Uutissuomalainen (muiden muassa) uutisoi kilvan siitä, kuinka lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila ajoi taksilla.
https://yle.fi/uutiset/3-10550044?fbclid=IwAR0MlgHIjkqSBU2fpGN2X8KBEoPiN2ZZCYhf0DRjYzv505lbMItAb73yW84
Kansa suuttui. 
Media on tunnetusti valtaa käyttävä taho, joka voi ohjailla rahvaan mielipiteitä niin halutessaan. Ilmeisesti nyt on haluttu saada Kurttila ikävään valoon, samaan leiriin taksilla ajelevien herrojen kanssa. Herrojen, jotka väittävät olleensa eduskuntatyössä karaokebaarissa. 

Lapsiasiavaltuutettu on tehnyt lujasti töitä. Hänen suustaan on kuultu montakin kriittistä kannanottoa ja verrattuna edeltäjiinsä. Hän on ollut äänessä ja mikä tärkeintä, kentällä monin verroin sen viiden tonnin edestä, jonka hän kuittien mukaan on taksilla ajamiseen käyttänyt.
Kurttila oli äänessä silloin, kun päivähoito-oikeutta rajoitettiin, silloin, kun lasten yhdenvertaisuutta kavennettiin Sipilän hallituspolitiikalla. Kurttila on puolustanut lasten oikeuksia oppimiseen ja kritisoinut opetukseen suunnattuja leikkauksia. Hän puhui lasten kuulemisesta jo aikoja sitten -siis valovuosi ennen sitä, kun media älysi kirjoittaa aiheesta. Kurttila kiinnitti huomiota lastensuojelulaitoksien toimintatapoihin ja on pitkälti hänen ansioitaan, että laitosten olosuhteisiin kiinnitettiin huomiota. Hän on oheistanut jopa yksittäisiä kuntapolitikkoja lasten oikeuksia koskevissa asioissa. Kurttila on puuttunut jopa yksittäistapauksiin ja auttanut niissä. Hän vastaa viesteihin, jotka tulevat kansan keskuudesta, häntä ei tarvitse tavoitella norsunluutornista. Hän ei aseta assistenttiaan vastailemaan ihmisille, kuten ministerit tekevät, vaan vastaa itse. 

Tällaista työtä ei tehdä kotisohvalta vaan se vaatii matkustamista. On varmasti oma auto, on varmasti juna, lentokone ja vaikka laiva. Matkakorvaukset niistäkin maksellaan. Taksi on kuitenkin oivallisin tapa ajaa paikkoihin, jonne meidän yhteiskuntamme sijoittaa lapsiaan. Monet laitokset ovat käytännössä jumalan selän takana, edes poliisi ei niihin mene, edes rikostapauksessa. Tiedän, kun olen poliisille soittanut, kyseessä oli pahoinpitely. Sinivuokot eivät liiku, Kurttila liikkuu. 
Ja silloin, kun kyse on lapsen oikeudesta, lapsen hyvinvoinnista, lapsen turvallisuudesta niin minun mielestäni liikkumisen hinta on yks vitun hailee.  Huutajia piisaa aina, mutta veikkaan villisti, että yksikään noista huutajista ei tiedä lapsiasiavaltuutetun työstä mitään, saati ole siihen käynyt tutustumassa sivulla www.lapsiasia.fi

Valtamediat, koska ryhdytte kirjoittamaan totuutta lukukertoja lisäävien lööppien sijasta? Tuliko mieleen laskea niiden herrojen taksikuittien loppusumma, jotka ovat olleet kaventamassa tämän maan lasten oikeuksia? Tuliko mieleen kirjoittaa vaikkapa siitä, että ministeritasolla höpistään lain säätämisestä, että lapsia tulee kuulla? Ai niin, siitähän uutisoitiin jo. Kyseinen pykälä on laissa ollut tosin iät ja ajat, mutta ettehän te toimittajat sitä tiedä, ette osaa lukea edes finlexiä. Ette osaa laskeakkaan, muuten kirjoittaisitte siitä, paljonko veronmaksajien rahoja kuluu yhteen perusteetta huostaanotettuun lapseen. Menee "hieman" yli tuon viiden tonnin.

​Henkilökohtaisesti kiitän Tuomas Kurttilaa hänen tekemästään työstä. Täällä lastensuojelun kentällä on nähty ja kuultu paljon paskaa ja idiotismia. On ollut ilo seurata, kuinka lapsiasiavaltuutettu on kautensa aikana kuunnellut kenttää, ollut avoin ottamaan asioista selkoa sekä puuttunut epäkohtiin. 

"Alusta alkaen tajusin, että nyt on jotain outoa. Yöt Ellin kanssa olivat rikkinäisiä ensimmäiset kaksi ja puoli vuotta ja hän rauhoittui usein vain voimakkaaseen liikkeeseen, kieputukseen, heijaamiseen tai vaunuihin. Hän oli temperamentiltaan hyvin herkkä ja itkuinen vauva ja itkuisuus vain jatkui jotenkin kummallisen korostuneesti. Sitten tulivat ne ruokailun vaikeudet ja homma räjähti käsiin, Kukka kertoo. Puolitoista vuotta sitten Kukka alkoi saada päiväkodista puheluita töihin. Elli oli saanut raivokohtauksia, paiskonut tavaroita, repinyt tukkaansa, raapinut raajojaan tai purrut itseään ranteista. Kukka oli kauhuissaan ja epäili äitinä tehneensä jotakin väärin.
Neuvolapsykologi sitten selitti, että lapsi hakee kipukokemuksen kautta syväaistikokemuksia tasatakseen ylikuormittunutta aistijärjestelmäänsä."

Ylen uutinen vuodelta 2016 osui silmiini tänään ja siitähän on ihan pakko kirjoittaa. Lainaus tekstistä on kuin kopio kokemastani lapseni kanssa lukuunottamatta tuota fiksua neuvolapsykologia, joka tiesi kertoa, mistä on kysymys. 
Psykologille täydet pisteet, sillä harvoin kohtaa ammattilaisia, joille asia on selvä kuin fläkki. 
Me emme ole kohdanneet tuollaista asiantuntemusta. 
Maailma ei suostu hyväksymään aistiyliherkkyyksiä, niistä johtuvista oireista puhumattakaan. 

Muistan, kuinka lapseni huusi ja herätteli ensimmäiset kaksi ja puoli vuotta, nukkui vain vaunuissa, jos ne liikkuivat, vihasi vaatteita, ei välittänyt pakkasesta, riehui päiväkodissa ja koulussa, koki asiat sata kertaa kovempaa kuin muut, väitti kuolevansa verenhukkaan pienen naarmun vuoksi, mesoi ja huhtoi kaikkialla.
Hän valitti äänten häiritsevän häntä, mutta huusi itse kuin palosireeni.
Hän valitti vaatteiden hiertävän, joten hänet oli puettava lähes aikuisen miehen paitaan, vaikka hän oli kuuden vanha.
Hän itki kenkien puristavan, joten kengät olivat aina kolme numeroa liian suuret.
Lastenhoitaja koski häneen kesken piirtämisen, siitä syntyi mieletön raivokohtaus.

Kuka ymmärsi, kun kerroin suuritarpeisesta lapsesta, joka kokee maailman ärsykkeet ylimitoitetusti? Ei kukaan. Kuka teki työtä ja näki vaivaa tuhansia ja taas tuhansia kertoja sen eteen, että pieni, kasvava mieli oppi hiljalleen ymmärtämään, mistä on kysymys ja miten asioiden kanssa tulisi yrittää olla ja elää? Minä.
Matkan varrella on ollut useampikin ammattilainen. Tarjottimella on ollut toimintaterapiaa motoriikkaan, adhd:tä, masennusta, huonoa vanhemmutta, huoliliputusta yksinhuoltajuudesta ja vaikka mitä, mutta ei kertaakaan asitien yliherkkyyttä. Kyse ei ole ollut siitä, ettenkö olisi itse puhunut aistiyliherkkyyksistä. Olen puhunut niistä väsymiseen asti saamatta minkäänlaista vastakaikua - ellei ylimielistä katsetta ja vastaväitteitä lasketa. Vaivoin sain viimein koulun kirjaamaan asian ylös siten, että asia ilmenee lapsen papereista.
Olen jopa saanut moitteita omista lähipiireistäni koskien kasvatustani. Raivostumiseen asti olen joutunut kuuntelemaan selostuksia siitä, kuinka pojat ovat poikia, kuinka kaikki on vain luonteenpiirrettä, kysymys on kurista, sen puutteesta, mistä milloinkin. Kaikki tuntuvat tietävän, mistä on kysymys. Etenkin ne, jotka eivät ole heräilleet öisin, istuneet yhden jos toisenkin sossun, terapeutin, kuraattorin tai neuvolan pakeilla, käyneet tuntitolkulla läpi asiaa lapsen kanssa, jota lapsi ei nyt vaan kerta kaikkiaan ymmärrä, eivät ole joutuneet pysäyttämään radikaalisti raivaria ja sen jälkeen läpikäyneet asiaa seuraavat seitsemän tuntia.

En lainkaan siis ihmettele, että yliherkkyyksistä kärsivien lasten vanhemmista moni on loppuunpalanut. Puhelin soi jatkuvasti (useammin kuin Radio Nova soittaa viimeistä hittiä). Aina on jokin ongelma. Päiväkodissa, eskarissa, koulussa. Juokset palaverista toiseen. Keskustellaan. Kun teki niin, kun teki näin (siitä ei kuitenkaan keskustella, miksi teki). Kun sanoin noin. Kun kiipesi sinne. Kun riehaantui syyttä (aistiyliherkkyys ei siis ole mikään syy). Oletko väsynyt, tarvitsetko perhetyöntekijän kotiisi (joo, lapsi muuttuu herran terttuseksi, kun perhetyö käy lukemassa satukirjaa kotona). Nukutko, Syötkö (en, elän auringon valolla ja vesiheinällä!). Onko arjessa rytmi. Pitäisikö sinun jutella jollekkin (koko ajanhan tässä jutellaan, eikö?). Eikö teillä ole mummolaa (aistiyliherkkyydet katoavat, kun lapsi ei ole kotona?). Onko teillä jouluksi kinkku ( kuuluu olennaisesti asiaan). Tajuaakohan tuo lapsesi, että maailmassa ei voi käyttäytyä noin (ei, lapsi on täydellinen imbesilli, joko saa poistua?). 
Ja tätä rataa.
Lisämausteena se fiilis, kun teet koko ajan työtä sen eteen, että lapsesi oppii sietämään maailmaa, joka ei siedä häntä. Kaikkialla kaupan kassajonosta aina kaverisuhteisiin asti sinä sekaannut asiaan. Käyt keskusteluja jopa muiden lasten kanssa sateessa urheilukentällä siitä, miksi tuli tämä riita. Selität lapsellesi, mitä hän tällä kerralla koki maailman mielestä väärin, mitä täytyy muistaa, sietää, ja mitä taas ei ja mikä on edellisten ero ja, ja ,ja... Lopulta tuhansien työtuntien jälkeen tapahtuu pieni edistyminen, jota ei huomaa kukaan muu kuin sinä. Jolloin olet se ainoa, joka voi kehua lasta. Se ei auta kauheasti, koska muu maailma ei huomaa edistystä, onhan kahelilla jo kahelin leima. 
Muu maailma on jo saanut tarpeekseen ja sanoo "aina tuota pitäisi ymmärtää" tai "joka kerta sama juttu". Jotkut neropatit sanovat sen ääneenkin "selkäänsä tuo tarvitsisi".
Palkitsevaa, eikö?

Minulla meni yli 10 vuotta sen ymmärtämisessä, ettei meitä ymmärretä. Nykyisin en edes odota ymmärrystä. Niin kutsutun "terveen" ihmisen ymmärryskyky on täysi nolla. 
Ymmärtämisen vaikeuteen auttaisi se, että pukisi päällensä pakkopaidan, jonka sisäpuoli on päällystetty hiekkapaperilla. Vääntäisi jokaisen ääntä tuottavan laitteen täysille ja soittaisi epämieluista ääntä 24/7. Sitten koittaisi elää kyseisessä olosuhteessa sen normiarkensa ilman, että ärsyttäisi, ilman, että keskittyminen herpaantuisi, nukkuisi hyvin, pysyisi virkeänä, ei tekisi mieli vittuilla kenellekkään. Niin, ja jaksaisi ymmärtää kaikkia ja kaikkea sen luodun kakofonian keskellä. Lisäksi aivojen ymmärryskyky tulisi laskea lapsen tasolle niin, ettei voi edes hokea itselleen "tämä johtuu stressistä, jota koen".

Mikä siis neuvoksi? Miten hitossa tässä maailmassa ikinä pärjää ilman ymmärrystä tai satunnaisella ymmärryksellä? Siihen ei liene yleispätevää ohjetta olemassakaan. Kannattaa kuitenkin kasvattaa teräskuori ympärilleen, jos kasvattaa aistiyliherkkää lasta. Kuori kestänee siihen asti, että kasvatustyöstään saamastaan palautteesta selviytyy joutumatta psykoosiin. Toisin sanoen, paskapuheista ei kannata edes välittää. Niitä puhuvat ne, joiden risukasaan aurinko paistaa poikkeuksetta. 

Elämme moniammatillista aikaa.
Mikäli perheessä esiintyy jokin ongelma ja vaikka ei esiintyisikään, mutta se halutaan poissulkea, asia viedään moniammatilliseen ryhmään.
Siis ryhmään, jossa toimii eri alojen edustajia -sosiaaliviranomainen, koulupsykologi, terveydenhoitaja, perhetyöntekijä, opettaja - riippuen tilanteesta. 
On ihan hyvä, että asiaa katsotaan usealta eri kantilta. Muutama seikka on kuitenkin unohdettu:

Luottamus.
Lähtökohtana on oletus, että tässä ollaan auttamassa. Oletus jatkuu siten, että pöydälle nostetaan mahdollinen ongelma ja sitä lähdetään työstämään. Palavereita pidetään, ne ovat noin tunnin mittaisia. Oletus on, että muutaman tunnin aikana asiakkaan luottamus ammattilaisiin kasvaa sellaiselle tasolle, että hän haluaa kertoa avoimesti kaiken, mikä mieltä painaa. Verratkaamme tätä bussipysäkkiin, jolla odotat bussia noin 10 minuttia joka aamu. Samalla pysäkillä odottaa täysin sinulle tuntematon henkilö, joka kysyy sinulta mitä sinulle kuuluu? Oletuksen mukaan olet parissa viikossa kertonut hänelle kaiken totuuden mukaisesti: kumppanisi petti sinua, olet masentunut, olet velkaantunut ja olet työpaikkakiusaamisen uhri. Lisäksi sait kolme kuukautta sitten häädön, olet sen jälkeen juonut vähän liikaa verrattuna kohtuukäyttäjiin ja olet pohtinut terapeuttisi kanssa kokeilevasi masennuslääkkeitä.
Minä veikkaan toisin. Sinä vastaat, että "ihan hyvää kuuluu". Korkeintaan "meneehän se, kun ei valita". 
Pointtini on se, ettei asiakkaalle -etenkään lapselle tai nuorelle- ole merkitystä sillä, että moniammatillinen edustus sanoo, että tiedot ovat luottamuksellisia. Toteamus ei avaa lukkoja, eikä synnytä välitöntä luottamussuhdetta. 

Mielipide
Viitaten luottamukseen, sitä ei kasvata se, että moniammatillinen edustus on lukenut ja viisas. Usein ryhmä koetaan auktoriteettina, joka saattaa aiheuttaa lisää stressiä. Palavereihin halutaan mukaan tukihenkilö. Asetelma on korni, miksi haluta mukaan tukihenkilö tilaisuuteen, jonka tarkoitus on auttaa asiakasta? Miksi tukihenkilöltä kysytään, "mitä mun pitäis sanoa?", "miten mä saisin ne kuuntelemaan mua?"
Osallisuus omaan asiaansa on etenkin alaikäisten kohdalla olematonta. Asioita kysellään eri tahoilta (koulu, terveydenhuolto, huoltajat). Tieto siitä, mitä lapsi tai nuori oikeasti kokee on siis välillistä. Tosi moni nuori vastaa kysymyksiin "emmätiiä", ja se "emmätiiä" sisältää paljon. Sitä ei kuitenkaan jätetä hautumaan, mietintämyssyyn, jotta nuori voisi kertoa sisällöstä kypsyteltyään sitä. Sen sijaan tunnin tapaamisaika käytetään siihen, että lapsen/nuoren tilanne käsitellään välillisesti toisen käden tietona. Ja tämä tieto myös kirjataan. Kun nuori äkkää porukan käsittävän hänet totaalisen väärin, loppuu se vähäinenkin suullinen tulostaminen yleensä siihen. Myös lapset ja nuoret osaavat suojella itseään hiljenemällä.

Täytyminen
Vihoviimeinen sanamuoto, jota ammattilainen käyttää. "Täytyy" oppia itseohjautumaan, sietämään, huomioimaan, vakiintumaan, rauhoittumaan...mitä milloinkin. Jokaisesta meistä näkyy tunnin-parin aikana jäävuoren huippu, se ongelman oire. Mutta muutaman palaverin aikana, jona asiantilat ja tukitoimet yleensä lyödään lukkoon, ei saada selville sitä, mitä vuoren juurella on. Näitä syitä oireiluun ei selvitetä. Korkeasti koulutettu ammattilaisryhmä on koulutettu juuri siihen, että he osaavat selvittää oireiden syyt. Käytännössä he pitäytyvät vain näkemissään oireissa ja olettavat ja odottavat saavansa tunnissa selville kaiken siitä, mikä on ottanut kehittyäkseen jopa vuosia. Luottamuksen ja aidon osallisuuden uupuessa koko asiantila helposti vääristyy, ja kun se vääristyy, herää huoli.

Huoli
Huolen kuuluukin herätä. Mutta ei asiakkaasta vaan auttajasta itsestään. Voidaan huolestua ja kysyä miksi en ole valmis antamaan aikaa luottamukselle? Miksi en ehdi kuunnella aitoa kokemusta? Miksi minulla on näin kova kiire? Miksi kirjaan asioita toisen käden tietona ja väitän niiden olevan faktaa? Kuvittelinko työni tällaiseksi, kun opiskelin? Miksi huolestun hekilöstä, joka ei luota minuun, enkä syistä, miksi hän ei luota minuun? 

-No se auko päätä ja vittuili, mulla palo käämi ja kävin päälle.
Näin ei kerro vain joku vaan aika moni, kun selvitellään koulukiusaamistapauksia. 

Väkivaltaan on ehdoton nollatoleranssi. Ketään ei saa lyödä, vaikka kuinka vittuiltaisiin. Lyöjä ansaitsee aina rangaistuksensa. Kerron tämän heti, jotta kukaan ei lukiessaan tätä blogia ajattelisi hetkeäkään, että oikeuttaisin senkan ottamisen nenästä missään muodossa tai tapauksessa.

Mutta asiaan: koulukiusaamisen ehkä raakalaismaisin oire on toisen lyöminen. Ja se näkyy, se kuuluu, se kauhistuttaa. Mutta se, mistä se johtuu, jää usein selvittämättä. 
Suurin osa kouluampujista on ollut koulukiusattuja. Jokaisessa palaverissa, jossa ikinä olen istunut tukihenkilönä tapauksessa, jossa on lyöty, on ollut taustalla suullinen ja pitkäaikainen suunsoitto.
Ihmiset ymmärtävät vain sen, minkä näkevät, eivät sitä, mitä he eivät näe. 
Ja mitä he eivät näe on pinnan alla tapahtuva piilovittuilu. Se voi kestää vuosia. Se on vaivihkaista ja vaikeasti todennettavaa kiusaamista. Sen oireet ovat moninaiset ja usein sen sorttisia, että oireen hoito ja sanktiot kohdistetaan kiusattuun. Valitettavan usein suunsoittaja saa vastaanottaa anteeksipyynnön, saa sympatiat ja selviää rangaistuksetta. 

Mitä se piilovittuilu oikein on?
Se on äänensävyjä. Kuvitelkaa, miten monella sävyllä sinun oma nimesi voidaan lausua. Kysyen, samalla haastaen, ivallisesti. Joku lausuu nimesi sävyllä, jonka sisältö tarkoittaa "no niin idiootti, vastaa jotain, ääliö, tiedät kyllä olevasi tyhmä, reagoi, reagoi, jos uskallat!" Lainausta ei koskaan sanota ääneen, se ilmenee äänen sävystä. 
Kouluissa neuvotaan: kerro opettajalle!
Menetkö kertomaan opettajalle, että "toi sano mun nimeni"? Et mene. Ja senhän kiusaajat tietävät.

Se tapahtuu ruokajonossa. Kuiskaten: "läski", "paljonko aattelit syödä tänään?". Välitunnilla, kun välituntivalvoja on niin kaukana, ettei kuule, vaikka näkee.
Jos sattuu joutumaan asiasta puhutteluun, siitä selviää helposti väittämällä, ettei todellakaan ole aukonut päätään. Kuka sen kykenisi todistamaan? Ainoa todistaja on se kiusattu ja kukaan ei usko sitä, koska se on se, jolla hemot menevät. Ja kun ne menevät, kaikki muistavat vain sen reaktion, alkavat pitää vähän heiheinä ja "se nyt on semmoinen".
Joku porukasta voisi todistaa piilovittuilun, mutta eivät ne uskalla, koska ovat itsekkin syyllistyneet siihen. Joten, jos joku vasikoi, se kostautuu itselle.
Joten kiusaaja voi vain räpsytellä ripsiään opettajalle ja totisella naamalla sanoa, ettei ole yhtään haukkunut tai härnännyt. Ja lisätä vielä varmuuden vuoksi "mutta se itte kyllä on". Eikä se ole edes vale, koska kiusattu on aika ajoin kyllä haukkunut takaisin. Yleensä juuri ennen räjähtämistään, josta se hauskin show sitten yleensä alkaakin, Kerran se repi kirjat, kerran se heitti pulpetin nurin ja kerran se huusi kaikki tuntemansa kirosanat opelle. Ja se on hauskaa, niin helvetin hauskaa. Niin hauskaa, että se halutaan nähdä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja kun siitä ei jää edes kiinni, "meidän päällehän se käydä koittaa, joten meitä kohdellaan uhreina joka kerta ja se saa sen sanktion".

Mitä asialle sitten voidaan tehdä?
Kun kiusaamisesta koululle kerrotaan ja vaaditaan toimenpiteitä, ensimmäinen vastapallo on Kivakoulu. SItä vastaan on vaikea taistella väittäen, että se ei toimi. Saat eteesi barometrin, josta näkee, kuinka paljon kiusaaminen on mukamas vähentynyt Kivakoulun ansiosta.
Toinen vastapallo on se, että asiasta on puhuttu luokissa opettajien johdolla. Ja vanhempainillassa. Ja opettajia on ohjeistettu asiassa. Ihan hyvä, mutta se ei ole poistanut ongelmaa.
Kolmas vastapallo on terveyskysely, jossa kysytään myös kiusaamisesta. Se on luottamuksellinen ja siihen on helppo oppilaan vastata. Paitsi, että oppilaat vastaavat "kaikki ok", koska tietävät, mitä toisin vastaamisesta seuraa: huoli, koulupsykologi, moniammatillinen ryhmä, lastensuojelu ja jumalaton määrä lässytystä, mutta ei apua siihen, että se kiusaaminen loppuisi.

AIka moni isähahmo on todennut, että "väkivalta lopettaa vittuilun". Vanhemmista osa on niin kyllästynyt koulujen kyvyttömyyteen puuttua sanalliseen kiusaamiseen, että ei edes pidä turpaan lyömistä pahana asiana. "Loppuupa se suunsoitto ainakin".
Mutta se on paha asia. Se on paha asia, koska siinä käydään toisen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja se on rikos, se on pahoinpitely. Se on paha asia senkin vuoksi, että se on lapsella ja nuorella oire. Ja sen oireen syitä me emme poista, me rankaisemme oireesta. 
Emme me voi ikuisuuksiin kääntää ongelmaa koteihinkaan, emme myöskään nettiin tai televisioon. Moni kiusaaja on hyvän kasvatuksen saanut. Olen nähnyt itkeviä äitejä, jotka eivät ole voineet käsittää, mitä he tekivät väärin? Eivät he mitään tehneet väärin, sillä eivät lapset ammenna kaikkea, mitä heille opettaa kotona. Valitettavasti asia on vaan niin. Eivät he myöskään ammenna käytöstään netistä, vaikka kaikenmaailman humputuksia seuraavatkin. Syyttely suuntaan, toiseen on vain vastuun siirtämistä itseltä pois. 
On löydettävä keinoja. Nykyiset keinot eivät toimi, ne eivät ole riittäviä. Nyt on puhuttu jo tarpeeksi siitä, mistä kiusaaminen johtuu ja kenen se syy on. Lopetetaan se. Ja ryhdytään ideoimaan, soveltamaan ja toetuttamaan keinoja, joilla parantaa lastemme kouluturvallisuutta.
Jooko?


 

Ennen käytiin töissä ja töitä oli. Kaikenlaisia hanttihommiakin löytyi niin, että 16 kesäinenkin pääsi helposti kiinni leivän syrjään. Palkalla myös eli ja jos jäi työttömäksi niin korvauksellakin eli. 
Maaseudulla oli pieniä töllejä, joissa pidettiin kahta lehmää. Tilkku metsää ja toinen peltoa. Niillä eli ja elätti muutaman mukulankin. 
Lapset kävivät tarhaa ja sitten koulua. Kulkivat tuttua tarha -ja koulumatkaa ilman kummempia ongelmia, menivät tyjhään kotiin tieten, että äiti pääsee töistä kello viisi illalla ja isä on iltavuorossa. Avainkaulalapsia siis. Terveempiä kuin nykyään, sanotaan mittareissa. Myös mielenterveydeltään.

Joten mitä helvettiä täällä on tapahtunut?

Hallitukset toisensa perään ovat "edistäneet hyvinvointia" luomalla yksinkertaisesta ja toimivasta systeemistä mahdottoman sekametelisopan.
Enää ei ole töitä, on työllistämistä edistävät palvelut, joista ei makseta palkkaa. Palkkatyötä on jonkun verran, muttei siitäkään makseta kunnolla. Paitsi, jos on korkeasti koulutettu ja hyvässä asemassa. Mutta sellaiset eivät pese paskaa eivätkä luuttua lattioita, eivät kaitse kirkuvia lapsilaumoja, eivätkä istu kuskaamassa juoppoja yöt läpeensä baareista kotiin. Näitä tärkeitä duuneja ei pidetä minään, eikä niistä makseta kunnolla. Päin vastoin maksetaan vähemmän samalla kun lisätään työn määrää ja karsitaan etuuksia.
Oletteko huomanneet, miksi työttömyys on mukamas ongelma? Se on ongelma, koska palkan maksamisesta on tehty vain vaihtoehto. Mutta miksi niitä muita vaihtoehtoja edes on luotu? Mitä pirua tehdään jollain työkokeilulla tai kuntouttavalla työtoiminnalla? Oikeasti ei yhtään mitään.
Kuulen jo korvissani sepustukset siitä "kuinka tulee luoda järjestelmä, joka edesauttaa ja toimii..." ja blaablaablaa, "ehkäisee syrjäytymistä..." ja blaa blaa blaa! . Ja vitut, sen kuin palaatte vanhaan ja maksatte reilusti tehdystä työstä ilman mitään renkuttamista. Kyllä duunari töitä tekee, on aina tehnyt, eikä se ole miksikään muuttunut. Vain herrojen luomat systeemit ovat muuttuneet, huonompaan.

Entäs sitten ne kaksi lehmää? Miksei pientilallisuus enää kannata? Mitä ongelmia siinä nyt oli, ei mitään. Vielä 80-luvulla oma mummoni ja vaarini elivät pientilalla. Nykyisin mainostetaan televisiossa maitoa, joka tulee lehmistä, jotka elävät "niille luontaista elämää". Minä näen siinäkin vain sairastuneen yhteiskunnan: ennen asia oli selvä kuin fläkki. Lehmiä näki ulkona ja niiden elämä oli kuin nykyisten "luomujen". Mikä perhanan luomu? Koska se nyt uutena muka tuli? Mummolan lehmät käyskentelivät pellolla ja lähi metsässä kaiket päivät ja naapurin lampaat, kanat sun muut keikkuivat vapaana kaiket ajat. Ei niille syötetty soijaa eikä jotain ihme putua vaan heinää ja apilaa ja maitohorsmaa ja niin edelleen. 
Mitäs menitte teollistamaan ja liukuhihnoittamaan kaiken niin, ettei puolen suomen mahat enää edes siedä maitoa kaiken sen prosessoinnin jälkeen? Pienet tilat käytännössä tapettiin, sitten ihmeteltiin, miksi väki muuttaa kaupunkeihin ja nyt taivastellaan sitten kämppien hintoja ja ratikoiden rakentamisia kaupungeissa samaan aikaan kun maaseudulla pelätään joka toisen torpan pystyyn mätänemistä ja toivotaan, että mökkiläiset ja kesäkausi pelastaa. Jos aurinko sattuisi paistamaan.

Entäpä omat ja muitten mukulat, jotka ennen elivät kuin pellossa, mutta olivat terveempiä, pärjäsivät pisapisteissä ja osasivat urheilla muullakin kuin pelkällä peukalolla? Luotiin ennakoiva huoli, ennakoiva lastensuojelu ja varhainen puuttuminen, joka johti siihen, että tässä maassa on lapsia huostassa  17 956 (lähde THL, vuosi 2017). 
Ei saa olla yksin kotona, ei saa huolehtia itse eväsleivästään, ei saa olla avainkaulalapsi, sillä se on heitteillejättö. Ei saa enää olla vilkas, ei saa kyseenalaistaa auktoriteettiä, ei saa olla luova tai oppia eri tavalla kuin muut. Sellainen on häiriö kehityksessä. Ei saa laittaa lasta jäähylle, ei saa korottaa ääntään, ei saa kysyä, mitä lapsi haluaa syödä tänään, ei saa väittää vastaan koulupsykologille. Sellainen on huonoa vanhemmutta. Niin ja ellet kysy vauvaltasi lupaa vaipanvaihtoon ja tuijota häntä herkeämättä silmiin, sinulla ja vauvallasi ei ole vuorovaikutusta. Toisin sanoen perheet särjettiin osittain tai pysyvästi, tieten tahtoen ja ennakointiin perustuen. Ongelmaa ei ollut, se luotiin.

Ei siis tarvitse kummastella, miksi nykyään on niin paljon hankaluuksia joka ikisella sektorilla. Mutta sitä voi kysyä, miksi kaikki tämä selvien asioiden sotkemisen vaiva on nähty? Siksi tietenkin, että voitaisiin tehdä bisnestä. 
Joku jossakin äkkäsi, kuinka paljon rahaa liikkuu työttömissä, kaiken maailman maatalouden tukiaisissa ja lastensuojelussa. Mutta kun näitä ihmisiä ei olisi saanut millään keinolla ryhtymään kaupanteon kohteiksi niin oli luotava systeemit, joilla heidät saatiin kohteiksi väkisin. 
Katsokaa vain ympärillenne. Ja antakaa kaiken osua ja upota: työttömillä tienataan rahaa käyttämällä heitä ilmaisina työntekijöinä karenssin uhalla. Työpanos menee firmoille, palkkakuluja ei ole. As simple as that.
Maataloustukia maksetaan mukamas tarpeeseen, niin kuin miljardööri Herlinillekkin puolisen miljoonaa. Pistää miettimään niitäkin perusteita ja sitä, moniko pientilallinen pärjäilisi komeasti samalla summalla. Ja maaseudullakin olisi ehkä enemmän elinvoimaa, niitä yrityksiä ja muita, joiden perään tänä päivänä itketään.
Ja ne lapset sitten, se raha on ainakin varmaa. Julkinen sektori on varma maksaja. Piti vain luoda yksityiset markkinat perhekuntoutuksille ja lastensuojelulaitoksille sun muille avopuolen apua tuottaville yrityksille. Sitten vain etsimään vikoja perheistä, firmoihin palkatut sosionomit antamaan huolta pursuavia lausuntoja viranomaisille, jotta saatiin heidät valmistelemaan yksi sun toinenkin huostaanotto. Sitten vain laskuttamaan tuhansia euroja kuukaudessa "lapsen auttamisesta". 

​Käsittelin tässä vain kolmea esimerkkiä siitä, kuinka yhteiskuntamme on muutettu sairaaksi ja epäloogiseksi ihan tieten tahtoen. Hiuksia voi alkaa halkomaan ja väittämään vastaankin, sanoa ihan mitä vain muuta. Mutta tosiasia on, että se, mikä toimi ennen, ei toimi enää. Ja semmoista ei tapahdu vahingossa. 

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimukset löytyvät kaikki osoitteesta:
https://tem.fi/documents/1410877/2971009/ilo_yleissopimukset.pdf/995fef91-ccf5-4a3e-ada1-82c836cd347f

Sopimus sosiaalipolitiikan perustavoitteista ja -vaatimuksista, voimaantulopäivä 23.4.1964.
Suomi ei ole ratifioinut yleissopimusta.
"Kaikella politiikalla on ensi sijassa pyrittävä väestön hyvinvointiin ja kehittämiseen samoin kuin sen
sosiaalista edistystä koskevien toiveiden tukemiseen. Yleistä politiikkaa suunniteltaessa on asianmukaisesti otettava huomioon sen vaikutus väestön hyvinvointiin."

Suomi on luonut sääty-yhteiskunnan, jossa köyhyys on oma vika ja sairaus, mielenterveys, vanhuus ja lasten hyvinvointi eivät ole tila vaan bisnes.

"Taloudellista kehittämistä suunniteltaessa on elintason kohottamista pidettävä päätavoitteena."

Päätavoite on liiketoiminnan kasvattaminen. Elintaso on enää vain sana, jolla perustellaan yksityisten liikevoitto. 

"Erityisesti on yritettävä välttää perheiden ja muiden perinteellisten sosiaalisten yksikköjen
pirstoutumista"
Miten?
"a) tutkimalla tarkoin muuttoliikkeiden syitä ja seurauksia ja tarvittaessa ryhtymällä asian vaatimiin
toimenpiteisiin;
b) edistämällä yhdyskuntasuunnittelua siellä, missä taloudellisen kehittämisen seurauksena väestöä
kerääntyy runsaasti samalle paikkakunnalle;
c) estämällä väestöä liiaksi ahtautumasta kaupunkialueille ja saneeraamalla liian tiheästi asutetut
kaupunkialueet;
d) parantamalla maaseudun elinehtoja ja perustamalla sopivaa teollisuutta sellaisille
maaseutupaikkakunnille, joilla on saatavissa riittävästi työvoimaa."

Maaseutu on tyhjennetty, markkinavetoinen yhteiskunta sulloo kaiken vielä hengissä olevan kaupunkeihin.
Yhteiskunnan perusyksikkönä ei enää pidetä perhettä. Yhteiskunnan perusyksikkö on yksityinen yritys, ja perheet ovat yritysten asiakkaita viranomaispäätöksellä. Ja mieluiten erillään toisistaan, lapset lastensuojeluyksiköissä ja vanhukset hoitokodeissa ja työikäiset työllistämistä edistävissä palveluissa.

"On ryhdyttävä toimenpiteisiin sellaisten elinehtojen turvaamiseksi itsenäisille yrittäjille ja
palkansaajille, jotka antavat heille mahdollisuuden omilla ponnistuksillaan kohottaa elintasoaan ja
takaavat vähimmäiselintason, joka, sen jälkeen kun siitä on neuvoteltu edustavien työnantaja- ja
työntekijäjärjestöjen kanssa, on määrätty virallisilla elinehtojen tutkimuksilla. Vähimmäistasoa määrättäessä on otettava huomioon työntekijöiden perheiden välttämättömät tarpeet, kuten ruoka ja sen ravintoarvo, asunto, vaatetus, lääkintähuolto ja opetus."

Ei ihme, ettei Suomi ole ratifioinut näin hyvää sopimusta. Miksi olisikaan? Sitä noudattamalla ei nousta pääministeriksi, ulkoasiainministeriksi eikä lähdetä mepiksi muille maille vierahille. 

Pakkotyötä koskevan sopimuksen Suomi sen sijaan on ratifioinut vuonna 1935.

​"Jokainen kansainväliseen työjärjestöön kuuluva jäsenvaltio, joka ratifioi tämän sopimuksen, sitoutuu mahdollisimman lyhyen ajan kuluessa lakkauttamaan pakollisen työn käytön kaikissa muodoissa." 
"Tätä sopimusta sovellettaessa on nimityksellä "pakollinen työ" ymmärrettävä kaikenlaista työtä tai palvelusta, joka jonkin rangaistuksen uhalla vaaditaan joltakin henkilöltä ja johon mainittu henkilö ei ole vapaaehtoisesti tarjoutunut."

Puoli miljoonaa ihmistä tekee töitä ilmaiseksi karenssin uhalla. Siis rangaistuksen uhalla. Toisaalta on ihan sama, mitä Suomi ratifioi ja mitä ei, sillä sopimuksethan on tehty rikottaviksi.

Näitä sopimuslitanioita on ihan hyvä lueskella. Huomaa, kuinka paljon asioita voisi olla hyvin ja kuinka paljon asioita täällä on päin helvettiä. 

​Kävin tsekkaamassa KiVakoulun sivuja. Löytyi barometriä ja tilastoa vuodesta 2009, sekä liuta empiirisiä tutkimuksia. Kiusaaminen on mukamas vähentynyt ja oppilaskyselyt osoittavat, että turvallisuus kouluissamme on lisääntynyt.
Hevonkukkua sanon minä. KiVakoulun metodi ei aseta lapsia kohtaamaan ongelmaa. Puhutaan, erikseen puhutellaan, ei pyydetä anteeksi. Se on jonkun hienon psykologisen tutkimuksen lopputulema, että anteeksi pyytäminen ei ole hyväksi. Kiusaaja joutuu opettajalle vastaamaan, kirjoittamaan jonkin mitä-missä-milloin paperin ja lupaamaan, ettei jatka. Sitten tarkkaillaan, että lupaus pitää.
Tarpeen tullen istuä kökötetään palaverissa. Käsitellään asiaa, paitsi ettei käsitellä. Alkusyihin ei mennä, ettei vain syytetä ketään. No jumalauta jossakin on syy siihen, että Pekka löi Kallea turpaan, eikö niin? Mutta tätä syytä ei saa kaivaa esiin, sillä pitää keskittyä tulevaan ja siihen, että kiusaaminen loppuu ja ei jatku. 
Sama kuin veisi auton korjaamolle ja kieltäisi korjaamasta pakoputkea. Kyllä se korjautuu, kun nätisti puhutaan ja sovitaan. Reikä umpeutuu ja lakkaa vuotamasta. Paitsi ettei lakkaa, sen sijaan se suurenee, kunnes putoaa koko putki.
Tasan yhtä yksinkertaista se on kiusaamisen kanssa. Jos syytä ei kaiveta esiin, eritellä, käsitellä, avata, kuulla osapuolia kokemuksineen ja saada aikaan korjaavaa syiden ymmärtämystä, mikään ei muutu. Kiusaaminen voi loppua kyseessä olevan kiusatun kohdalla, mutta se jatkuu toisaalla tai jossain muussa muodossa. Kiusaajalla on tekoihinsa syy ja siihen syyhyn pitää pureutua.
Harva kiusaa vain siksi, että harjoittelee tulevaksi sarjamurhaajaksi. Hulluja psykopaatteja on mikroskooppinen osa ihmisistä. Sen sijaan moni kiusaa suojatakseen itseään joltakin, pieni riita on voinut saada järjettömät mittasuhteet, kiusataan ehkä ihan ajattelemattomuuttaan.
Hyvin usein kuulee lapsen vastaavan "emmätiä" kun häneltä kysytään, miksi hän kiusaa? Tuo vastaus on hyvinkin olennainen, ehkä hän ei tosiaan tiedäkkään. Ei ainakaan ennen kuin asian tiimoilla käydään kunnon paneelikeskustelut siitä, miten koko homman on mennyt itse kunkin näkökulmasta, mitä kukin on tarkoittanut ja ymmärtänyt. 
Mutta hei, tähän menee liikaa aikaa. Siksi pitkällistä dialogia ei haluta soveltaa, sen sijaan tyydytään tehottomaan KiVakouluohjelmaan, jolla jostain kumman syystä on jumalaton suksee. KiVakoulun sivuilla kiinnitin huomiota myös siihen, että siellä kiitetään koulujen henkilökuntaa. Niin, taas kerran aikuisia. Missä ovat lasten mielipiteet, heidän kokemuksensa (paitsi niissä empiiristen tutkimusten rasti-ruutuun-kyseilyissä, joita harva mukula täyttää oikeasti edes ajatellen asiaa)? Miksi, jos KiVakoulu kerran toimii, jatkuvasti nousee esille etenkin nuorten suusta kuultuna "kukaa ei tee mitää", "opet ei välitä", "mua ei uskottu", "mua ei kuunneltu"? 
Kun kiusaamista ei saada kuriin, aletaan syytellä koteja. Millaisen kasvatuksen ja esimerkin vanhemmat antavat lapsilleen? Varmasti on kehnoja kasvattajia, jotka liittäisivät lapsensa vaikka Klux Klux Klaaniin, jos se olisi mahdollista ja ampuisivat kaikki läskit, rumat ja köyhät. Enemmistö kasvattaa lapsensa kuitenkin hyvin ja oikein, kunnioittamaan toisia ja olemaan kiusaamatta. Kiusaajan vanhemmille kiusaaminen tuleekin usein täytenä yllätyksenä. 
Me emme tunne lapsiamme niin hyvin kuin luulemme. Vaikka olisimme läsnä koko ajan omasta mielestämme, emme me voi ymmärtää lapsen kokemusta. Emme edes silloin, vaikka muistaisimme oman kokemuksemme lapsena. Aika muuttuu ja yhteiskunta muuttuu, me olemme väkisin myöhässä ymmärryksinemme, siksi meidän tulisi kuunnella lapsia ja ottaa vastaan aito kokemus. Usein neuvomme, mikä on hyvä. Usein toteamme, että lapsi on väärässä tai erehtynyt tai ymmärtää väärin. Omaa kokemustaan ei kuitenkaan ole mahdollista ymmärtää väärin, koska se on kokemus, ei mikään absoluuttinen fakta, joka on mitattavissa. 
Se, mikä aikuisesta on hömelöä tai turhaa voi olla lapselle tuiki tärkeää.
​Sen vuoksi ei riitä, että kiusaamistilanteissa käsitellään vain nykyhetki ja tulevaisuus, allekirjoitetaan paperi, jossa luvataan yhtä ja toista ja joudutaan tarkkailuun. Lapsen täytyy saada, tai jopa nöyrtyä, kertomaan oma kokemuksensa. Hänet täytyy laittaa siihen vaikeaan tilanteeseen, jossa avataan se "emmätiä" ja levitetään se pöydälle niin pieniin osiin, että jokainen pyöreän pöydän panelisti ymmärtää, mitä se "emmätiä" pitää sisällään. 
Jos toinen kokee, että asia on jonkun syy, hänellä tulee olla oikeus sanoa se. Ei siihen väliin saa tulla opettaja huutamaan, että hei, eipäs syytellä ketään! Ei, vaan se pitää sanoa. Sen jälkeen voidaan purkaa se, miksi toinen kokee, että tilanne on jonkun syytä. "Syytetty" voi sitten vastata tähän. Kuorimalla tilannesipulia päästään lopulta alkupisteeseen, jota edes osapuolet eivät ole ehkä tulleet ajatelleeksi. Kiusaaminen vain on alkanut ja jatkunut ja siitä on tullut tapa "ilman syytä". Paitsi, että syy on kyllä olemassa, kukaan ei vain tiedä sitä. Eikä saakkaan tietää, jos sitä ei esille kaiveta.
Ja kaivaminen on paskaista puuhaa. Se myös sattuu. Se ei ole kivaa. Siinä kun joutuu vastaamaan toiselle, mutta ennen kaikkea itselleen. 
Tätä kaivamista ei ole yksikään koulu saati KiVakoulu vielä tehnyt, koska ei ole aikaa. Osoittelemme kyllä itse kukin sormella milloin mitäkin tahoa moittien, että lapsille pitäisi löytyä enemmän aikaa. Mutta näinkin vakavan asian kuin lapsen tekemän rikoksen (kiusaaminen on rikos) selvittelyyn keneltäkään ei siis liikene aikaa tai halua?

Kyllä huomaa vaalien lähestyvän. 
Pullistelua työllisyysasteesta ja työpaikkojen lisääntymisestä näkee ja kuulee koko ajan.
Kukaan ei kuitenkaan muista kysyä kaikkien näiden uusien ja hienojen työpaikkojen osalta sitä, saavatko työntekijät myös palkkaa?
Tässä maassa tekee puolisen miljoonaa ihmistä työtä palkatta kaiken maailman työkokeilujen ja kuntouttavan työtoiminnan nimissä. Nämäkin ovat työpaikkoja, niitä, joilla pullistelevat etenkin nykyiset hallituspuolueet. 
Kehuvat tehneensä hyvää politiikkaa.
Mitäs, jos alettaisiin puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja unohdettaisiin kokonaan sanat työllisyysaste ja työpaikat ja alettaisiin puhua palkansaajista ja palkansaaja-asteesta?
Paljonko palkansaajia on? Ja paljonko palkkaa saavien ihmisten määrä on lisääntynyt suhteessa niihin työntekijöihin, jotka saavat vain kulukorvauksen, sen 9 euroa per päivä? 

Työvoimapolitiikasta on kadonnut järki kokonaan.
Puoli miljoonaa ihmistä tekee oikeita töitä palkatta. Se on 1 000 000 000 euroa rahaa, kun laskee parin tonnin palkan mukaan. En kuitenkaan lähde ruotimaan enempää hallituksen idiotismia, vaan annan tosielämän esimerkin.

Esimerkki on omaishoitaja, joka tekee työtä 24/7 hoidettavansa kanssa. Hänelle kuuluu omaishoidon tuen mukanaan tuomat lomapäivät, mutta ne päivät hän käy työssä, koska omaishoidon tuen palkkiolla ei elä.
Hän saa myös työttömyyskorvausta päiviltä, jona ei käy töissä. 
Käytännön järjestelyissä on usein kova työ, sillä omaishoitajan työmaa on sen laatuinen, että ylimääräisiä vuoroja saattaa tulla. Hoidettavalle on tällöin löydettävä sijaishoitaja. Asia ei ole yksinkertainen. Ei ole yhtä puhelinnumeroa, josta sijaishoitajan saisi kuin taksin.

Omaishoitaja oli poikennut palaverissa työvoimaviranomaisen luona. Viranomainen ilmoitti, että mikäli omaishoitajan tekemää työtä ei löydy 18 tuntia nykyisen liukuvan 10-15 tunnin sijaan, on mentävä vielä lisäksi kuntouttavaan työtoimintaan täyttämään loput työtunnit. Muuten ei rahaa tipu.

Millään tavalla en tällaista ymmärrä. Ymmärrän kyllä sen, että on luotu tietyt tuntimäärät ja tietyt säännöt. Ihan kuten lait ja asetuksetkin, kaikille tasan samat. Mutta lakeja ja asetuksia sovelletaan tapauskohtaisesti, miksi ei voida soveltaa myös työttömyysasioissa?
Mitä järkeä on juoksuttaa ja stressata ihmistä, joka tekee työtä kellon ympäri omaistaan hoitaen ja vielä lisäksi käy palkkatyössä? Mitä järkeä on nillittää parista tunnista ja kuntouttavasta työtoiminnasta? Tällaisessa tapauksessa kuntouttava työtoiminta ei tuota mitään hyötyä tekijälleen vaan toimii ainoastaan lisärasitteena arjessa. Se on täten lain kuntouttavasta työtoiminnasta tarkoituksen vastainen toimi.

Miksi tällaisia ihmisiä kuin esimerkkimme omaishoitaja on, suorastaan kiusataan turhuuksilla? Eikö olevien ja tulevien aktiivimallien ja kaiken muunkin työvoimapoliittisen touhun tarkoitus ole lisätä työllisyyttä? 
Ilmeisesti ei ole.
​Tavoite on ihmisten härnääminen.
​

Leipäjonojen asiaperusta on yksinkertainen. Siitä on kuitenkin saatu aikaiseksi niin merkillinen lillukanvarsikimppu, että arvon päättäjät ovat ryhtyneet puhumaan jo leipäjonorekistereistä. Tänään 19.6 Hesarissa on uutinen siitä, mitä leipäjonoille ollaan oikeasti tekemässä. Suora lainaus: "Tällä hetkellä suurin poliittinen kysymys liittyykin tähän: ilmaiseen ruokaan oikeutetut pitäisi tunnistaa joukosta. Pitäisi siis olla jonkinlainen asiakaskortti, paperinen tai sähköinen. Samalla syntyisi väistämättä uusi rekisteri köyhistä ihmisistä." 
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005725389.html

Perusteeksi esitetään köyhyyden vähentämisen tarve. Se ei ole riittävä peruste ihmisten rekisteröimiseen. Henkilötietolain 3.luvun 11§ säätää arkaluontoisten tietojen  käsittelykiellon ja samaisen pykälän kohta 6) mainitsee nimenomiasesti tällaisina tietoina sosiaalihuollon tarpeen ja henkilön sieltä saamat palvelut.  Sama koskee terveydentilaa ja saatuja hoitoja. Toisin sanoen henkilö, joka nostaa toimeentulotukea, ei ole rekisteröitävissä tämän tiedon osalta missään leipäjonossa. Henkilöä ei voida oikeastaan lainkaan rekisteröidä rikkomatta tätä pykälää. Terveydentila ja lääkitykset sun muut ovat ihmisen yksityisasioita. Ja myös asioita, joihin kuluu pirusti rahaa. Henkilökohtainen budjetti voi siis olla miinuksella pahasti, vaikka palkka olisi kohtuullinen. Joten sen määrittely, kuka on oikeutettu ilmaiseen ruokaan, on mahdotonta ilman, että tällaiset tiedot kerätään rekisteriin. Tällaisia tietoja ei käyttökiellosta johtuen kuitenkaan saa käyttää, joten ollaan tilanteessa, jossa kukaan ei voi todeta yhdellekkään jonottajalle, että "sä et ole tarpeeksi köyhä saadaksesi ilmaista ruokaa!"
Paitsi jos leipäjonoihin tuodaan sosiaalitädit ja Kelan sedät. Laki nimittäin mahdollistaa tietojen käsittelyn ja käytön viranomaiselle silloin, kun kyse on henkilön huollon kannalta välttämättömistä tiedoista. Jos asiakkaita aletaan ohjata palveluiden piiriin, kuten uutisessa kerrotaan, voidaan luoda myös rekisteri ja vedota siihen, että tietoja käsittelee sossu ja sossu on viranomainen.

Köyhyyttä halutaan siis vähentää. Leipäjonot edustavat köyhyyttä, mutta niiden avulla ei vähennetä köyhyyttä vaan hoidetaan köyhyyden oiretta. Jos halutaan eroon köyhyydestä, tulee tarkastella ihan eri asioita kuin leipäjonoja. Työvoimapolitiikasta on hyvä aloittaa, niistä loukuista ja mutkaisista byrokratioista, joita mm.aktiivimalli on nopeasti luonut jättäen monia jopa ihan rahatta. Opiskelijoiden ja eläkeläisten tulot ovat minimaaliset, menot järjettömiä. Tavallinen palkansaajakin elää jo senttejä laskien, kiitos kikyjen ja paikallisten sopimisten, sun muiden Sipilän hallituksen keksintöjen. Suomi palvelee ainoastaan suuria yrityksiä, joiden palveluita on pakko käyttää. Esimerkkinä terveydenhuoltoalan paisuneet pullapojat, kuten Pihlajalinna tai Attendo.
Samaan aikaan maksaa asuminen enemmän, ruoka enemmän, kaikki enemmän. Politikot puhuvat jostakin, mitä ei arjessa edes hahmota. On korkoa, on barometriä, on veroja sekä suoria, vääriä-että progressiivisia, on puhetta budjeteista investointimenoineen, suhteellisine velkaantumisineen, kuntakonserneineen, valtion apuineen, takauksineen, lainakantoineen. Kun tavallinen ihminen katselee ja kuuntelee höpinöitä näistä, on ihan sama, puhutaanko suomea vai japania, itse asia jää ihan yhtä epäselväksi. Köyhälle nämä termistöt eivät merkitse tuon taivaallista, mutta kolmen kuukauden vuokrarästit ovat todellisia. Ja niihin ei saa apua mistään.

Kaiken päälle tulevat päättäjät kravateissaan puhumaan, kuinka epäinhimillistä, syrjäyttävää, alentavaa, katukuvaa pilaavaa leipäjonotus on. Tahallaan ollaan tekemässä auttamisesta monimutkaista "osallistamisella" ja "yhteisöllistämällä"..
Suunnitellaan ruokailuhalli, tuodaan sinne vielä muutama sossu ja Kelan virkailija. Kyttäämään, vaikka julkisesti puhutaan asiakkaiden ohjaamisesta palveluiden pariin. Ohjaaminen on täällä ruohonjuuritasolla todettu ei-toivottujen ihmisryhmien hallinnoimiseksi.
Samalla rekisteröidään "pakon edessä kaikki", jotta saadaan tietää, kenellä on oikeasti oikeus olla nälissään ja kuka on liikkeellä muuten vain. Jälkimmäiset voisivat jopa maksaa hävikkiruoastaan, sehän on nyt muotiakin. Nakataan vielä pari leipäjonottajaa "kokemusasiantuntijoiksi" uudistustiimiin, jotta tämä touhu menee läpi.
Sitten, kun tämä on hoidettu pois katukuvasta, pääsemme röyhistelemään jälleen lintukodolla, jossa ei näy köyhyyden häivääkään. 

Toistan: leipäjonoilla ei kuulukkaan vähentää köyhyyttä. Köyhä ei rikastu leipäjonossa käymisen vuoksi, taloudellinen tilanne ei parane mihinkään suuntaan. Tavoite köyhyyden poistamiseksi uudistamalla ja rekisteröimällä leipäjonot on bullshittiä, puuta heinää, silkkaa paskaa ja valhetta. Totuus on se, että huono politiikka on luonut nämä jonot. Uudistus tulee kyllä tehdä ja sen voi aloittaa vaikkapa vaihtamalla hallituksen. 

Kovasti huohotetaan vapaaehtoisuudesta, ettei kenenkään ole pakko kertoa tulojaan. Ettei se estä ruoan saantia. Kyse ei ole siitä, onko suunnitellun uudistuksen seurauskirjo vapaaehtoista vaan siitä, että sellaisia seurauksia, jotka menevät henkilön yksityisyyden suojan piiriin, ylipäätään ollaan suunnittelemassa. Rekisteri on tällainen seuraus.
Yhteisissä tiloissa köyhyyskortin heiluttelu ei ole passin heiluttelua lentokentällä. Kaikilla voi olla passi, mutta kaikilla ei ole köyhyyskorttia. Ihminen, jolla on nälkä, menee ruoka-apuun ja joutuu kyselyjen kohteeksi? Kenties ohjatuksi sossuun tai Kelaan? Jopa työllistymispalveluun? Vain, koska tuli hakemaan ruokaa? Kun ei mukamas itse osaa ja kykene? Kuka näistä päättäjistä oikeasti kuvittelee, etteikö tällainen ole alentavaa jo ajatuksenakin? Ja mikä, jos ei tämä, on ihmisen vapaan tahdon tarkoituksellista hallinnointia?
Perheeseeni kuuluu 7 henkilöä. Jos menen ruoka-apuun, en todellakaan halua jäädä sinne yhteisruokailuun ja osallistumaan yhtään mihinkään. Minä haluan saada sen, mitä minulle sillä kerralla suodaan, jotta pääsen kotiin laskemaan, mihin se apu riittää, mitä saan valmistettua, mitä pitää pakosti ostaa kaupasta ja mitä minulle tämän kaiken jälkeen jää käteen. Minä haluan ruokailla kotona. Enkä jossakin holokaustiruokalassa sossujen ja Kelan akkojen silmän alla. Enkä halua, että joku rekisteröi minua mihinkään kategoriaan sen perusteella, että jonotan kassillista makaroonia. 

Suomessa on siedetty jo paljon. Työttömien ruoskimiset, toimeentulotuen saamisen vaikeuttaminen (koska sitä se Kelassa on), aktiivimalli, koulutusleikkaukset, lasten hoidostakin päättää jo Sipilä eivätkä lapsen omat vanhemmat (päivähoito-oikeus), lastensuojelu on rikottu toimimattomaksi, palkkoja on alennettu, lomista ja lomarahoista kiristetty, jne. Ja nytkö alkavat loppua riistettävät? Joten käydään sen viimeisen, kaikista köyhimmän, ruokaa jonottavan porukan kimppuun? Ja vihjalillaan, että näissä jonoissa seisoisi joku huvikseen, tuulessa ja tuiskussa, aina uudestaan ja uudestaan kuukaudesta toiseen? 
Näin nimenomaisesti vihjaillaan ja annetaan nyt ymmärtää. Mikään muu ei selitä siteerausta, että "ilmaiseen ruokaan oikeutetut pitäisi tunnistaa joukosta".

Lopuksi jätän teidät ajattelemaan vielä yhtä kysymystä liittyen tuohon oikeutukseen:
Joku jossakin tulisi määrittelemään jokaisen henkilön oikeuden saada ilmaista ruoka-apua. Ihmisen tulisi näyttää toteen, että hänellä on oikeutetusti nälkä.
Miksi kukaan ei kysele sitä oikeutusta, jolla tämä jonottava ihmisryhmä aiotaan rekisteröidä?