Ennaltaehkäisy on päivän sana lastensuojelussa.
Tarkoitus on ennaltaehkäistä lasten pahoinvointia kaikilla saroilla.
Normaalia elämää on ryhdytty tulkitsemaan huolen aiheena, eikä vähiten siksi, että viralliset tahot tähdentävät ennaltaehkäisemisen tärkeyttä lainasanoin "jos se huolilippu vähänkin nousee niin laki velvoittaa ilmoittamaan huolesta lastensuojeluun".

Kammottavaa, että tällaiseen rohkaistaan. Lapsia kehoitetaan tarkkailemaan, jotta mahdollisiin ongelmiin päästäisiin varhaisessa vaiheessa puuttumaan. 
Kissan kuolema aiheuttaa lapsessa surua, mummon lonkkaleikkaus levottomuutta, äidin ja isän suukopu pahaa mieltä. Kaikki, mitä perheessä tapahtuu, vaikuttaa lapseen. 
Perheen suojaan puuttumiseen ei paljoa tarvita, kun "ennaltaehkäistään". 
Riittää, että ekaluokkalainen ei jaksa istua paikallaan koko tuntia tai että vasta vauvan saanut äiti kertoo olevansa yksinhuoltaja. Riittää, että teini "löytää tyylinsä" ja ryhtyy punkkariksi. Tällaisissa asioissa huolestutaan. Ekaluokkalaisella on luultavasti adhd, jota aletaan tutkia perheneuvolassa ja perheen kotiinkin tullaan tekemään visiitti, jotta nähdään, onko se mukula kotonakin levoton. Yksinhuoltajaäiti tarvitsee takuulla apua ja hänet ohjataan juttelemaan sosiaalitoimistoon, jossa päätetään äidin olevan väsynyt ja jaksamaton ilman miehen apua ja tämän johdosta allakoidaan lisää jutteluaikoja, joista osa kotikäynteinä. Miten tämä juttelu auttaa näihin sosiaaliviranomaisen päättelemiin vaikeisiin olosuhteisiin, sitä en ole koskaan saanut selville.
Entäpä se punkkariteini sitten? Äkillinen muutos habituksessa kielii mahdollisesta masennuksesta tai päihdekäytöstä. Olettehan tekin lukeneet ohjeet siitä, mihin seikkoihin tulee kiinnittää huomiota, jos epäilee lapsensa olevan masentunut tai käyttävän huumeita? Yksi niistä on äkillinen ulkoisen olemuksen muutos. Huoli on siis taputeltu.
Pointtini tässä ei ole se, etteikö jokaisessa esimerkissäni olisi aitoa huolen siementä olemassa. Pointtini ei ole sekään, ettei näihin kyseisiin seikkoihin tulisi laisinkaan puuttua. Pointtini on se, että ennaltaehkäisemisen toimet alkavat kotoa, jolloin ensimmäinen suuntanumero huolilipun noustua on koti, ei suinkaan sosiaalitoimisto.
Moni huolestunut viranomainen tai siihen verrattava soittaa kuitenkin sosiaalitoimistoon ja kertoo osin mielikuvituksensa siivittämät epäilynsä kodin ongelmista. 

​Jännin juttu on se, että lähes koskaan ei käy niin, että ongelma olisikin päiväkodissa tai koulussa. Ongelma on aina kotona. Aina.
Perheiden pahoinvoinnista paasataan, niistä pidetään esittelyjä kuntien valtuustoissa ja jopa eduskunnassa. Kuitenkaan kukaan ei koskaan puutu esimerkiksi koulukiusaamiseen. Ei haluta ajatella, että lapselle aiheutuisi ongelmia tahoilta, jotka kantavat nimikettä ammattilainen. Sen sijaan on luotu nippu ehdottomia seikkoja, joiden perusteella täytyy ryhtyä ennaltaehkäisemään kodissa olevan ongelman paisumista perhesurman mittoihin.

Näitä seikkoja on viljelty mediassa ja virallisissa asiakirjoissa niin pitkään, että niistä on tullut kirjoittamattomia lakeja: 

Yksinhuoltaja.
Avioero.
Kuolema.
Väsymys.
Köyhyys.
Vanhemman oma lapsuudenaikainen lastensuojelun asiakkuus.

Yksikään näistä seikoista ei oikeasti ole lapsen olosuhteita vaarantava seikka, mutta sellaisia niistä on tehty. Jokainen näistä seikoista kuuluu elämän kirjoon ja voi tapahtua kenelle tahansa ilman, että lapsen olosuhteet millään tavalla vaarantuvat. Näiden seikkojen varjolla on kuitenkin päästy sanailemaan:

Riittämätön vuorovaikutus, väsymys, lapsen huomioimisen puute.
Kahden kodin aiheuttama juurettomuus, vanhempien vuorovaikutuksen puute.
Suru, masennus.
Levottomuus, kouluvaikeudet.
Harrastusten puute, syrjäytyminen.
Yli sukupolven siirtyvä lapsen kaltoinkohtelu.

Tällainen päättely on järjetöntä. Miettikääpä hetkinen, jos aikuisia tarkkailtaisiin samalla tavalla ennaltaehkäisyn varjolla? Jos työhaastattelussa kyseltäisiin, miten avioerosi vaikutti sinuun? Mikä on seksuaalinen suuntautumisesi ja koetko sen johdosta ahdistusta? Miten monta lasta sinulla on ja kuinka se vaikuttaa tuleviin poissaoloihisi? Tapaatko käydä vapaa-ajallasi baarissa, paljonko juot? Onko yksityiselämässäsi sellaisia seikkoja, jotka altistavat sinut syrjäytymiselle? Kaikki tämähän on ennaltaehkäisyä, huolikartoitusta mahdollisesta tulevasta työntekijästä. 
Näitä seikkoja kysellään lapsistamme. Vanhemmista jokainen täyttelee aanelosia päiväkotia ja koulua varten. Niissä kysytään lapsen trveysseikkojen lisäksi yksityisasioita perheen elämästä. Kysytään, onko mahdollisia huolenaiheita? Ja moni täyttää kiltistti nämä aaneloset tajuamatta, että on olemassa huolen vyöhykkeistö, jolle lapsi vastausten perusteella sijoitetaan.
Tällainen ei ole ennaltaehkäisyä vaan tarkkailua. Yksityiselämään kajoamista, laillistettua laittomuutta.

​Kukaan meistä aikuisista ei hyväksyisi mainitsemiani kysymyksiä työhaastattelussa.
Lapsiamme annamme kuitenkin vapaasti tarkkailla. 
​Miksi?

Onneksi kesäloma alkaa lauantaina. Säästän rahaa seuraavat 2,5 kk, koska sinä aikana ei tarvitse laittaa rahaa mukaan lapsille kouluun.
Niin juuri, oikein luitte.
Pitkin vuotta koululta tulee viestiä yhdestä jos toisestakin retkestä, menemisestä, tulemisesta, osallistumisesta sun muusta. Ja niiden viestien perässä on aina ilmoitus, että lapselle voi laittaa hieman rahaa mukaan.
Milloin retki kohdistuu paikkaan, jossa on kioski, milloin mennään kirppikselle, milloin osallistutaan johonkin leivosmyyjäiseen, jonka tuotto menee hyväntekeväisyyteen, jne.
Mikäs siinä, onhan se avartavaa pyöriä muuallakin kuin koulun asfalttipihalla koko vuosi. Mutta pirun kalliiksi se on tullut, kun on 4 koulukasta. Oikein suoraan sanoen vituttaa, että eikö niillä ole maksuttomia ideoita ollenkaan?
Jos nyt ajatellaan sopivaa summaa, noin viittä euroa per nokka, se tekee 20 euroa. Moniko yhden lapsen vanhempi lykkää kioskirahaa 20 euroa? 
Kaikki tämä rahan jakaminen on toki vapaaehtoista. Vai onko? Käytännössä ei ole vaan se on pakollista, jos ei halua lapsensa kokevan pahaa mieltä siitä, että muilla on ja hänellä ei ole.
Kyseessä on ympäristön paine meille vanhemmille: haluatko olla se julmuri, joka lähettää eskarilaisen kirppispäivänä persaukisena mukaan reissuun? Tai se vanhempi, joka laittaa lapsensa ainoana retkelle ilman kioskirahaa? 
No niin, olen muutaman kerran laittanut. Seuraus on ollut se, että olen saanut tiedon, että joku ope lainasi pari euroa lapselle. Tai joku kaveri lainasi. 
Sehän se vasta hauskaa on, että tajuaa olevansa yllättäin velkaa euron sinne tai tänne, vaikka ei ole alunperinkään antanut lapselle kyseiseen kohteeseen käyttörahaa. Tai lupaa ostaa.
Mitä siinä sitten vastaa, muuta kuin että oho, unohdin. Ja maksaa velan pois, velan, jota ei edes itse tehnyt, johon ei antanut lupaa, josta lapsi oppi mitä? Mitä lapsi oppi? Aina pitää olla rahaa, aina pitää päästä, koska muutkin pääsevät, pettymys ei kuulu elämään, ei ole rahaa ja kuitenkin sain mitä halusin. 
Onkohan sivistystoimessa ja koululla edes ajateltu, että on perheitä, joille tällainen rahan kyseleminen on erittäin ahdistavaa? Kyllä koululla jaksetaan huoliliputtaa oppilaiden kaverisuhteista ja musiikkimausta ja ties mistä, mutta samaan hengenvetoon unohdetaan huolestua omasta agendasta. Agendasta, joka opettaa lapsille, että raha kasvaa puissa ja jokaisella on aina varaa laittaa mukaan se kaksi-kolme euroa. 
Sopisi miettiä, ettei tämä koske vain kaikkein köyhimpiä perheitä. Vaikka molemmilla vanhemmilla olisi työpaikka ja palkka, voi koulun raharetki osua ajankohtaan, jona tilit huutavat niveaa ja tilipäivään on vielä viikko. 
Muistelen tässä viime kertaa, kun itseltäni kului yhteensä 60 euroa rahaa, koska lapsistani useampi lähti yhtä aikaa retkelle koulun kanssa. Oli lipunhintaa ja oli kioskirahaa ja oli ties mitä. Ja viimeksi tänään, juuri äsken, luin wilmasta viestin huomisesta hyväntekeväisyyteen liittyvästä leivosten myynnistä, johon voi laittaa lapselle mukaan hieman rahaa. Taas.
Ne leivokset jäävät syömättä meillä joka ikiseltä, sillä minä en enää hakkaa rahojani koulun pajatsoon.
Piste.
​