Työkkäristä tulee aanelonen, jossa velvoitetaan hakemaan työtä karenssin uhalla. Muuten hyvä, mutta kaveri on jo duunissa, toimeksiannolla, ja saa soviteltua päivärahaa.

Paneudutaan asiaan tarkemmin. Toimeksianto ei ole työsuhde. Toimeksiannosta tehdään sopimus, jossa toimeksiantaja valtuuttaa toimeksisaajan tekemään tietyn suorituksen palkkiota/korvausta vastaan.

Esimerkkinä voidaan ajatella kauppaedustajaa, joka tekee sopimuksia tuotteesta halukkaiden ostajien kanssa. Edustaja toimii siis tuotteen varsinaisen myyjän lukuun palkkiota vastaan. Toimeksiantosopimus voidaan tehdä määräajaksi tai toistaiseksi, siinä on myös irtisanomisaika. Kohtuuttomia ehtoja ei toimeksiantosopimuksessakaan saa olla ja toimeksiantosopimuskin on osapuoliaan velvoittava sopimus niin kuin laissa säädetään.

Työkkäri katsoo ihmisen yrittäjäksi, jos ihminen tekee yrittäjää vastaavaa työtä omassa työssään. Mutta silloin, kun ihminen tekee työtä toimeksiannolla toiselle, sille, joka työllistyy omassa työssään, yrittäjäksi ei tietenkään voida katsoa. Tyyppi tekee siis työtä, mutta ei ole työsopimuslain mukaisessa työsuhteessa, eikä yrittäjä. Ja työkkäri lähettää velvoittavan työtarjouksen, tyypin on haettava tarjottua kokoaikatyötä, tai hän menettää sovitellun työttömyysetuutensa.

Kukaan ei ole tullut ajatelleeksi, että tyypin tulee tässä tapauksessa ottaa riski, että hän joutuu korvausvelvolliseksi toimeksiantajajalleen. Mikäli hän rikkoo toimeksiantosopimusta ja siitä syntyy toimeksiantajalle menetyksiä, joutuu hän korvaamaan menetyksen. Kaverin tapauksessa summa olisi viitisen tonnia riihikuivaa rahaa. Tarjottu kokoaikatyö olisi sen luontoinen, että toimeksiantosopimusta olisi pakko rikkoa, mikäli kaveri saisi tarjotun työn. Tökkäri siis antaa ymmärtää, että sopimusrikkomus on okei, suorastaan pakko tehdä, jos aikoo pysyä näkkileivän syrjässä kiinni?
Hassunhauska ajatus, että viranomaistaho painostaa rikkomaan lakia.

Asiassa on vielä yksi jippo: tarjottu työ on täsmälleen samaa, kuin nyt toimeksiannolla tehtävä työ. Se on kuitenkin ilmoitetu työkkäriin "kokoaikatyönä", mitä se ei käytännössä kuitenkaan ole.
Työn kuva on kausiluontoista ja riippuvainen seikoista, joita on vaikea ennustaa. Kaverilla saattaa olla kuukausi töitä ja kolme viikkoa ei mitään. Kaikki riippuu täysin säästä. Toimeksianto ja osuuskunnan kautta laskuttaminen on siis järkevin ja helpoin tapa myös toimeksiantajalle. Palkkio maksetaan toteutuneesta työstä ja korvaus päivystämisestä. Erikseen ei tarvitse miettiä lomautuksia, ei maksuja ajalta, jona töitä on mahdotonta tehdä, ja homma toimii, kaikki ovat tyytyväisiä.

Kurkistetaan seuraavaksi, mitä sanoo työttömyysturvalaki:

"1 § (9.7.2004/636)
Lain tarkoitus
Työttömän työnhakijan taloudelliset mahdollisuudet hakea työtä ja parantaa edellytyksiään päästä tai palata työmarkkinoille turvataan korvaamalla työttömyydestä aiheutuvia taloudellisia menetyksiä tämän lain mukaisesti."

Toisin sanoen lain tarkoitus on se, että ihminen saisi duunia, pääsisi työmarkkinoille, saisi taloutensa pyörimään sohvalla makaamisen sijaan. Kaveri on aika hyvin tavoitteessa, koska tekee ahkerasti duunia aina, kun sitä on. 

Mutta eihän se työkkäriä - tai valtiota- lämmitä. Päin vastoin kismittää, että ajoilta, jona työtä ei ole, on maksettava se soviteltu päiväraha. Joten kaveria painostetaan ennemmin tekemään sopimusrikkomus. Näin voidaan tehdä, koska kysymys on toimeksiannosta. Jos kaveri olisi osa-aikahommissa tai lomautettuna, mahdollinen soviteltu päiväraha olisi tietenkin maksettava. Mutta toimeksiantosopimukseen ei sovelleta työsopimuslakia eikä näköjään työttömyysturvalakiakaan. Sillä ei ole tuon taivaallista merkitystä, että kaveri elättää toimeksiannolla perheensä, luo perheensä ostovoiman toimeksiannollaan, säästää valtion rahoja saadessaan soviteltua päivärahaa sen sijaan, että makaisi kiltisti soffalla odotellen työkkärin lähettelemiä osoituksia avoimista työpaikoista.

Eikö se, että kaveri on käytännössä töissä, eikä esimerkiksi jonossa sairaseläkkeelle, riitä? Onko sillä merkitystä, jos sen työn tekee toimeksiannolla? Miksi työkkäri kiusaa tällaisia duunareita? Eikö tässä maassa piisaa kokoaikatyöttömiä, joille lähetellä lippulappusia karenssin uhalla? Miksi niitä lähetellään sellaisille, jotka ovat reilusti kertoneet viranomaisille, mitä tekevät ja saavat jousen roposen soviteltua päivärahaa?
Tällä laillako Suomi nostetaan suosta? Vai onko tämäkin vain Parkanolainen tapa?


Blogin kuva on kaapattu Sakari Timosen blogista. 
​http://blogit.image.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2016/02/24/tyottomyystilastojen-suursiivous/

Rikoksista keskustellaan paljon. Pitäisikö rangaistuksia koventaa vai ei?
Kun luemme uutisista tehdystä rikoksesta, meistä tuntuu monesti siltä, että tekijä tulisi roudata saunan taakse. Tunne ei kuitenkaan ole peruste, jolla rikollinen tuomitaan.  

Rikos on teko, joka on säädetty laissa rangaistavaksi. Ketään ei voi tuomita rikoksesta, ellei tekoa ole laissa rikokseksi määritelty. Lain käyttäjä ei voi itse luoda rikoksia eikä rangaistuksia. 
Rikoksen tunnusmerkistöt ovat joko yksittäisiin tilanteisiin sopivia tekoja: varkaus määritellään, samoin siitä tuomittava rangaistus minimistä maksimiin. Tunnusmerkistöt voivat olla myös yleiseen ja laajempaan yhteyteen määriteltyjä: esimerkiksi jonkin asian luvaton harjoittaminen.
Rangaistukset ovat kytkeytyneitä rikokseen. Huomioitava on, että rikoslain ulkopuolisissa erityislaeissa on usein avoimia rangaistussäännöksiä, joissa todetaan lain rikkominen rangaistavaksi ilman tarkkarajaista määritelmää rangaistuksen laadusta. Tunnusmerkistöä on tällöin etsittävä myös rikoslain ulkopuolisista laeista.
Osa tunnusmerkistöistä koskee vain tiettyjä tahoja, esimerkiksi vain viranomainen voi syyllistyä virkarikokseen.

Ajalla on merkitystä. Taannehtivasti ei voi ketään tuomita syylliseksi rikokseen, joka ei tekohetkellä ole ollut rikos. 
Rikoksen tekohetkellä saattaa olla voimassa eri laki, kuin tuomitsemisen hetkellä. Jos tuomitsemishetkellä on voimassa uusi laki, uutta lakia sovelletaan, mikäli se on tuomittavalle edullisempi.

Syyllisyyden pohdintaa:
Ihmistä, joka näpistää kaupasta suklaapatukan ja ihminen, joka pahoinpitelee toisen ihmisen syyllistyvät molemmat rikokseen. He ovat molemmat syyllisiä, mutta syyllisyydellä on eri “asteikot”. Se, miten syylliseksi henkilö todetaan, vaikuttaa siihen, millaisen rangaistuksen hän saa tekemästään rikoksesta. Käytössä on syyllisyysperiaate, joka tarkoittaa sitä, että rangaistus ulottuu vain siihen asti kuin syyllisyyskin ulottuu.
Rangaistusvastuuseen laitetaan teon tahallaan tehnyt tekijä. Tahallisuus riippuu siitä, mitä tekijä on tahtonut ja onko tekijällä ollut tarkoitus aiheuttaa moitittava seuraamus teollaan. Vahingossa hirvestyskaverinsa ampunutta ei voida pitää syyllisenä tahalliseen tekoon. Jos taas ampujan oli tarkoitus ampua Matti, mutta hän ampuikin vahingossa Kallen, on hän syyllinen tahalliseen tekoon, vaikka vahingossa ampuikin väärän henkilön.
Teon seuraamuskin  voi jäädä toteutumatta (jos vaikka Kalle ei kuolekkaan), mutta tahallisuuteen riittää, että teon seuraamusta on pidetty varmana tai siihen on pyritty.

Miten moitittava teko on? Olisiko tekijällä ollut mahdollisuutta toimia toisin? Syyllisyys liittyy olennaisesti juuri teon moitittavuuteen. On oltava olemassa teosta johtunut seuraus, joka taas on johtunut tekijän toiminnasta tai toimimatta jättämisestä, joihin tekijä on ryhtynyt tahallaan ja seurausta todennäköisenä pitäen.
Saman teon tehneillä saattaa olla erilainen motiivi, erilainen mahdollisuus toimia toisin. Ajatellaan vaikkapa kahta pahoinpitelyä, joista toisessa lyöjä on lyönyt suutuspäissään ja toinen on lyönyt hätävarjelun vuoksi.

Huolimattomuus katsotaan tuottamukseksi ja syyllisyyttä arvioidaan eri tavoin. Johtuiko tapahtuma velvollisuuden rikkomisesta, tiesikö tekijä tai olisiko hänen tullut ottaa selvää tekonsa laittomuudesta? Voitiinko tekijältä odottaa lain mukaista toimintaa vai oliko tekijä vain piittaamaton? Mm. näiden kysymysten kautta etsitään ja arvioidaan tekijän syyllisyyden ja tahallisuuden astetta.
Jos teko on tahaton, on pohdittava, miten paljon huolimattomuus vaikutti seurauksen syntymiseen ja millaista huolimattomuus oli laadultaan. Tapaturmasta ei rangaista. Tahattomasta teosta ei rangaista rikoksena, mutta kyseeseen voi silti tulla tuottamuksellinen vastuu. 

Syyllistyä voi silloinkin, kun ei te yhtään mitään. Passiivinen toiminta, tekemättä tai puuttumatta jättäminen voi johtaa vakaviinkin seurauksiin. Henkilö voidaan katsoa syylliseksi vaikkapa kuolemantuottamukseen, mikäli hänen olisi tullut toimia toisen henkilön kuoleman estämiseksi. Rikoslaki säätää laiminlyönnin rangaistavuudesta. Laiminlyöntiin syyllistyy, mikäli laiminlyönti on erikseen laissa rangaistavaksi säädetty ja henkilöllä on ollut erityinen velvoite toimia tilanteessa. Tällaisia velvoitteita ovat esimerkiksi virka, toimi, asema, suhde tekijän ja uhrin välillä tai sopimuksella syntynyt velvoite. Tekijän vaaralliseen toimintaan puuttumisen velvollisuus on niin ikään säädetty ja laissa mainitaan myös muut syyt, jotka voidaan rinnastaa edellä mainittuihin.
Henkilö itse vaikuttaa siihen, miten syyllisyyttä arvioidaan. Alle 15 vuotias tai mielenlaadultaan asiaa ymmärtämätön on syyntakeeton. Jos henkilö ei ole täyttä ymmärrystä vailla, voi hän silti olla alentuneesti syyntakeinen, esim. psyykkisesti poikkeava, mutta ei täyteen ymmärtämättömyyteen asti. Alentunutkin syyntakeisuus lieventää teon moitittavuutta ja sitä kautta syyllisyyttä.
Juovuksissa toikkarointia ei katsota syyntakeettomuudeksi, mikäli humalatila on itse hankittu.

Törkeysasteesta, lieventämisperusteista, vastuunvapausperusteista:
Rikos on laissa eritelty törkeysasteen mukaan, jonka perusteella rangaistus määrätään. Ankarampaa rangaistusta arvioitaessa törkeyttä ( syyllisyyden astetta) arvioidaan myös teonkuvan kokonaisuutena.
Laissa on määritelty asianhaaroja, joiden perusteella syyllisyys lieventyy ja oikeuttamisperiaatteita, jotka saattavat poistaa syyllisyyden kokonaan. 
Tärkeimmät oikeuttamisperusteet ovat hätävarjelu ja pakkotila. Hätävarjelulla tarkoitetaan välittömän, oikeudettoman hyökkäyksen torjumista keinolla, joka täyttää rikoksen tunnusmerkistön ( esim. pahoinpitely itsepuolustuksena). Toinen oikeuttamisperuste on pakkotila, jolla tarkoitetaan laitonta tekoa, jossa aiheutettu vahinko on vähäisempi, kuin teolla torjuttu vahinko. 
Syyllisyyttä lieventävät myös tunnusmerkistöerehdys, jossa tekijä ei tiedä tekonsa olevan rikos tai erehtyy luulemaan, ettei teko ole rikos.
Kieltoerehdyksestä on kysymys, mikäli laissa itsessään on virheellinen tieto tai laki on erityisen vaikeaselkoinen, tai viranomainen on neuvonut henkilöä väärin ja tekijä on kuvitellut tekonsa olevan laillinen. Huomioitava on myös tekijän selonottovelvollisuus ennen toimintaansa ryhtymistä.

Voimakeinot ovat sallittuja virkatehtävää tai siihen rinnastettavaa tehtävää suoritettaessa ja niistä säädetään erikseen lailla. Voimakeinojen käyttö sallitaan vain, mikäli niiden käyttö on välttämätöntä kokonaistilanne huomioiden: tehtävän tärkeys, kiireellisyys ja vastarinnan vaarallisuus. Voimakeinojen ylittäessä sallitut rajat voidaan ne silti katsoa lieventäviksi perusteiksi, mikäli tekijä on erittäin painavilla perusteilla katsonut muunlaisen toiminnan olevan mahdotonta. Tekijän asema ja koulutus sekä tilanteen yllätyksellisyys ja tärkeys ovat huomioon otettavia seikkoja.

Esitetty "listaus" on hyvin typistetty. Tuo kaikki on kuitenkin käytävä läpi ennen kuin edes voidaan siirtyä vaiheeseen "rangaistuksen mittaaminen". Koska rangaistuksen on oltava suhteessa rikokseen, on rangaistuksen mittaaminenkin omansalainen episodi. Ja kaikki tämä on siis otettava huomioon, vaikka tekijä olisi kuinka vastenmielinen, inhottava, ruma, haiseva, julma, välinpitämätön, mahdoton, rääväsuinen ja vaikka netissäkin kaikki olisivat sitä mieltä, että tyyppi ei ansaitse elää.
Yhdenvertaisuus on kiva sana silloin, kun puhutaan vaikkapa lasten oikeuksista. Se sama sana pätee kuitenkin ei-niin-kivoissakin asioissa. Se pätee rikollisenkin tuomitsemisessa, halusimme tai emme.