuin hän on. Ja että maailma on enemmän kuin ikkunasta näkyy. Mikään näistä ei päde Nepsyn kohdalla. Nepsyä vaaditaan sietämään maailmaa, joka ei siedä häntä. Kyse on tavallisten laiskuudesta ja omahyväisyydestä, siitä, ettei viitsitä nähdä vaivaa hyvän löytämiseen ihmisestä. Ettei viitsitä kannustaa, selvittää, kiinnostua. Mieluummin päätellään ja oletetaan.  Kun ei jakseta tutustua.

Yhden asian minä tiedän varmaksi. Jos menettää Nepsyn, menettää paljon ja menettää iäksi. 
Siksi valitsin nauraa iloisesti, kun eräs Nepsy totesi minulle, että ei voi sietää mekkoani, sen pallokuvio aiheuttaa migreenin.
Siksi siivosin erään Nepsyn huoneistoa siirtämättä mitään muuta kuin imuria pölypallon luota toiselle. Vaikka itse tuskin kykenin olemaan siinä kaaoksessa, se oli kuitenkin hänen järjestyksensä.
Ihmistä pitää kunnioittaa, joskus hieman omankin mukavuutensa hinnalla. Jos vähänkään ymmärtää, paljonko Nepsyt tekevät päivittäin henkistä työtä kyetäkseen sietämään tätä meille tavallista,  heille epäloogista maailmaa, yhden pallomekon hinta on mielestäni pieni. 

Ei ole mikään ihme, että koululaisten vanhemmilla palaa hihat.
Koulukiusaaminen on ikiaikainen ongelma, josta ei varmasti päästä eroon koskaan. Itse kiusaaminen on ja pysyy. Kuitenkin kiusaamiseen puuttuminen voisi kehittyä, mitä se ei ole tehnyt vielä nykypäiväänkään mennessä.

Erityisesti koulun osuus kiusaamiseen puuttumisessa on merkittävä, sillä kiusaaminen, joka tapahtuu koulussa, on koulun asia. Koulu on vastuussa lapsista koko koulupäivän ajan, itse asiassa myös koulumatkan ajan, esimerkiksi koulubussissa. Täten on koulun nimenomainen asia huolehtia siitä, että jokaisella oppilaalla säilyy henkilökohtainen koskemattomuus, yksityisyyden suoja, kunnia ja työrauha. 
Kerrattakoon, että nimittely ja haukkuminen on kunnianloukkaus, siis rikos. Kerrattakoon vielä, että ihmisen perusoikeuden, henkilökohtaisen koskemattomuuden  loukkaaminen, on niin ikään rikos. Rikos on myös puuttuminen yksityisyyden suojaan, kuten viestin tai viestimen pois ottaminen ja lukeminen ilman asianomaisen lupaa. Sen lisäksi, että teot itsessään ovat lain vastaisia, myös tekoihin puuttumattomuus on lain vastaista. Etenkin, kun kyse on julkisen tahon vastuusta ja koulu on julkinen taho. Mikäli kiusaamiseen ei puututa, vaikka siitä tiedetään, kyse on myös tahallisuudesta, ei tuottamuksellisuudesta. Tahallisuus on vakavampi termi kuin tuottamus, tuottamus voi syntyä huolimattomuudella, tahallisuus on tietentahtoista. 

On kouluja ja kouluja. Joissakin kouluissa asiat hoidetaan mallikkaasti. Kerron esimerkin toistaiseksi koulua nimeämättä, miten asioita voidaan pahimmillaan "hoitaa". 

Koulu kieltää, ettei meillä kiusata, koska on kivakoulu. Pelkän suunnitelman olemassaoleminen ja sen toteuttaminen käytäntöön ei ole riittävä keino asian hoitamiseksi, ellei asia sillä oikeasti hoidu. Sinnikäskään vetoaminen kivakouluohjelmaan ei auta, mikäli kiusaamista edelleen esiintyy ja sen esiintyminen on koulun tiedossa. 

Koulu vetoaa siihen, ettei koululla ole tiedossa, että oppilasta kiusataan. Monesti kyllä on hyvinkin tiedossa, mutta maineen painaessa hartioita asiaa ei haluta myöntää.
Koulun rehtori on moittinut kiusaamisasian julkituomisesta asian julkituonutta henkilöä, samoin kuin vanhempia ylireagoinnista, ja opettanut wilmaviestin kautta vanhemmille oikein termistöä koskien kiusaamisen eri muotoja ja vakavuusasteita. Tarkoittaen ilmeisesti, ettei tässä nyt aleta ylireagoimaan.
Huolta on sen sijaan käännetty kohti koteja, eli joko kodin tai lapsen syyksi. Sen kun voi tehdä taiten riveillä tai rivien välissä, jolloin on helppo kieltää kodin syyllistäminen, jos asiasta sattuisi tilille joutumaan. Väärinkäsitys, väärinkäsitys!

Koulussa kiusaaminen on asia, joka halutaan kätkeä, ei kitkeä. Kun kiusaamista esiintyy, se kuitataan lievällä termillä, kuten asiaton käytös. Tai erimielisyys. Paitsi jos kiusattu reagoi voimakkaasti, silloin koko loska heitetään kiusatun omaan piikkiin - hän se mellasti ja hän se raivarin sai. Oireeseen kajotaan, syihin ei.

Koulu pääsi tilastoihin kouluna, jossa kiusataan.  Sen sijaan, että koulussa olisi tartuttu asiaan jotenkin asian tolan korjaamiseksi, keskustelivat kunnan johtoportaan henkilöt asiasta vähätellen sitä. Raportti on kuulemma vuodelta 2019, että sisälukutaitoa ihmiset, kunnasta todetaan. Kuulemma työtäkin on tehty pitkäjänteisesti. Taustalla kuitenkin kummittelee parin vuoden takainen tarkastuslautakunnan huomautus, jossa kehoitetaan koulua orientoitumaan vahvemmin koulukiusaamisen ehkäisemiseen ja kitkemiseen. Ja tilasto, barometri, mikä milloinkin aanelonen, ainahan ne kulkevat vuoden tai kaksi jälkijunassa. Hyvähän siinä on silloin vedota vanhaan tietoon ja samaan hengenvetoon todeta, että kaikki on hyvin nyt. 

Koulu vetoaa kiusaamisasioissa siihen, että julkista keskustelua on epäreilua käydä, koska yksittäistapauksista ei voida keskustella julkisesti. 
Tämä jos mikä on se häpeällisin tapa luistaa vastuustaan olla rehellinen. Sanotaan, että mukamas väärää tai subjektiivista tietoa viljellään somessa ja muutenkin. Ei kyse siitä ole, kyse on siitä, miten koulu hoitaa tehtävänsä koskien oppilaiden koulurauhaa. 
On siis aivan sama, millaisia yksittäistapauksia on, tai mitä itse kukin näistä yksittäisistä julki tuo ja mitä ei. Kukaan ei vaadi koulua ottamaan kantaa yksittäisen oppilaan asioihin tai tapahtumakulkuihin. Vaan siihen, miten koulu aikoo puuttua kiusaamiseen yleisesti. Aikooko se tehdä mitään konkreettista vai jatkaa lässyttämistä ja kieltopolitiikkaa vuodesta toiseen?

Kuten alussa totesin, ei ole siis mikään ihme, että vanhemmilla palaa hihat, sillä tällaisia kouluja todellakin on olemassa. 
Oikeastaan olen tyytyväinen, että hihoja on alettu viimein poltella. On hyvä, että kodeissa suututaan ja osoitetaan herroille ja viskaaleille, että heidän työnantajansa ei ole vain kunnan nimi vaan nimenomaan kuntalaiset. 

Uutisista kuulin, kun televisio oli auki kotihommia tehdessäni, että pahoinvointi on lisääntynyt. 
Perheet voivat pahoin, koska on korona-aika.
Kun tätä asiaa avataan mediassa asiantuntijoita haastatellen niin syiksi pahoinvoinnille eritellään mm. etätyö, taloudelliset vaikeudet, vähentynyt liikkuminen, harrastusten uupuminen, erilaiset koulunkäynnin vaihtoehtomuodot, ylipäätään se, että ihmiset eivät nyt liiku ja tapaa toisiaan. 
Nyt syrjäydytään, heitetään kirves kaivoon ja painetaan leuka rintaan ja jatketaan kohti uusia pettymyksiä. Perustetaan työryhmiä ja tukipalveluita etänä. Mainostetaan sillä, kuinka moni lapsi soitti auttavaan puhelimeen jonakin ajanjaksona. Kuulutetaan, kuinka kova pula on tukiperheistä. Voivotellaan ja ennakoidaan kamaluuksia, joita ehdottomasti tulee tällaisena vaikeana aikana.

Toisin sanoen ihmisille oikein syöttämällä syötetään, että nyt kuulkaas voidaan pahoin. Muorit ja vaarit muumioituvat vanhainkoteihin. Aikuiset rupeavat ryyppäämään. Nuoriso on tullut hulluksi. Lapset ovat vaarassa karanteenikodeissa. ​Koulutustaso laskee. Työttömyys lisääntyy. Yritykset menevät konkurssiin. Urheiluseurat sun muut harrastushommelit kuivuvat kasaan. Kirkoissa ei lauleta. 
Ihmiset ovat kuunnelleet nyt tätä ankeuden uutisointia ties kuinka kauan ja lopputulos on nähtävissä mm.somessa. Jengi saa aikaan satojen kommenttien ketjuja kinaamalla siitä, mikä ikäryhmä käyttää vähiten maskia. Tapellaan siitä, kuka sitä virusta oikein tartuttaa. Ja siitä, kuka on kaikkein vastuuttomin kusipää.

Kun jotakin tarpeeksi kauan toistetaan, tulee siitä yleinen käsite, fakta, melkein ismi. Joten kysyn, eikö tämän maan johtajilla, asiantuntijoilla tai medialla ole pienintäkään halua sanoa tai kirjoittaa mitään hyvää? 
Vaikkapa siitä, miten perheet voivat viettää aikaa yhdessä nyt, kun se on aikaisemmin ollut haasteellista. Nyt on aikaa, jos ollaan etähommissa ja etäkoulussa tai lomautettuna tai työttömänä. Rahaa ei ole, ja kyllä, on vaikeaa, mutta eikö juuri silloin tulisi kannustaa niihin onnen siruihin, joita sentään aina jonkin verran on? Yksi onnihan on se perhe, ne lähimmät ihmiset, joihin tukeudutaan viimekädessä silloin, kun muu maailma paskantaa niskaan. 
Monessa ikäihmisten asumisyksikössä on tapaamisrajoite, mutta ei täyskieltoa, menkää nyt sitä muoria moikkaamaan. Käykää lenkillä. Harrastakaa seksiä. Ottakaa koira. 10 ihmistä voi kokoontua, kokoontukaa, kyllä tapoja ja aiheita luulisi piisaavan. 
Voisi tosiaan odottaa valtamedioiden haastavan itseään edes sen yhden positiivisen jutun verran viikossa? Voisi ajatella, että asiantuntijoiden koulutus piisaisi myös kannustamiseen?
Missä nyt ovat ne kaikki innovaatioihmiset, jotka ennaltaehkäisivät sitä pahoinvointia ennen Koronaa?
Loppuiko ideat vai apurahat? 

Lastensuojelun epäkohdat ovat olleet otsikoissa viimeaikoina. 
Se on erittäin hyvä asia, sillä vielä jokunen vuosi sitten valtamedioissa ei kirjoitettu kuin sosiaalitoimea puoltavia juttuja.
Perusasia, mikä edelleen on pimennossa, on jäänyt vaille minkäänlaista huomiota.
Kun epäkohtien syitä ruoditaan, palataan aina resurssipulaan ja siihen, kuinka monta lasta yhden sosiaaliviranomaisen työtaakkana on. 
Resurssipula ei selitä sitä, miksi kiiresijoitettujen ja huostaanotettujen lasten asiakirjoissa vilisee vääriä tietoja ja suoranaisia valheita. 

Huostaanotto tulee perustella lastensuojelulain 40§ mukaisesti. Pykälässä todetaan, että puutteet lapsen huolenpidossa tai kasvuolosuhteissa tulee olla sellaiset, että ne uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä. Tai lapsi itse toiminnallaan vaarantaa terveyttään tai kehitystään. Lisäksi vaaditaan, että avohuollon tarjoama apu on riittämätöntä tai se ei ole tarkoituksenmukaista.

Jos nyt puramme tämän pykälän ääliötasolle, se tarkoittaa, että:

-Puutteet lapsen huolenpidossa uhkaavat vakavasti lapsen terveyttä. Jos lapsella on puserolla aamiaisen rippeet, se ei vielä vaaranna lasta. Jos lapsi ei saa ruokaa eikä juomaa, se kyllä vaarantaa. Ero on merkittävä. 
-Puutteet lapsen kasvuolosuhteissa uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä. Epätasainen päivärytmi ei vielä ole peruste, sillä harvalla lapsella edes on oppikirjan mukainen päivärytmi tässä kolmivuorotyön maailmassa. Sellaiset kasvuolosuhteet, joissa esiintyy väkivaltaa tai huumeita, ovat eri asia ja ero on taaskin merkittävä.
-Lapsi voi itse omalla toiminnallaan vaarantaa olosuhteensa. Päihteiden käyttö, itsetuhoisuus, vakavammat rikokset tai lapsen oma väkivaltaisuus voivat olla peruste. Rikosepäily ei vielä riitä perusteeksi. Eikä kolme kaljaa perjantai-iltana nurkan takana. Eikä sekään, että seurustelukumppanin kanssa meni bänks ja nuori uhkasi vetää itsensä hirteen, koska sydän särkyi. Näissäkin ero on merkittävä.
-Avohuollon toimenpiteisiin voidaan ryhtyä matalalla kynnyksellä. Avohuollon toimenpiteet ovat kaikki suostumuksenvaraisia ja ne tulee suunnitella ja laatia yhdessä perheen ja lähipiirin kanssa siten, että apu kohdentuu siihen, missä apua tarvitaan. Tämä ei siis tarkoita sitä, että sosiaalitoimi sanelee, koska kotona käy perhetyö, että lapsen on mentävä terapiaan tai päiväkotiin tai perheen on lähdettävä avohuollon sijoitukseen. Sosiaalitoimen velvollisuus on esitellä eri vaihtoehdot ja ehdottaa niitä sekä suunnitella sopiva kokonaisuus perheelle sopivaksi.
-Avohuollon toimenpiteestä kieltäytyminen ei ole peruste huostaanototolle. Avohuollon sijoituksesta kieltäytyminen ei siis ole peruste. Sosiaaliviranomainen ei saa todeta avohuollon sijoituksen olevan vaihtoehto huostaanotolle, jos hän näin tekee, kyse on pakottamisesta, joka on lailla kielletty. 
-Jotta avohuollon toimenpide olisi riittämätön, sitä pitää kokeilla ja todeta, ettei siitä ole hyötyä. Jos toimepide ei ole tarkoituksenmukainen, tarkoitetaan jo tilannetta, jossa tulipaloa lähdettäisiin sammuttamaan räkimällä liekkeihin. Toisin sanoen tilanne on niin kriittinen, ettei avohuollosta löydy sellaista apua, joka lapsen pelastaisi.

Suurin epäkohta lastensuojelussa on edelleen se, että viranomainen ei ole objektiivinen ja oikeudenmukainen, asiakasta ei kuunnella, eikä asiakkaan olosuhteita selvitetä riittävästi. Sosiaalitoimen kirjaukset perustuvat paljolti mutu-tuntumiin, oletuksiin, kolmannen osapuolen (ostopalveluna tuotettu perhetyö) tekemiin kirjauksiin ja mielipiteisiin.
Jos olisin väärässä, asiakkaat saisivat aina nähdä kirjaukset, joita heistä on tehty. Asiakkaiden kertoma kirjattaisiin asiakirjaan sellaisenaan, eikä höystettynä kirjaajan mielipiteellä. Asiakkaiden psyykettä, neurologisia tiloja ja muuta terveydentilaa arvioisivat lääketieteen ammattilaiset sosiaalivranomaisen sijaan. Perheet myös tietäisivät, minkä tulisi olla toisin, jotta sosiaalitoimessa huoli vähenisi. 

Resurssipula ei selitä edellä mainittuja epäkohtia. Olen itse hoiva-alalla ja kirjaan joka ikisessä työvuorossa. En minäkään kirjoita virallista asiakirjasisältöä mistään, mitä ei oikeasti ole tapahtunut tai ole olemassa. Jos niin tekisin, olisin äkkiä työtön. Myös minun alallani on kiire ja resurssipula. Se ei vaikuta kuitenkaan kykyyni puhua totta.
Miksi sosiaaliviranomainen saa kirjoitella puuta heinää, jonka seurauksena on ihmisoikeusrikos? Vapaudenmenetys ja perheen sekä yksityisyyden suojan särkeminen?

Ja miksi mikään valtamedia ei edelleenkään kirjoita aiheesta, vaikka siitä on olemassa jo tutkimustietoakin? 

Työmatkalla avasin radion. 
Tänään on äitienpäivä.
En ehtinyt kuulla, kuka haastattelussa oli. Haastateltava puhui lastensuojelusta, erioten sijaishuollossa olevista lapsista ja pitkäaikaisten sijoitusten purkamisista.
Haastateltava kertoi, että pitkäaikaisten sijoitusten purku on harvinaista, sillä pitää ajatella aina lapsen etua. Jos lapsi on tottunut pienestä pitämään sijaisperheen aikuisa vanhempinaan, kasvanut tärkeimmät kehitysvuotensa sijaishuollossa, tulee ajatella lapsen etua ja harkita tarkoin, onko lapsen edun mukaista palauttaa lasta biologisille vanhemmilleen.

Että te ammattilaiset kehtaatte, ja kyllähän te kehtaatte. Kauniin korulausein puhua lapsen edusta silloin, kun sijaishuoltoa pitäisi purkaa. Kehtaatte unohtaa lapsen oikeuden omiin, siis omiin vanhempiinsa. Lisäksi unohdatte erittäin sujuvasti sen toisen tapahtuman, itsensä huostaanottotilanteen. Silloin te ette puhu lapsen edusta koskien tärkeitä kehitysvuosia, ette puhu siitä, kuinka traumatisoivaa on erottaa lapsi nopeasti omasta biologisesta perheestään. 
Sen sijaan, kun lapsi on sijaishuoltoon toimitettu, alkaa puhe kiinnittymisestä sijaishuoltoon. Vanhempien, lapsen ja muun perheen oikeutta yhteydenpitoon rajoitetaan, jotta lapsi ei reagoisi niin voimakkaasti. Kukaan teistä ei huuda sen perään, että lapsen etu on saada kasvaa tasapainoisesti. Kukaan ei huuda sen perään, että myös sosiaalihuollossa on toimittava yhteistyössä asiakkaan kanssa, eli sen lapsen. Lapsella ei ole ääntä, olkoonkin puhekykyinen tai ymmärtäväinen. Lasta kuullaan, muttei kuunnella. 
Unohdatte sujuvasti myös huostaanoton tarkoituksen, joka on lapsen edun turvaaminen, mutta myös perheen jälleenyhdistäminen. Pykimys ei koskaan saisi olla pitkäaikainen, täysi-ikäisyyteen asti jatkuva sijaishuolto, mutta käytännössä näin kuitenkin on. 

Radiossa haastateltava puhui myös siitä, kuinka joissakin harvoissa tilanteissa pitkäaikainen sijaishuoltokin puretaan. Silloin prosessi on pitkä ja varovainen, ettei lasta vain heitetä tutusta ympäristöstä kesken kaiken takaisin biologisille vanhemmilleen. Ensin pidennetään tapaamisaikoja ja tuetaan muutoinkin jälleenyhdistämistä. 
Niin, kyllä silloin löytyy resursseja. Miksi niitä ei löydy tilanteisiin, jossa huostaanotto uhkaa? Miksi ei silloin löydy sitä pataljoonaa mistään, joka tukisi perhettä kotiinpäin, uhkailematta huostaanotolla tai pakottamatta perhekountoutukseen? Missä ovat kaikki ne lapsen edun huutajat silloin, kun lapsen tilanne olisi vielä korjattavissa intensiivisellä avohuollolla? 

Radiossa puhuttiin luottamuksesta. 
Kukaan ei kuulemma halua muuta kuin lapsen parasta.
Kysyisin radiossa puhuneelta, jos vain olisin kuullut, kuka hän oli, miten hän henkilökohtaisesti rakentaa luottamuksen perheeseen? Miten hänellä on oikeus odottaa luottamusta tilanteessa, jossa hän itse on kenties se taho, jolla on valta päättää lapsen kohtalosta?
Valta kirjata papereihin kaikki perheen ongelmat ja viat ja vedota niihin hallinto-oikeudessa ja voittaa? 
Kysympä vain, luottaisitko puhuja itse vaikkapa minuun, jos kävelisin kotiinsa kertomaan, että hän on vanhempana sopimaton, ja lasta hoitaisi paremmin joku muu? 

Lopuksi kysyn, miksi te kehtaatte valehdella vieläpä äitienpäivänä siitä, että kaikessa on kyse vain lapsen edusta? 
Vaikka tosielämässä on tuhansia perheitä, jotka viettävät päivät pitkät peläten lastensuojelua, taistellen sen mielivaltaa vastaan ja edelleen tuhansia perheitä, joilta lastensuojelu on huostaanottanut lapsen lastensuojelulain 9.luvun säännösten vastaisesti. 
Siis perheitä, joiden olosuhteissa ei ole likikään sellaista moittimisen sijaa, että huostaanotto tai edes perhekuntoutus tulisi harkittavaksi.

Kun tähän joskus saisi selityksen, miksi näin on? Vaan kun ei saa. Sen sijaan mennään radioon jauhamaan puppua hyvistä aikeista ja suuresta sydämestä.