Tuomas Kurttila on moittinut päivähoito-oikeuden rajaamista lapsilta sen perusteella, että toinen vanhemmista on kotona esim. työttömyyden vuoksi. Kurttila sanoo: "Lapsuus Suomessa eriarvoistuu perhetaustan mukaan.” Ja Kurttila on oikeassa.
Jotkut jaksavat hokea, että kyllä kotonakin voi kasvattaa lapsen ihan yhteiskuntakelpoiseksi. Siitä ei olekkaan kyse, eikä lapsiasiavaltuutettu ole väittänytkään missään, että siitä olisi kyse. Kurttila on puhunut yhdenvertaisuudesta. Näyttää siltä, että jengi ei tajua sanan merkitystä.
Perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia. Säännökseen sisältyy syrjinnän kielto. Ketään ei saa asettaa eri asemaan ilman hyväksyttävää syytä esimerkiksi iän, sukupuolen, terveydentilan, ylipäätään minkään henkilöön liittyvän syyn perusteella. Perustuslaki kieltää ei-hyväksyttävän erottelun siis henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Kiellettyä on välitön syrjintä, eli syrjintä vaikkapa suoraan sukupuolen perusteella. Kiellettyä on myös välillinen syrjintä, eli kohtelu, joka näennäisesti näyttää olevan yhdenvertaista, mutta on tosiasiassa syrjivää.
Vielä perustuslaissamme mainitaan, että lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä.
Kun nyt joltakin lapselta evätään oikeus päivähoitoon sillä perusteella, että äiti tai isä on kotona, on peruste itsessään syy, joka kohdentuu lapseen henkilönä. Syrjinnän kielto on laissa sen vuoksi, ettei ketään voisi syrjiä sellaisen ominaisuuden tähden, jolle henkilö itse ei voi mitään (esim. ikä). Kysyn, voiko lapsi mitään sille, että äiti jäi työttömäksi? Edelleen kysyn, onko peruste evätä lapselta oikeus perusteella, jolle lapsi ei mitään itse mahda?
Tästä on kysymys. Ei siis siitä, kuinka hyvin lasta kotona hoidetaan ja tuleeko hänestä kotonakin yhteiskuntakelpoinen. Eväämällä yksi oikeus tehdään tietä seuraavien oikeuksien rajaamiselle. Ja tarpeeksi pitkälle vietynä huomaamme äkkiä elävämme yhteiskunnassa, jossa yhdenvertaisuutta löytyy enää historian kirjoista.

Otetaampas pari hullua esimerkkiä ja käännellään vähän lantakasaa toisinpäin:
Oletetaan, että olet hyvätuloinen kansalainen. Hallitus päättää, että koska sinulla on rutkasti rahaa niin mitäs sinun kakarasi ilmaisella peruskoulutuksella loisivat? Tällätään 2500 euron lukukausimaksu per nokka. 

Oletetaan edelleen, että olet rikas. Nyt sinulla on vammainen lapsi. Päätetään, että rahakkaana ihmisenä joudat kustantamaan henkilökohtaisen avustajan, apuvälineet ynnä muut omasta kukkarostasi. Julkinen apu kun kuuluu vain köyhille, ja sinä et ole köyhä. 

Niin, ja asetetaan tulorajat huostaanotoille. Jos olet riittävän rahakas, maksat lapsesi huostaanoton itse. Itsehän sinä mokasit, etkä ole edes köyhä ja sen vuoksi kykenemätön antamaan riittävää huolenpitoa. Miksi yhteiskunnan pitäisi maksaa kaljoittelevan teinisi laitosaika?? 

Esimerkkien lapset olisivat ehdottomasti eriarvoisessa asemassa muihin nähden. Perhetaustansa vuoksi. Tosielämän lapset ovat eriarvoisessa asemassa nyt, tämän päivähoidon rajaamisen myötä. Perhetaustansa vuoksi. 
​Tajusitteko jutun juonen?

Vielä kerran, päivähoidon suominen jokaiselle lapselle ei ole vanhemman laiskuutta tai kotikasvatuksen surkeutta. Se on (tai olisi) jokaisen lapsen oikeus yhdenvertaisesti siihen katsomatta, millaisesta perheestä lapsi tulee. 
Oikeushan ei ole velvollisuus. Ei missään lintukirjassa lue, että lapsi on pakko laittaa päivähoitoon. Ei lasta ole pakko laittaa peruskouluunkaan. Sen kuin kasvattaa ja kouluttaa kotona, jos osaa ja haluaa. Varmasti tulee silläkin tavalla kelpo ihmisiä tähän yhteiskuntaan. 


linkki uutiseen: http://www.hs.fi/kotimaa/a1451188791611?jako=86ceb80e73e29efd6089c49fba52ce52&ref=fb-share

Olen jälleen kuntouttavassa työtoiminnassa. Työpaikalla on kiire, siellä hoidetaan ihmisiä. Tänään minulta kysyttiin, miksi työaikani on vain 4 tuntia, vaikka viime kerralla se oli kuusi. Vastasin, että teen neljänä päivänä viikossa neljä tuntia työtä ilmaiseksi. Kysyjä tuumi, että maksetaanhan siitä  9 euroa sen työttömyyskorvauksen päälle. Mutta minä en tarkoittanutkaan ilmaisilla töillä omia saamisiani vaan työn teettäjää.
Minä olen kuntouttavassa työtoiminnassa yhdistyksen kautta. Koska kuntouttavaa työtoimintaa ei saa teettää yksityisellä, tämä on kuntouttavan työtoiminnan mahdollistava järjestely. Työni hyöty menee käytännössä yksityisen yrityksen hyväksi, joka tuottaa palvelua. Lain mukaan kuntouttava työtoimintani on kuitenkin oikein järjestetty. Työni kuvaan kuuluvat avustavat työt kohteessa, jossa minulla on jatkuvasti ammattilainen valvomassa työtäni, joten sekin osuus on okei.
Syy, miksi kirjoitan tämän blogin on se, että palkkaa nauttivat ihmiset eivät ymmärrä, mitä se tarkoittaa, kun työtä teetetään kuntouttavalla työtoiminnalla (jota nimitän tästä eteenpäin kuntsariksi). Se tarkoittaa sitä, että kuntsarista ei tule kuluja, hän saa Kelasta korvauksensa ja sen 9 euroa. Muine tukineen (esim. asumistuki) yhteenlaskettu summa saattaa nousta samaan kuin pienipalkkaisen palkka. Ero on kuitenkin siinä, että kuntsarin "palkkaa" ei maksa työnantaja, ts.työnantajalle kuntsarin tekemä työpanos on ilmaista työtä. 
Työtön, jonka on tukien menettämisen uhalla otettava vastaan kuntsaripaikka, on siis ilmainen duunari. Piakkoin mahdollistunee kuntsareiden käyttäminen myös yksityisillä tahoilla. Jo nyt yksityiset voivat ottaa 9 eurolla työkokeiluun työttömän henkilön. Homman nimi on melkein sama kuin kuntsarissa, nimike vain on eri. Samaan aikaan, nyt, tälläkin hetkellä, erityisesti terveydenhuollossa tehdään suuria muutoksia. Henkilöstöä siirrellään erilaisiin tehtäviin, työnkuvat, tehtävät, ym muuttuvat. Syntyy "aukkoja", joita voidaan täyttää kuntsareilla. Kuntsareita on jo siivoustöissä, keittiöillä, ja niitä työttömiä, joilla sattuu olemaan alan koulutuskin, voidaan ohjata "avustaviin hoitotehtäviin". 
Miettikää ja muistelkaa, ketkä näitä töitä tekivät ennen? Palkansaajat. Nyt niitä tekevät kuntsarit. Palkkakorvaavaa työtä ei saa teettää, mutta palkkakorvaavaksi työksi ei katsota avustavia töitä. Sinähän vain avustat sitä, joka tekee varsinaisen palkkatyön. Paitsi että oikeasti sinä teet työtä, josta sinulle kuuluisi maksaa oikea palkka. Työtä, josta jollekkin on joskus maksettu oikea palkka, mutta ei makseta enää, koska nimikkeen "avustavat työt" alla voidaan käyttää ilmaista työvoimaa. Eli kuntsareita.
Palkansaajat eivät aina käsitä, että jonakin kauniina päivänä heidän oma työnsä saatetaan korvata tällä "avustavalla" työllä. Työllä, joka ei maksa työn teettäjälle latiakaan. Joten koitan tässä takoa näiden ihmettelijöiden kaaliin, että jokainen tekemäni nelituntinen päivä on pois heidän turvatusta oikeudestaan tehdä palkkatyötä. Jokainen kuntsari tositoimissa, tekemässä "avustavaa" työtä nakertaa hiljalleen koulutetun palkkatyöläisen aluetta ja alaa. Ja kun mm.terveydenhuolto yksityistyy, eli tavoittelee voittoa, eli minimoi kulunsa, ei tarvitse olla nero, jotta osaa laskea lopputuloksen.
Lakien säätämistä edeltää lain valmisteleminen, erilaiset intressitahot voivat vaikuttaa siihen, millaisia lakeja nyt mm. työasioissa säädetään. Yksi näistä tahoista ovat suuret yritykset. Missään lintukirjassa ei lue, että tämän hetken palkansaaja olisi ikuisesti turvassa koulutuksensa tai työkokemuksensa vuoksi. Kaikkia ja kaikkea ei voi korvata kuntsareilla, työkokeilijoilla, tai muulla "halvemmalla" työvoimalla, josta ei tule työnantajalle kuluja, kuten palkansaajasta. Kannattaa kuitenkin muistaa, mitä kaikkea työtä nyt esimerkiksi kuntsarilla voi teettää vaikkapa sairaaalassa: kuntsari voi olla lähetti, keittiöapulainen, siivooja, ruokakuski, hän voi pukea, syöttää, ulkoiluttaa, pestä sairaita tai vanhuksia, olla neuvonnassa, toimistossa, välinehuollossa... ja monessa monessa muussakin kohteessa. 
Ja kannattaa muistaa, että hän tekee ehkä juuri sinun työsi. Ilmaiseksi. 

Linkki kuntouttavasta työtoiminnasta:
https://www.thl.fi/fi/web/kuntouttavan-tyotoiminnan-kasikirja

Yksityistäminen on päivän sana. Siitä kinataan ja väitellään. Kannattaako, eikö kannata. Onko edullisempaa vai kalliimpaa, onko palvelu parempaa vai ei, mitä se oikeasti maksaa ja kuka sen maksaa?
Minua kiinnostaa lähinnä yksityistämistä edeltävä ennakointi. Puhun lähinnä terveydenhuollosta ja sosiaalihuollosta. Sotetouhu on ollut sekavaa, mutta silti nopeaa. Kunnat ovat toteuttaneet erilaisia ulkoistamismalleja kaiken hässäkän keskellä. On siis hyvä esittää kysymys siitä, kuinka hyvin päätökset on alustettu, miten kattavasti eri vaihtoehdot on kartoitettu sekä budjetin että vaikutusten osalta ja onko otettu huomioon sellaisia kustannuksia, jotka eivät näy suoraan?
Kun kuntien valtuustoille esitellään laskelmat siitä, miksi kannattaa jäädä kuntana vain tilaajaksi ja antaa jonkun muun tuottaa palvelut, esitellään aina samalla myös rahatilanne. Kerrotaan, kuinka paljon kunnalla on velkaa, mikä on kunnan ikärakenne ja sitä myötä ihmisten palveluiden tarve. Kerrotaan, paljonko on arvioitu palveluiden tuottamisen kustantavan ja yleensä lopuksi se, kuinka paljon vähemmän rahaa vaatii tilaaja-tuottaja-malli.
Samaan hengenvetoon yhdistetään toki ylistys siitä, että palveluiden uusi mallinnus takaa nopeamman, tehokkaamman ja yhdenvertaisemman palvelun kaikille kuntalaisille. Mutta pääosassa ratkaisua puhuu kuitenkin raha. Joten, puhun rahasta minäkin.
Budjetissa näkyy usein välittömät ja välilliset kustannukset, esim. vanhusten hoitoon kuluva summa omakustanteena, ja vertailussa ostopalveluna. Hallinnon kustannukset ym. näkyvät myös yhtenä kokonaissummana. Tässä kohtaa pitäisi ajatella, mistä nämä kokonaissummat tulevat? Mitä niissä on huomioitu? 
Kunta tuottaessaan kaikki itse, toimii siis tuottajana, valvojana, organisaattorina, päättäjänä jne. Kun siirrytään mallista toiseen, tulisi laskea kaikki jo huomioidut kustannukset ja verrata niitä osa-alueittain uuteen systeemiin. Monesti kuulee esim.kerrottavan, että työntekijät siirtyvät vanhoina työntekijöinä. Mutta onko laskettu, mitä siirtyminen maksaa? Uusi tuottaja tekee lähes poikkeuksetta erilaisia muutoksia organisaatiossa. Se saattaa tuottaa perus- ja erityispalvelut erikseen erilaisin menetelmin. Siirtyvät työntekijät siirtyvät, mikä vaatii mm.ohjausta myös kunnalta, uudelleenorganisointia niiden työntekijöiden osalta, jotka jäävät, työnkuvan muutoksien uudelleenjärjestelyjä ynnä muuta. Jos esim. terveydenhuollon tuottaminen siirtyy kunnalta pois, mutta ruokapalvelun tuottaminen jää, syntyy uusi tilanne, joka vaatii "säätämistä". Tällainen piilokustannus saattaa jäädä huomioimatta.
Eräs piilokustannus saattaa syntyä "silmänlumeesta", jonka aiheuttaa yksittäinen halpa tuotettava osuus koko kokonaisuudesta.  Kun säästöjä tuijotetaan tiiviisti, tuotteen edullisuus häiritsee sen arviointia, onko tuote/palvelu järkevästi organisoitu, eli onko se vaikutukseltaan käyttäjän kannalta hyvä? 
Vaikutusten arviointi tulisi aina huomioida rinta rinnan rahan kanssa, sillä pitkässä juoksussa rahassa hävitään, mikäli palvelu ei ole sitä, mitä ihmisille on luvattu. Jos asiakkaat pääsevät halvalla erikoislääkärille, mutta joutuvat maksamaan matkasta ja toimistomaksuista itsensä kipeäksi, rahaa ei suinkaan säästy. Paitsi, jos kuntien tavoite on maksattaa tällaiset kulut kuntalaisillaan.
Kustannuksia syntyy myös itse sopimuksista ja niiden vaikutuksista. Sopimusneuvotteluiden alla tehtävä työ, tiedon hankinta, ynnä muu, maksaa. Neuvottelut käydään yhden tai useamman osapuolen voimin ja sekin maksaa. Kun sopimus saadaan aikaan, siitä tulee tiedoittaa ja sekin maksaa. Uudelleen organisointi maksaa: mikä lähtee kunnasta, mikä jää kuntaan? Miten järjestellään yhteistyö käytännössä, puretaan päällekkäiset normistot ja yhtenäistetään toimintapolitiikka sujuvaksi? Koulutetaanko henkilökuntaa, muuttuvatko heidän toimenkuvansa? Miten ja kuka valvoo tuottajan toimia, kuinka järjestetään jatkuva laadun tarkkailu? Muuttuvatko toimitilat, ja mitkä kustannukset niistä jäävät kunnalle? Paljon muutakin säätöä tulee ottaa huomioon ja kaikesta siitä on informoitava myös ihmisiä. Ja kaikki tuo maksaa. 
Lisäksi on kustannuksia, jotka eivät lainkaan siirry. Esimerkiksi kunnallinen päättäminen, kuntahan on se tilaaja, ja siis määrittelee palvelun tarpeen. Mutta delegoitua vallansiirtoa voi kyllä esiintyä, ja sekin tulisi laskea rahassa. Kuka vastaa ja mistä vastaa? Johtamisen, hallinnon ja virkamieskunnan sekä toimeksiantojen verkko menee yleensä ainakin jonkin verran uusiksi, kun palveluita ulkoistetaan. En usko senkään ilmaista olevan.
Näitä, kuten monia muitakaan pointteja ei juuri näy laskelmissa, joita ihmisille esitellään. Nämä ovat piileskeleviä kuluja, jotka tulisi osata huomioida, ennakoida ja arvioida sekä verrata arvioita sen hetkiseen tilaan. Monet halvat sopimukset muuttuvat ajan saatossa kalliiksi, jos nämä jätetään huomiotta.
Huomioitavaa on muutakin. Yksi huomio perustuu silkkaan logiikkaan. Jos ajatellaan yksittäistä urakkaa, jonka tarve on kertaluontoinen, on ihan järkevää tuottaa se yksityisellä, halvemmalla. Mutta jos tarve on jatkuva ja olemassa koko ajan, ja organisaatio on valmiiksi suuri, onko järkevää ulkoistaa se?  Sanotaan, että mitä enemmän epävarmuutta, muuttuvia tekijöitä, ennakoimattomuutta ja toiminnan kannalta kriittisiä seikkoja sopimus sisältää, sitä vähemmän kannattaa solmia sopimus. Riskit siitä, että sopimuskumppanilla eivät riitä resurssit, palvelun laatu ei paranekkaan käytännössä ja kustannusten nousun ennakoitavuus heikkenee, ovat suuremmat. Ennemmin kannattaisi kääntää katseet omaan jo olemassa olevaan organisaatioon ja tunnistaa sen rahaa vievät kipupisteet (liian laaja ja sekava hierarkia, byrokratia, tiedonkulun ongelmat jne) ja niitä oikaisemalla säästää rahaa.
On nimittäin erittäin tärkeätä kyetä ymmärtämään, kuinka laajaa tuotantoverkostoa kunta tilaajana kykenee hallitsemaan. Jos sopimuksista "unohtuu" ehto alihankkijoiden käyttämisestä, voi tilaajan kohtalo hyvin nopeasti olla se, että se jää olennaista informaatiota vaille ja täten sen valta vaikuttaa omien kuntalaistensa saamaan palveluun heikkenee.
Vastuu ei sen sijaan siirry minnekkään. Loppukädessä kunta vastaa kuntalaiselleen palvelun tuottamisesta sen tilaajana. Jos tuottajan kanssa tehty sopimus puretaan, se päättyy, sitä ei uusita, tapahtuu rikkomuksia tms, on kunnan viimesijainen velvollisuus huolehtia siitä, että palvelu pelaa. Näitä seikkoja ei kukaan tahtoisi tuoda esiin, kun sopimuksia neuvotellaan, mutta nämä seikat ovat olennainen osa sopimusten sisältöä. Mahdolliset vaaran paikat on kartoitettava ja ennakoitava, jolloin sopimuksestakin saadaan mahdollisimman selkeä.
Sopimuksen tekeminenkin tulisi huomioida ainakin pituudeltaan. Jos tehdään vuosien mittainen sopimus, onko ajateltu etukäteen, mitä pitkä aika saattaa tarkoittaa? Joku ulkoapäin tuottaa palvelut, palvelut siirtyvät tuottajan syliin lähes kokonaan. Kuntaan ei jää mitään. Tietotaito siirtyy, informaatio siirtyy, menetelmät, laitteet, ym siirtyvät. Kunnan oma kehittymisedellytys katoaa. Jos asetelmat sittemmin sortuvat, kunnalla ei enää ole, millä backupata. Ellei sillä ole hitosti "säästynyttä rahaa" palkata koko väki takaisin itselleen, tiloineen, laitteineen, tietotaitoineen. 
Luottamus syntyy ajan kanssa. Sen menettäminen käy hetkessä. Se pitäisi muistaa ja olla tarkempana siinä, mitä päätetään, miksi ja mitkä ovat päätösten vaikutukset. Sopimusten teko ei ole mitään kiltteyskilpailua ja kahvin juontia vaan raakaa oman edun ajamista. Toinen ajaa voittoa, toinen asukkaidensa etua (tai niin sen tulisi ajaa, kun kyseessä on sosiaali- ja terveydenhuollon ulkoistaminen). 
Tiesittekö muuten, luin tämän jostakin taannoin, että USA:ssa jo reilusti yli 40% terveydenhuollon kustannuksista koostuu piilokuluista, joista edellä kerroin? Tutkimusta saati artikkelia en jaksa muistaa, mutta julkaisija oli kunnallisalan kehittämiskeskus. 
Kyllä sitä mielestäni sietää miettiä, mitä lukuja ja perusteita valtuustosaleissa piirtoheitinkalvolle heitetään silloin, kun on kiire tuottaa palvelut yksityisellä.