Kun maailma ei ymmärrä

Meillä on matematiikan koe. Osaan, olen hyvin valmistautunut. 
Näen kysymyksen, tiedän, miten se lasketaan, mutta en pysty keskittymään. Luokassa on kauhea meteli. Kuulen, kuinka lyijykynät kulkevat papereita pitkin, suhisee. Se suhisee lujaa. Käytävällä joku kävelee nopein askelin, menee pääaulan vessaan, vetää vessan, kulkee jälleen ovesta ja kävelee takaisin. Kaiku kertaa kaiken. Ulkona riehakoi harakkalauma. Luokan katossa olevasta valaisimesta kuuluu sirinää. Joka kerta, kun aloitan laskutoimituksen, jokin häiritsee. 
Äiti ja opettaja ovat keskustelleet minusta, olen hankala oppilas, laiska, keskittymiskyvytön ja hermostunut. Tässäkään kokeessa en saa tehdyksi kuin kolme laskua. Se tietää tukiopetusta taas. Minulla on kuuloyliherkkyys.

Päätäni särkee jälleen. Se johtuu valosta. Aina, kun silmiini osuu kirkasta valoa, alkaa hetken kuluttua ohimolla jomotus, joka ei lähde pois. Sen vuoksi pidän mielelläni lippalakkia, lippa suojaa suoralta valolta. Lippalakin pitäminen koulussa on kuitenkin kielletty. "Lakki päästä, kun tullaan luokkaan, kuuluu hyviin tapoihin". 
Luokassamme on älytaulu. Tällä tunnilla aiheena on monivalintakysymykset koskien biologiaa. Kirkas taulu, värikkäitä kuvia, seassa kysymysvaihtoehdot aa, bee, cee...  Kirjaimet sekoittuvat, rivit loikkivat, päänsärky yltyy. Kehtaanko enää neljättä kertaa tällä viikolla pyytää lupaa päästä terveydenhoitajalle? Olen jo saanut lintsarin maineen. Minulla on valoyliherkkyys.

Kirkumista, potkimista, rimpuilua. "Viime kerrasta on jo kolme päivää, se on pakko nyt". Hana aukeaa ja vesi suihkuaa. Se painaa ihoa, pistelee, ei tunnu yhtään kivalta. Edes äidin syli ei auta, haluan pois. Shamppoo itkettää, se haisee, menee sieraimista sisälle ja kirveltää. Pyyhe on rosoinen ja hankaava. Että mä vihaan tätä! Vihaan niin paljon, etten edes osaa selittää. Suihkun jälkeen saan olla hetkisen alasti ja onnellinen, kunnes on puettava vaatteet päälle, tarkastettava, ettei niissä ole hankaavia lappuja niskassa tai kiusaavia saumoja. Minusta on jo tehty lastensuojeluilmoitus päiväkodista, koska hiukseni ovat usein "likaiset". Minulla on tuntoyliherkkyys.

Minä en laita suuhuni tuota! Sitä on pitänyt suussaan joku muu! Ei tule kuuloonkaan! Kieltäydyn ehdottomasti ottamasta vastaan koululta lainattavaa nokkahuilua. Miten joku voi kuvitella, että tungen huulieni väliin jonkin, jossa maistuu edellisen soittajan suun sisäpuoli? Huilu tungetaan reppuuni joka tapauksessa ja kerrotaan, että Ukko Nooa on osattava viikon kuluttua. Menen itku kurkussa kotiin, jossa äiti lohduttaa minua ja lupaa keittää nokkahuiluani kymmenen minuttia. Äiti kertoo, että kiehuvassa vedessä kaikki makupöpöt kuolevat. Niin muuten kuolevatkin, keittämisen jälkeen huilu ei enää haise eikä maistu. Minä ylireagoin kaikkeen, missä on maku tai haju.

Olen tuhannen varma siitä, että opettaja inhoaa minua. Vaikka se väittää muuta. Mutta sen mikroilmeet ja tahdottomat eleet lähettävät viestiä, joka kertoo opettajan vain odottavan, että minä saisin siirron ertyisluokalle. Viime viikolla kysyin paljon kysymyksiä opettajalta, yhteiskuntaopin tunnilla. Miksi niin, miksi näin? Opettaja koki se opetuksen häiritsemiseksi ja soitti kotiin. Taas. 
En minä ole levoton, minä tahdon vain tietää. Mikä selitys se muka on, että niin kuuluu tehdä? Tai että koska se nyt vain on sääntö. Miksi niin kuuluu tehdä ja miksi sääntö on juuri sellainen eikä toisenlainen? 
Minua rauhoittaa, jos saan liikkua. Ajattelu on silloin helpompaa. Opettaja ei pidä siitä, että kävelen luokassa kesken tunnin. Hän ei pidä siitäkään, että teen hiljaa itsekseni kynätemppuja sormillani. Hän komentaa minua pysymään aloillani, mutta silloin en voi ajatella. 
Opettaja moitti minua kirjojen marginaaleihin piirtämisestä. Niihin ei saa piirtää, koska kirjat palautetaan lukuvuoden lopussa ja jaetaan käytettyinä seuraavalle luokalle ensi syksynä. 
Kaikki tuntuu kurjalta, en tee mitään ikinä oikein tai tarpeeksi hyvin. Olen itkenyt, mutta opettaja väittää, että minulla on ihan samat säännöt kuin muillakin, eikä kukaan mukamas kohtele minua yhtään sen kummemmin kuin muitakaan. Miksi minusta kuitenkin tuntuu siltä? Minulla on tunne-elämän yliherkkyys.

Meillä kaikilla on erilaiset diagnoosit. Niiden saaminen oli helpottavaa. Oikea lääkäri ja osastohenkilökunta kertoivat meille, että meissä ei ole mitään vikaa, meillä on vain erilaiset hermot. Ja erilaisten hermojan kanssa voi elää ihan yhtä hyvää elämää kuin niin sanottujen normaaleiden hermojen. Maailman sietämiseen menee kuitenkin hiukan enemmän aikaa ja vaatii enemmän sietämisen oppimista, että löydämme omat tapamme elää herkempinä kuin muut. 
Voisivatkohan ne samat lääkärit ja osaston henkilökunta kertoa saman asian meidän opettajille, päiväkodin tädeille ja sedille, meidän kavereiden vanhemmille ja sosiaalitoimen tädeille? 
Että me ollaan ihan oikeasti ihan yhtä hyviä kuin kaikki muutkin.