Meillä on matematiikan koe. Osaan, olen hyvin valmistautunut. 
Näen kysymyksen, tiedän, miten se lasketaan, mutta en pysty keskittymään. Luokassa on kauhea meteli. Kuulen, kuinka lyijykynät kulkevat papereita pitkin, suhisee. Se suhisee lujaa. Käytävällä joku kävelee nopein askelin, menee pääaulan vessaan, vetää vessan, kulkee jälleen ovesta ja kävelee takaisin. Kaiku kertaa kaiken. Ulkona riehakoi harakkalauma. Luokan katossa olevasta valaisimesta kuuluu sirinää. Joka kerta, kun aloitan laskutoimituksen, jokin häiritsee. 
Äiti ja opettaja ovat keskustelleet minusta, olen hankala oppilas, laiska, keskittymiskyvytön ja hermostunut. Tässäkään kokeessa en saa tehdyksi kuin kolme laskua. Se tietää tukiopetusta taas. Minulla on kuuloyliherkkyys.

Päätäni särkee jälleen. Se johtuu valosta. Aina, kun silmiini osuu kirkasta valoa, alkaa hetken kuluttua ohimolla jomotus, joka ei lähde pois. Sen vuoksi pidän mielelläni lippalakkia, lippa suojaa suoralta valolta. Lippalakin pitäminen koulussa on kuitenkin kielletty. "Lakki päästä, kun tullaan luokkaan, kuuluu hyviin tapoihin". 
Luokassamme on älytaulu. Tällä tunnilla aiheena on monivalintakysymykset koskien biologiaa. Kirkas taulu, värikkäitä kuvia, seassa kysymysvaihtoehdot aa, bee, cee...  Kirjaimet sekoittuvat, rivit loikkivat, päänsärky yltyy. Kehtaanko enää neljättä kertaa tällä viikolla pyytää lupaa päästä terveydenhoitajalle? Olen jo saanut lintsarin maineen. Minulla on valoyliherkkyys.

Kirkumista, potkimista, rimpuilua. "Viime kerrasta on jo kolme päivää, se on pakko nyt". Hana aukeaa ja vesi suihkuaa. Se painaa ihoa, pistelee, ei tunnu yhtään kivalta. Edes äidin syli ei auta, haluan pois. Shamppoo itkettää, se haisee, menee sieraimista sisälle ja kirveltää. Pyyhe on rosoinen ja hankaava. Että mä vihaan tätä! Vihaan niin paljon, etten edes osaa selittää. Suihkun jälkeen saan olla hetkisen alasti ja onnellinen, kunnes on puettava vaatteet päälle, tarkastettava, ettei niissä ole hankaavia lappuja niskassa tai kiusaavia saumoja. Minusta on jo tehty lastensuojeluilmoitus päiväkodista, koska hiukseni ovat usein "likaiset". Minulla on tuntoyliherkkyys.

Minä en laita suuhuni tuota! Sitä on pitänyt suussaan joku muu! Ei tule kuuloonkaan! Kieltäydyn ehdottomasti ottamasta vastaan koululta lainattavaa nokkahuilua. Miten joku voi kuvitella, että tungen huulieni väliin jonkin, jossa maistuu edellisen soittajan suun sisäpuoli? Huilu tungetaan reppuuni joka tapauksessa ja kerrotaan, että Ukko Nooa on osattava viikon kuluttua. Menen itku kurkussa kotiin, jossa äiti lohduttaa minua ja lupaa keittää nokkahuiluani kymmenen minuttia. Äiti kertoo, että kiehuvassa vedessä kaikki makupöpöt kuolevat. Niin muuten kuolevatkin, keittämisen jälkeen huilu ei enää haise eikä maistu. Minä ylireagoin kaikkeen, missä on maku tai haju.

Olen tuhannen varma siitä, että opettaja inhoaa minua. Vaikka se väittää muuta. Mutta sen mikroilmeet ja tahdottomat eleet lähettävät viestiä, joka kertoo opettajan vain odottavan, että minä saisin siirron ertyisluokalle. Viime viikolla kysyin paljon kysymyksiä opettajalta, yhteiskuntaopin tunnilla. Miksi niin, miksi näin? Opettaja koki se opetuksen häiritsemiseksi ja soitti kotiin. Taas. 
En minä ole levoton, minä tahdon vain tietää. Mikä selitys se muka on, että niin kuuluu tehdä? Tai että koska se nyt vain on sääntö. Miksi niin kuuluu tehdä ja miksi sääntö on juuri sellainen eikä toisenlainen? 
Minua rauhoittaa, jos saan liikkua. Ajattelu on silloin helpompaa. Opettaja ei pidä siitä, että kävelen luokassa kesken tunnin. Hän ei pidä siitäkään, että teen hiljaa itsekseni kynätemppuja sormillani. Hän komentaa minua pysymään aloillani, mutta silloin en voi ajatella. 
Opettaja moitti minua kirjojen marginaaleihin piirtämisestä. Niihin ei saa piirtää, koska kirjat palautetaan lukuvuoden lopussa ja jaetaan käytettyinä seuraavalle luokalle ensi syksynä. 
Kaikki tuntuu kurjalta, en tee mitään ikinä oikein tai tarpeeksi hyvin. Olen itkenyt, mutta opettaja väittää, että minulla on ihan samat säännöt kuin muillakin, eikä kukaan mukamas kohtele minua yhtään sen kummemmin kuin muitakaan. Miksi minusta kuitenkin tuntuu siltä? Minulla on tunne-elämän yliherkkyys.

Meillä kaikilla on erilaiset diagnoosit. Niiden saaminen oli helpottavaa. Oikea lääkäri ja osastohenkilökunta kertoivat meille, että meissä ei ole mitään vikaa, meillä on vain erilaiset hermot. Ja erilaisten hermojan kanssa voi elää ihan yhtä hyvää elämää kuin niin sanottujen normaaleiden hermojen. Maailman sietämiseen menee kuitenkin hiukan enemmän aikaa ja vaatii enemmän sietämisen oppimista, että löydämme omat tapamme elää herkempinä kuin muut. 
Voisivatkohan ne samat lääkärit ja osaston henkilökunta kertoa saman asian meidän opettajille, päiväkodin tädeille ja sedille, meidän kavereiden vanhemmille ja sosiaalitoimen tädeille? 
Että me ollaan ihan oikeasti ihan yhtä hyviä kuin kaikki muutkin.

Kävin TE-toimistossa taas tänään. Odotukset eivät olleet korkealla viime kertojen jäljiltä. Historiani kyseisen laitoksen kanssa on sisältänyt kanteluita ja jopa rikosilmoituksen, joka minusta tehtiin, kun viime kerralla nauhoitin asiointipalaverini. ELY-keskus on sittemmin kiinnittänyt huomiotaan TE-toimiston virkailijan toimintaan ja AVI puolestaan kunnan sosiaaliviranomaisen toimintaan asiakassuunnitelmien tekoa koskien. 
Tiedän, että asiakkaan mahdollinen aktiivisuus palvelunsa lainmukaisuuden vuoksi ei saa vaikuttaa asiakkaaseen suhtautumiseen tai asiakkaan kohteluun. Olen kuitenkin käytännön kautta kokeut ja nähnyt, että esimerkiksi muutoksenhaku viranomaisen päätökseen aiheuttaa nuivaa suhtautumista. Joten: en odottanut paljonkaan. 
Tänään paikalla oli ennestään tutuksi tullut sosiaaliviranomainen sekä minulle uusi tuttavuus, TE-toimiston esimiestehtävissä toimiva virkailija. Aluksi käytiin läpi mahdollinen nauhoittaminen, että nauhoitanko ja mikäli nauhoitan, hekin voivat sitten nauhoittaa. Niinhän se ei ole, mutta ilmoitin, että nyt en nauhoita. Että päästäisiin asiaan, kotona nimittäin odotti joukko alaikäisiä flunssan kourissa. Ja itsekkin olen ollut liikkeellä Ibusalin voimalla jo viikon.
Tällä kertaa sain katsoa isolta älyruudulta, mitä minusta on aikaisemmin kirjattu, tarkistaa kirjaukset, muuttaa mahdolliset ajantasattomat tiedot, kirjauttaa uusia tämän hetken tilannetta koskevia seikkoja, avata elämäntilannettani ja mahdollisuuksiani erilaisiin koulutuksiin, työpaikkoihin ynnä muihin. Esimiesihminen oli kiinnostunut jopa harrastuksistani ja siitä, miten niitä voisi hyödyntää.
No ei tämä vielä mitään. Odottelin sitä pommia, eli osoitusta kuntouttavaan työtoimintaan. Mutta sen sijaan löytyikin muita vaihtoehtoja, jopa kirjoittamiseeni liittyviä mahdollisuuksia. Viimesijaiseksi sitten kirjattiin se kuuluisa kuntouttava työtoiminta ja kirjattiin jopa, että "prosessivastuu on kunnalla".  
Käännettynä perusmaukaksi edellinen tarkoittaa, että mikäli ensisijaisissa mahdollisuuksissa ei tärppää, kunta on velvollinen järjestämään minulle niitä 9 euron hommia. Ei siis ole riittävä perustelu kunnan taholta se, että "tarvetta ei ole". Lain mukaan kunnalla on vastuu järjestää kuntouttavaa työtoimintaa. Pieni piru olkapäälläni yllytti minua lisäämään, että niin, nyt on kyse sosiaalipalvelusta, ei palkkakorvaavasta työstä. Mutta pidin pääni kiinni. 
Mahdollinen kuntouttava työtoimintakin kirjattiin järjestettäväksi minulle oikein mieluisaan paikkaan, jonne itse olen jo aikaisemmin kysellyt mahdollisuutta päästä. Lisäksi toteuttamisesta neuvoteltiin, siis ihan oikeasti hyvän hallinnon mukaisesti kuultiin minua, asiakasta. Kuinka monena päivänä, montako tuntia ja niin edelleen. Määriteltiin vielä, että se touhu sitten johtaisikin johonkin, olisi yhteneväistä alojen kanssa, jotka minua kiinnostavat ja joille minun katsotaan TE-toimistossa(kin) soveltuvan. Sosiaalitoimen edustaja jopa soitti palaverista suoraan TE-esimiehen ehdotuksesta kunnan sivistystoimeen ja esitti asian sinne "itämään", mikäli kuntouttavaan päädyttäisiin. 
Ja kaiken kukkuraksi kuntaan mahdollisesti tulevat uudet työpaikat kirjattiin ylös toteamuksen kera, että vaikka itsekkin tarkkailen näiden työpaikkojen mahdollista syntyä, niistä olisi hyvä minulle myös tiedoittaa. Mikä toki olisi kauhean kiva juttu, mutta jää nähtäväksi.
Oli myös suorastaan erinomaisen ihmeellistä, että erään mahdollisen paikan etäisyydestä TE-toimiston edustaja oli sitä mieltä, että matka on kohtuuton, eikä ole tarkoituksenmukainen. Käsitin tämän viittauksena lapsiperheen arkeen ja siihen, että järkevää tekemistä löytyy kyllä järkevänkin matkan päästä. 
Kirsikkana kakun päällä tuo merkillinen esimies ymmärsi huumoriakin. Jopa sitä ironista. 
Oli helppoa allekirjoittaa yksimielinen suunnitelma, johon vielä jätettiin se vara, että mikäli muutoksia tapahtuu, voin pyytää suunnitelman tarkistamista, muutoin sitä tarkastellaan maksimissaan 2 vuoden kuluttua taikka keväällä, kun tiedämme kaikki jälleen enemmän siitä, minne tätä akkaa silloin tuuli kuljettaa. 
Lopuksi totean, että kyllä sen vain erottaa, ammattilaisen kyykyttäjästä. Ammattilainen tuntee alansa säädökset, osaa soveltaa niitä ja käyttää soveltaessaan tilannekohtaista arviointia päästäkseen mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Sellaiseen, josta jää hyvä fiilis ja josta on oikeasti jotakin hyötyäkin. Kyykyttäjä taas, no sellainen haluaa vain selvitellä ja lupailla minkään minnekkään etenemättä, siis kyykyttää. 
Oli tänään ilo tavata esimiesihminen, joka on ammattilainen. Toivon mukaan luet tämän blogin, kiitos vielä kerran ja toivon mukaan tapaamme vielä, mutta toivottavasti emme tapaa kuitenkaan työttömyyteni merkeissä ;)

Ikuisuuskysymys viranomaisessa ja asiakkaiden keskuudessa on asioimisen nauhoittaminen, onko se sallittu? Onko se sallittu, jos on kysytty lupa? Onko tallenteen jakaminen sivullisille sallittu? 
Koska näistä ei kukaan tunnu tietävän hölkäsen pöläystä, selvennän asian nyt tässä. 

Viranomainen saa tallentaa asiakkaan kanssa käydyn puhelinkeskustelun, jos se on tarpeen tehtävän hoitamiseksi.
Tehtävän on oltava lakisääteinen.
Viranomainen ei saa nauhoittaa mitään sellaista, mikä ei välttämättä ole tarpeen tehtävän hoitamiseksi, mutta esimerkiksi palvelun tilauksen hän saa nauhoittaa.
Tallenne on viranomaisessa sama asia kuin henkilörekisteri ja nauhoituksetkin ovat osa rekisteriä. Tallenteisiin on siten pystyttävä palaamaan esim. tarkastuksen yhteydessä.
Viranomaisen on aina kerrottava asiakkaalle etukäteen, mikäli puhelu nauhoitetaan.
Asiakasneuvotteluja, kuten palavereita tms, viranomainen ei saa tallentaa ilman asiakkaan suostumusta ja asiakkaalla on oikeus kieltäytyä palaverista/neuvottelusta nauhoittamiseen vedoten.

Edellistä soveltavat viranomaiset usein myös asiakkaaseen. ”Mutta näin meitä koulutettiin juuri hetki takaperin” tosesi eräskin viranomainen. Kyllä, oikein koulutettu, mutta koskee vain viranomaista itseään. Asiakasta sen sijaan koskee seuraava:
Kun asiakas on itse asianosaisena ( vaikkapa omassa tai huoltajana lapsensa asiassa), asiakas saa nauhoittaa puhelun tai tallentaa palaverin.
Viranomaisella ei ole oikeutta kieltää tallentamista tai kieltäytyä asioinnista asiakkaan kanssa edes siinä tapauksessa, että asiakas on tellentanut salaa.
Viranomainen ei nauti samanlaista yksityisyyden suojaa, kuin asiakas. Työssään viranomainen on julkinen, jolloin yksityisyyden suoja ei tule kysymykseen.

Joskus kuulee viranomaisen vetoavan yksityisyyden suojaan, mikäli nauhoite koskee lapsen asiaa, jossa huoltaja nauhoittaa lapsen asiaa käsittelevän palaverin. Lapsi ei ole vaitiolovelvollinen itseään koskevista asioista, kuten ei ole täysivaltainen aikuinenkaan. Jokainen saa rikkoa salassapitovelvoitteen omassa asiassaan, kertoa siis oman salassapidettävän asiansa sivulliselle, jos haluaa. Mikään laki ei sitä estä. Huoltaja saa ilmaista esim. lapsensa lastensuojelullisen asian sivulliselle, vaikkapa mediaan. Edellinen saa perusteensa siitä, että huoltaja on lapsen laillinen edustaja, siis edunvalvoja.
Niille, jotka nyt repivät tukkaa päästänsä edellisen vuoksi, kerrottakoon, että kysymys on siis viranomaistoiminnassa teknisin laittein tapahtuneista tallenteista, ei mistään lapsen intiimien kuvien jakamisesta. Lapsen edunvalvojana huoltajalla on oikeus tuoda ilmi huollettavaansa kohdistettu virhe, rikkomus tai rikos, joka on tehty viranomaisten toimesta viranomaistyössä. 
  
Edelliset asiakkaan oikeudet eivät tarkoita kaikenlaista ilmaisun vapautta.
Asiakkaalla ei ole oikeutta sanoa mitä tahansa tai jakaa sivullisten tietoon mitä tahansa. Jos asiakkaalla on aikomuksenaan julkaista tallenteensa esim.netissä, on hyvä ymmärtää, että asiayhteyden tulee liittyä viranomaisen tehtävän hoitamiseen.
Jos asiakas kuvaa viranomaista muussa yhteydessä, yksityisyyden suojan rikkomus voi tulla kyseeseen.
Kunnianloukkaus tai laiton uhkaus tulee kysymykseen, mikäli asiakas käyttää epäasiallista, uhkaavaa tai törkeää kieltä. Esimerkiksi HO 15/113287 asiakkaan uhkaus tappaa sosiaalityöntekijä ja sosiaalityöntekijän sanominen lutkaksi toi asiakkaalle tuomion sekä laittomasta uhkauksesta että kunnianloukkauksesta.

Kuvaaminen on siis asiakkaalle sallittua. Nauhoittaminen niin ikään. Kunhan tallenne liittyy viranomaisessa asiakkaan oman asian hoitamiseen, asiakkaan oikeuteen saada julkisia tietoja viranomaisen toiminnasta, viranomaisen toiminnan valvomiseen tai oikeuteen osallistua oman tai huollettavan lapsensa palvelun suunnittelemiseen.  

Kerrataan: Liittyy oman asian hoitamiseen, eli sinun asiasi tai sinun huollettavasi asian hoitamiseen. Jos hoidat toisen asiaa esim.valtakirjalla, oikeutesi ei ulotu nauhoittamiseen tai nauhoitteen julkaisemiseen.
Kerrataan: Saada julkisia tietoja viranomaisen toiminnasta, sinä siis menet kyselemään asiakirjamateriaalia kuntasi peruskoulun tiloissa tehdyistä homemittauksista ja niiden tuloksista. Ei liene tarpeen todeta, että julkiset asiakirjat ovat julkisia? 
Kerrataan: Viranomaisen toiminnan valvominen, sinä siis menet kunnan sosiaalihuoltoon vammaispalveluista vastaavan sosiaalityöntekijän luokse esittämään huomaamasi epäkohdan omaishoidontukesi lakisääteisen sopimuksen puuttumisesta. Tarvittaessa otat yhteyttä virallisiin valvoviin tahoihin. Saat nauhoittaa ja julkaista, asiahan on omasi.
Kerrataan: Oikeus saada osallistua, sinä tai sinä ja huollettavasi menette asiakaspalaveriin, jossa tehdään palvelusuunnitelma. Saat nauhoittaa ja julkaista, tosin lapsen osalta kannattaa harkita, julkaiseeko esimerkiksi mielenterveydellisiä tai muita arkaluontoisia asioita. Mikäli kyseessä on lapsen asia, on etusijalla aina lapsen etu. 

Minulla on ongelma, minä olen työtön. Olen ollut kuntouttavassa työtoiminnassa päämäärättömällä päämäärällä ollakseni yksi tilastojen kaunis kukkanen, jota katsellessa eivät hallituksen puntit tutise.
Kohta on taas aika mennä aktivoitavaksi TE-toimistoon. Siellä kysytään, olenko ollut aktiivinen? Olenhan minä ollut. Olen hakenut kolmeen yliopistoon, sain varasijan, jolle jäin. Olen ollut yhteydessä mahdollisia peruutuspaikkoja silmällä pitäen aikuiskoulutukseen ja voi, ne olisivat ottaneet minut mielellään sinne, mikäli määrärahat riittäisivät. Kyselin koulutuksia myös muualta, mutta ne olivat jo ehtineet alkaa ja keväällä vasta huolitaan uusia naamoja mukaan. 
Joten mietin viime yönä samalla, kun paijasin flunssaista lastani, mikä olisi seuraava mahdollinen yritys, joka kelpaisi TE-toimistolle? Kuntouttavaanhan minä en siis voi mennä, koska koko ajan on kunnasta sanottu, ettei mitään ole. Sossu tarjosi työkokeilua ja kyseli, olisiko minulla tiedossa yritystä, jonne voisin mennä? Ja sitten sain idean.
Minähän olen ottanut viimeisen päälle selvää siitä, mitä laki sanoo kuntouttavasta työtoiminnasta, työkokeilusta, toimeksiannoista ynnä muista. Olen vieläpä varmistanut asioita maan ylimmältä johdolta, etten vain ole vahingossa ymmärtänyt jotakin väärin. Minähän olen vallan mainio ehdokas kokeilemaan siipiäni TE-toimiston neuvojana! 
Joten minä ajattelin ehdottaa niille, että tulen sinne parina päivänä viikossa, siihen aulaan istumaan ja kertomaan ihmisille heidän mahdollisuuksistaan ja velvollisuuksistaan ja oikeuksistaan TE-toimistossa ja työmarkkinoilla, mikäli sinne saakka pääsevät. Koska matka TE-toimistoon on kohtuullinen, niin huolin siitä hommasta vaikka sen yhdeksänkin euroa, elleivät vallan palkata minua tahdo. 
Siinä työssä minä viihtyisin hyvin. Saisin tehdä sitä, mitä muutenkin teen nyt ilmaiseksi. Kuuntelisin asiakkaiden historian, tämän hetkisen tilanteen ja ottaisin ne huomioon. Yhdessä asiakkaan kanssa lähtisimme sitten pohtimaan, millaista hommaa hän olisi valmis tekemään. Yhdessä tekisimme alustavan aktivointisuunnitelman siinä kaikessa rauhassa. Kirjaisimme sinne aikaa, paikkaa, kestoa, tehtävänkuvaa, tavoitteita, muita saatavilla olevia sosiaalipalveluita ja muuta lakisääteistä. Varsinaisen TE-toimiston virkailijan ei sitten tarvitsisikaan tehdä enää muuta, kuin tarkastaa ja hyväksyä litteroitu suunnitelma ja pistää byrokratia pyörimään.
Minä ajattelin yöllä, että tämähän on loistoidea. Olen niin paljon saanut lukea ihmisten kiukkuisia mielipiteitä siitä, kuinka heitä pallotellaan eikä kukaan kuuntele tai ota huomioon. Ehkä minä voisin olla se, joka kuuntelee, ottaa huomioon ja ymmärtää, siinä TE-toimiston aulassa, yhdeksän euron kulukorvauksella. 
Toki asiassa on se mutta, että minulle luultavasti tullaan kertomaan siellä, että kuntouttavaa työtoimintaa järjestää pääasiassa kunta. Mutta ei se mitään. Meidän kunnassamme on virastotalossa nykyään kaksi toimistoa tyhjillään ja mikäli niihin on tulossa jo jotakin muuta toimintaa niin minä voin kyllä mennä sinne kellariinkin. 
Tekemään tuota samaa neuvontaa sillä yhdeksällä eurolla. Itse asiassa lastensuojelu, sosiaalipuoli ja vammaispalvelut ovatkin minulla vapaaehtoistyön puolesta jo paremmin tulleet tutuksikin. 

Olen siis aktiivinen enkä kieltäydy aktivoinnista. Ja kun minulle sanottiin tuossa taannoin että "olis hyvä, et sit kun ne soittaa tai ottaa yhteyttä niin et sulla olis jo itellä valmiina jotain". 

Ja nyt minulla on. Jos kelpaa.

Lastensuojelun piiriin otetaan asiakkaiksi perheitä, joissa esiintyy ongelmia. 
Eräs näistä ongelmista on lapsen tai nuoren käytös. 

Puhutaan kouluvaikeuksista, vuorovaikutusongelmista, rajattomuudesta, agressiivisuudesta, ennakoimattomasta käytöksestä tai keskittymiskyvyttömyydestä. 

Olen nähnyt näitä termejä usein perheiden asiakirjoissa. Olen myös seurannut perheiden elämää lastensuojelun asiakkaana ja huomannut, että hyvinkin monessa tapauksessa lastensuojelu yhdessä moniammatillisen rymän kanssa teettää lapsilla hyvinkin kattavia tutkimuksia, joiden seurauksena on diagnoosi.

Huostaanotettuina on lapsia, joille on hankittu diagnoosi.
Perhekuntoutuksissa elää lapsia, joille on hankittu diagnoosi.
Ja mikäs siinä, mutta yksi asia tässä on merkillisen väärinpäin, nimittäin se, mitä asiasta sanoo laki.

Lastensuojelulaki velvoittaa viranomaista puuttumaan lapsen olosuhteisiin, mikäli lapsen kehitys vaarantuu.
 
Kun lapselle "hankitaan" diagnoosi, esimerkiksi kehitysviive, ei ollakkaan enää lastensuojelulain vaan vammaispalvelulain piirissä. Moninaiset tilat sisältyvät vammaispalvelulain, jonka oikea nimi on laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista, piiriin. Lain 2§ määrittelee vammaisen henkilön: "Vammaisella henkilöllä tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, jolla vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista". Monella neurologisen diagnoosin saaneella lapsella on erityisiä vaikeuksia keskittyä, olla vuorovaikutuksessa, pysyä rauhallisena, toimia ryhmässä, oppia puhumaan tai kirjoittamaan, solmia sosiaalisia suhteita.... Moni tällainen lapsi oireilee agressiolla tai "käyttäytymällä huonosti".  

Edellisestä päästään siihen, että lastensuojelun toimenpiteisiin johtaneen oireilun alkuperäinen syy, joka siis lastensuojelulain mukaan täytyy olla lapsen olosuhteet, katoaa. Lyhyesti sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että lastensuojelullinen huoli katoaa. Kehitysviive, vamma tai neurologinen tila kun ei ole olosuhde, eli lastensuojelulain mukainen peruste.
Itse asiassa lääketieteellinen tila ei edes voisi olla peruste. Sellainen peruste rikkoisi syrjinnän kieltoa ja samalla perustuslakia ja ihmisoikeuksia. Ketään ei saa asettaa eri asemaan henkilöön perustuvan ominaisuuden vuoksi, jollainen myös vamma tai neurologinen tila on. Ja eri asemaan asettamista on myös perusteeton lastensuojelun asiakkuus, jossa väitetään perheen olosuhteiden olevan syy lapsen tai nuoren oireiluun. 
Kehitysviive, vamma tai neurologinen tila on siis lääketieteellinen tila, jota tulee hoitaa terveydenhuollon toimin. Hyvin useassa tapauksessa tulkittava laki on vammaispalvelulaki, mitä tulee kunnasta saataviin tukitoimiin lapsen perheelle ja lapselle itselleen. 

Jostakin kummallisesta syystä diagnooseja saaneita lapsia elää lastensuojelun piirissä, jopa laitostettuna lastensuojelulain mukaisin perustein. Jostakin kummallisesta syystä diagnoosista huolimatta sosiaaliviranomaiset eivät suostu purkamaan huostaanottoja, lopettamaan perhekuntoutuksia tai sulkemaan lastensuojelun asiakkuutta, vaikka heille joku kertoisinkin, ettei adhd johdu perheen olosuhteista tai ettei kehitysvamma ole äidin ja lapsen vuorovaikutuksen puutteesta johtuva tila. Jostakin kummallisesta syystä sijaishuollon tuottajat nostavat näistä lapsista kuukausittain mm. vammaistukea, saavat korvausta kuntoutettavasta lapsesta ja sitä suurempaa korvausta sijaishuoltajana toimimisesta, mitä vaikeampi diagnoosi lapsella on. 

Oikea tapa toimia olisi se, että lastensuojelun asiakkuuden perusteet tarkastettaisiin. Ja asiakkuus ja toimet keskeytettäisiin ja perhe ohjattaisiin oikein kohdennetun tuen piiriin. 

Miksi niin käy vain hyvin harvoin, onkin sitten kysymys erikseen. Ja sitä sopii jokaisen, jonka diagnosoitu lapsi on tällä hetkellä lastensuojelun asiakkaana, avohuollon sijoituksessa tai sijoitettuna kodin ulkopuolelle, kysyä siltä perheen asiaa hoitavalta sosiaaliviranomaiselta.