Yksityisiä mietteitä

Yksityistäminen on päivän sana. Siitä kinataan ja väitellään. Kannattaako, eikö kannata. Onko edullisempaa vai kalliimpaa, onko palvelu parempaa vai ei, mitä se oikeasti maksaa ja kuka sen maksaa?
Minua kiinnostaa lähinnä yksityistämistä edeltävä ennakointi. Puhun lähinnä terveydenhuollosta ja sosiaalihuollosta. Sotetouhu on ollut sekavaa, mutta silti nopeaa. Kunnat ovat toteuttaneet erilaisia ulkoistamismalleja kaiken hässäkän keskellä. On siis hyvä esittää kysymys siitä, kuinka hyvin päätökset on alustettu, miten kattavasti eri vaihtoehdot on kartoitettu sekä budjetin että vaikutusten osalta ja onko otettu huomioon sellaisia kustannuksia, jotka eivät näy suoraan?
Kun kuntien valtuustoille esitellään laskelmat siitä, miksi kannattaa jäädä kuntana vain tilaajaksi ja antaa jonkun muun tuottaa palvelut, esitellään aina samalla myös rahatilanne. Kerrotaan, kuinka paljon kunnalla on velkaa, mikä on kunnan ikärakenne ja sitä myötä ihmisten palveluiden tarve. Kerrotaan, paljonko on arvioitu palveluiden tuottamisen kustantavan ja yleensä lopuksi se, kuinka paljon vähemmän rahaa vaatii tilaaja-tuottaja-malli.
Samaan hengenvetoon yhdistetään toki ylistys siitä, että palveluiden uusi mallinnus takaa nopeamman, tehokkaamman ja yhdenvertaisemman palvelun kaikille kuntalaisille. Mutta pääosassa ratkaisua puhuu kuitenkin raha. Joten, puhun rahasta minäkin.
Budjetissa näkyy usein välittömät ja välilliset kustannukset, esim. vanhusten hoitoon kuluva summa omakustanteena, ja vertailussa ostopalveluna. Hallinnon kustannukset ym. näkyvät myös yhtenä kokonaissummana. Tässä kohtaa pitäisi ajatella, mistä nämä kokonaissummat tulevat? Mitä niissä on huomioitu? 
Kunta tuottaessaan kaikki itse, toimii siis tuottajana, valvojana, organisaattorina, päättäjänä jne. Kun siirrytään mallista toiseen, tulisi laskea kaikki jo huomioidut kustannukset ja verrata niitä osa-alueittain uuteen systeemiin. Monesti kuulee esim.kerrottavan, että työntekijät siirtyvät vanhoina työntekijöinä. Mutta onko laskettu, mitä siirtyminen maksaa? Uusi tuottaja tekee lähes poikkeuksetta erilaisia muutoksia organisaatiossa. Se saattaa tuottaa perus- ja erityispalvelut erikseen erilaisin menetelmin. Siirtyvät työntekijät siirtyvät, mikä vaatii mm.ohjausta myös kunnalta, uudelleenorganisointia niiden työntekijöiden osalta, jotka jäävät, työnkuvan muutoksien uudelleenjärjestelyjä ynnä muuta. Jos esim. terveydenhuollon tuottaminen siirtyy kunnalta pois, mutta ruokapalvelun tuottaminen jää, syntyy uusi tilanne, joka vaatii "säätämistä". Tällainen piilokustannus saattaa jäädä huomioimatta.
Eräs piilokustannus saattaa syntyä "silmänlumeesta", jonka aiheuttaa yksittäinen halpa tuotettava osuus koko kokonaisuudesta.  Kun säästöjä tuijotetaan tiiviisti, tuotteen edullisuus häiritsee sen arviointia, onko tuote/palvelu järkevästi organisoitu, eli onko se vaikutukseltaan käyttäjän kannalta hyvä? 
Vaikutusten arviointi tulisi aina huomioida rinta rinnan rahan kanssa, sillä pitkässä juoksussa rahassa hävitään, mikäli palvelu ei ole sitä, mitä ihmisille on luvattu. Jos asiakkaat pääsevät halvalla erikoislääkärille, mutta joutuvat maksamaan matkasta ja toimistomaksuista itsensä kipeäksi, rahaa ei suinkaan säästy. Paitsi, jos kuntien tavoite on maksattaa tällaiset kulut kuntalaisillaan.
Kustannuksia syntyy myös itse sopimuksista ja niiden vaikutuksista. Sopimusneuvotteluiden alla tehtävä työ, tiedon hankinta, ynnä muu, maksaa. Neuvottelut käydään yhden tai useamman osapuolen voimin ja sekin maksaa. Kun sopimus saadaan aikaan, siitä tulee tiedoittaa ja sekin maksaa. Uudelleen organisointi maksaa: mikä lähtee kunnasta, mikä jää kuntaan? Miten järjestellään yhteistyö käytännössä, puretaan päällekkäiset normistot ja yhtenäistetään toimintapolitiikka sujuvaksi? Koulutetaanko henkilökuntaa, muuttuvatko heidän toimenkuvansa? Miten ja kuka valvoo tuottajan toimia, kuinka järjestetään jatkuva laadun tarkkailu? Muuttuvatko toimitilat, ja mitkä kustannukset niistä jäävät kunnalle? Paljon muutakin säätöä tulee ottaa huomioon ja kaikesta siitä on informoitava myös ihmisiä. Ja kaikki tuo maksaa. 
Lisäksi on kustannuksia, jotka eivät lainkaan siirry. Esimerkiksi kunnallinen päättäminen, kuntahan on se tilaaja, ja siis määrittelee palvelun tarpeen. Mutta delegoitua vallansiirtoa voi kyllä esiintyä, ja sekin tulisi laskea rahassa. Kuka vastaa ja mistä vastaa? Johtamisen, hallinnon ja virkamieskunnan sekä toimeksiantojen verkko menee yleensä ainakin jonkin verran uusiksi, kun palveluita ulkoistetaan. En usko senkään ilmaista olevan.
Näitä, kuten monia muitakaan pointteja ei juuri näy laskelmissa, joita ihmisille esitellään. Nämä ovat piileskeleviä kuluja, jotka tulisi osata huomioida, ennakoida ja arvioida sekä verrata arvioita sen hetkiseen tilaan. Monet halvat sopimukset muuttuvat ajan saatossa kalliiksi, jos nämä jätetään huomiotta.
Huomioitavaa on muutakin. Yksi huomio perustuu silkkaan logiikkaan. Jos ajatellaan yksittäistä urakkaa, jonka tarve on kertaluontoinen, on ihan järkevää tuottaa se yksityisellä, halvemmalla. Mutta jos tarve on jatkuva ja olemassa koko ajan, ja organisaatio on valmiiksi suuri, onko järkevää ulkoistaa se?  Sanotaan, että mitä enemmän epävarmuutta, muuttuvia tekijöitä, ennakoimattomuutta ja toiminnan kannalta kriittisiä seikkoja sopimus sisältää, sitä vähemmän kannattaa solmia sopimus. Riskit siitä, että sopimuskumppanilla eivät riitä resurssit, palvelun laatu ei paranekkaan käytännössä ja kustannusten nousun ennakoitavuus heikkenee, ovat suuremmat. Ennemmin kannattaisi kääntää katseet omaan jo olemassa olevaan organisaatioon ja tunnistaa sen rahaa vievät kipupisteet (liian laaja ja sekava hierarkia, byrokratia, tiedonkulun ongelmat jne) ja niitä oikaisemalla säästää rahaa.
On nimittäin erittäin tärkeätä kyetä ymmärtämään, kuinka laajaa tuotantoverkostoa kunta tilaajana kykenee hallitsemaan. Jos sopimuksista "unohtuu" ehto alihankkijoiden käyttämisestä, voi tilaajan kohtalo hyvin nopeasti olla se, että se jää olennaista informaatiota vaille ja täten sen valta vaikuttaa omien kuntalaistensa saamaan palveluun heikkenee.
Vastuu ei sen sijaan siirry minnekkään. Loppukädessä kunta vastaa kuntalaiselleen palvelun tuottamisesta sen tilaajana. Jos tuottajan kanssa tehty sopimus puretaan, se päättyy, sitä ei uusita, tapahtuu rikkomuksia tms, on kunnan viimesijainen velvollisuus huolehtia siitä, että palvelu pelaa. Näitä seikkoja ei kukaan tahtoisi tuoda esiin, kun sopimuksia neuvotellaan, mutta nämä seikat ovat olennainen osa sopimusten sisältöä. Mahdolliset vaaran paikat on kartoitettava ja ennakoitava, jolloin sopimuksestakin saadaan mahdollisimman selkeä.
Sopimuksen tekeminenkin tulisi huomioida ainakin pituudeltaan. Jos tehdään vuosien mittainen sopimus, onko ajateltu etukäteen, mitä pitkä aika saattaa tarkoittaa? Joku ulkoapäin tuottaa palvelut, palvelut siirtyvät tuottajan syliin lähes kokonaan. Kuntaan ei jää mitään. Tietotaito siirtyy, informaatio siirtyy, menetelmät, laitteet, ym siirtyvät. Kunnan oma kehittymisedellytys katoaa. Jos asetelmat sittemmin sortuvat, kunnalla ei enää ole, millä backupata. Ellei sillä ole hitosti "säästynyttä rahaa" palkata koko väki takaisin itselleen, tiloineen, laitteineen, tietotaitoineen. 
Luottamus syntyy ajan kanssa. Sen menettäminen käy hetkessä. Se pitäisi muistaa ja olla tarkempana siinä, mitä päätetään, miksi ja mitkä ovat päätösten vaikutukset. Sopimusten teko ei ole mitään kiltteyskilpailua ja kahvin juontia vaan raakaa oman edun ajamista. Toinen ajaa voittoa, toinen asukkaidensa etua (tai niin sen tulisi ajaa, kun kyseessä on sosiaali- ja terveydenhuollon ulkoistaminen). 
Tiesittekö muuten, luin tämän jostakin taannoin, että USA:ssa jo reilusti yli 40% terveydenhuollon kustannuksista koostuu piilokuluista, joista edellä kerroin? Tutkimusta saati artikkelia en jaksa muistaa, mutta julkaisija oli kunnallisalan kehittämiskeskus. 
Kyllä sitä mielestäni sietää miettiä, mitä lukuja ja perusteita valtuustosaleissa piirtoheitinkalvolle heitetään silloin, kun on kiire tuottaa palvelut yksityisellä.