Kun klikkasin itseäni naamakirjaan tänä aamuna, hyppäsi silmilleni naamakirjan ilmoitus, että minun kuviani on ilmiannettu sopimattomina ja syy on se, että kuvieni oikeudet kuuluvat jollekkin toiselle henkilölle. Kuvan ruusuteos on toinen näistä kuvista ja toinen on kuva pojastani. Poika on ratsastusleirillä otetussa kuvassa purossa kahlailemassa ja kuvan on ottanut leirin järjestänyt sosiaaliviranomainen. 
Ruusun olen taiteilijana tehnyt ihan itse omin pikku kätösin, ja se roikkuu täällä kotini seinällä. No, mitä sitten, jos joku idiootti on päättänyt kiusata minua? Ei mitään. Ei se minun mopon ohjaustani haittaa pätkääkään, että joku haluaa kunnian kuvistani. Molempien kohteet olen ihan itse tehnyt, niin kukkasen kuin pojankin ja komia poika onkin. Se, mikä tässä vituttaa, on, että kyseinen henkilö, jonka nimi on tiedossani, kiusaa ystävääni ja esiintyy ilmiantajana hänen nimellään. 
Jostakin syystä tämä kiusanhenki, jonka IP-osoitetta on vaikea paikantaa, ottaa uhreikseen Sakari Timosen blogin kommentoitsijoita, joihin minäkin kuulun. Muidenkin kuvia on kuulemma kaapattu väittäen, että kuvan oikea omistaja rikkoo immateriaalioikeuksia ja että kuvan omistaa oikeasti tämä Timosena esiintyvä ääliö. 
Facebook ilmoitti minulle, että mikäli jatkan immateriaalioikeuksien rikkomista, minun profiilini tullaan poistamaan kokonaan. Timosen, oikean Timosen, blogin jakaminen on tehty myös hankalaksi. Jos sen haluaa jakaa, pyytää FB varmennusta: " valitse kaikki kuvat joissa on koira". Tai tiikeri, tai leijona, mikä milloinkin. FB myös ilmoittaa, että kyseinen blogisivusto lienee vaarallinen.
Vaarallinen se ei ole. Timonen kirjoittaa lähinnä maamme virkamiesten laiminlyönneistä mm. kuntouttavan työtoiminnan osalta. En tiedä, kenen aamumuroihin suosikkibloggaajani Timonen on mennyt kusemaan, mutta sen tiedän, että jos on kussut, niin on kussut aiheesta. 
Joka tapauksessa immateriaalioikeuksia tässä todella on rikottu, minun nimittäin, muiden muassa. En muista, että joku vale-Saku olisi ollut paikalla, kun poikaani tehtiin, enkä muista tyypin olleen kuvaamassa saati piirtämässä tuota ruusuakaan. Joten seuraavaksi olen yhteydessä facen ylläpitoon ja ellei se tee mitään asialle, työllistän sinivuokkoja. Eihän minulla muutakaan tekemistä näin työttömänä ole.

Terveisiä vain ja luudanvartta.

" Ei voi olla todellista, tästä ei seuraa muuta kuin sanomista... ja huostaanottoja" oli ensimmäinen ajatukseni, kun kuulin Pihlajalinnan mopon ohjauksesta koskien kuntamme lastensuojelullista muutosta. 

Kun Pihlajalinnaa mainostettiin Kihniön kuntalaisille, sanottiin, että asiakastyytyväisyys tulee paranemaan. Lastensuojelun osalta asia on täysin päin vastoin. Meillä oli täällä loistava lastensuojelusossu, mutta eipä ole enää. 
Kunnassamme tapahtui organisaatiomuutos. Kihniön kunta liittyi Parkanon ja Pihlajalinnan valmiiseen kimppaan, eli valmiiksi kilpailutettuun organisaatioon. Koska tapa liittyä tällä tavoin on lain osalta kyseenalainen, tehtiin kuntalalaisen toimesta reklamaatio hallinto-oikeuteen, mutta kuten tässä maassa muutoinkin tapana on, viis siitä. Organisaatio ajettiin rynnäkkötahtiin kiireellä läpi kehuen ja ylistäen Pihlajalinnaa, kuinka se tulee pelastamaan syömävelkaisen kuntamme ja ylläpitämään palvelua. Asiakastyytyväisyyttä painotettiin suu vaahdossa. 

Noin viikko ennen kesälomia saivat lastensuojelun asiakkaat tekstiviestin, jossa sossumme kiitti yhteistyöstä ja ajasta, jonka on saanut kanssamme viettää. Saimme kuulla, että sossumme on saanut ilmoituksen, jossa hänet siirretään toisiin hommiin jonnekkin Pihlajalinnan uumeniin ja sijaan on tulossa joku tuntematon porukka. Tiedän vapaaeehtoistyöni puolesta, etteivät asiakkaat Kihniössä ole asiasta suinkaan iloisia. Pelkään samasta syystä, että Kihniöläiset lapsiperheet muuttuvat paperiperheiksi. Eli perheiksi, jotka ovat vain asiakirja arkistossa. Paperiperhesossu on maassamme erittäin yleinen laji, valitettavasti kaatolupia ei lajin harventamiseksi myönnetä. 
 
Meillä ei ole enää perheitä tuntevaa sossua. Ei  sossua, joka saattoi vapaa-ajallaankin kysyä, miten te voitte? Ei ole enää sossua, jolle saattoi, ja uskalsi kertoa asiat sellaisina kuin ne ovat. Ei tarvinnut pelätä, että "nousee vakava huoli vanhemmuudesta", jos pyysi saada apua johonkin tilapäiseen tilanteeseen. Roskiin heitettiin sossu, jolla on sydän paikallaan ja järki päässä. Sossu, johon perheet luottivat ja joka oikeasti rakastaa lapsia ja haluaa tehdä kaikkensa auttaakseen juuri siinä, missä apua tarvitaan.
Paperit eivät koskaan menneet ihmisen ohitse, sossumme ei arvioinut perheiden tilanteita lukemalla asiakirjoja. Hän meni paikan päälle, todensi tilanteen, kuuli asiakasta, sovitteli tukitoimet asiakaslähtöisesti ja jätti jälkeensä tyytyväisyyttä. Lapsen etu oli etusijalla, myös huoltoriidoissa. Tällainen osaaminen on jo erityisosaamista, kun tiedämme, että sosiaalialan koulutuksessakin opetetaan olemaan puuttumatta huoltoriitoihin, vaikka lopputuloksena saattaa olla Eerika Tarkin kaltainen kohtalo. Moista osaamista ei takaa maisterin tutkinto vaan elämänkokemus ja maalaisjärki. 
 
Pihlajalinna ei ole tällaisesta osaamisesta kiinnostunut. Neuvoteltaavaa ei kuulemma ole. Viis siitä, kysyttiinkö sossun mielipidettä siirron osalta tai kuultiinko hänen toivomustaan saada edes jossakin muodossa jäädä Kihniölle vaikkapa sosiaaliohjaajaksi. Viikko aikaa, kamat kasaan ja ulos. Kuulemisvelvoite koskee myös liikkeen luovutuksessa siirtyviä työntekijöitä. Mutta olisihan se jotakin, jos tässä konkurssissa osattaisiin lakia noudattaa. 

Tämä on Pihlajalinnan ja Kihniön kunnan käsitys hyvästä palvelusta. Ja säästämisestä. Paljonkohan tässä nyt aiotaan säästää ja miten ylläpitää sama taso samaan hintaan lastensuojelussa kuin tähänkin asti? Esimerkiksi omaishoidon tuen sopimukset puuttuvat. Tukiperheitä on saanut lastensuojelun kautta, nyt sekin loppuu ja hinta vammaispalveluiden kautta on kalliimpi. Toisaalta, kun Kihniön kunnassa on ollut "tapana" jättää mm. omaishoidon tuen sopimukset tekemättä kokonaan, eihän asiakkaille silloin tarvitse mitään antaakkaan. Lastensuojelu on sitten "paikkaillut" tukitoimin näitä(kin) puutteita. 
Kunta ei ole ymmärtänyt, että lastensuojeluasiakkuuksia on pidetty avoinna vammaispalveluita edullisimpien tukitoimien antamiseksi niitä tarvitseville lapsille. 
Kuinka moni sossu tapaa huostattuja lapsia ja huolehtii heidän kuulumisiensa päivittämisestä? Vie lapsia jopa syömään tai kahville kanssaan? Kuntahan kuulemma kielsi tämänkin, "mihinkään ei saa nyt laittaa rahaa", ei siis edes lasten pullaan ja pillimehuun. Pihlajalinna tulee huolehtimaan asioista tulevaisuudessa, mutta miten? Aikooko se jatkaa sossumme inhimillistä tapaa hoitaa lastemme asioita? Rohkenen epäillä.
Aikooko Pihlajalinna kenties säästää muissa tukitoimissa, kuten ratsastusterapiassa? Vanhan sossun kautta ratsastettiin hänelle maksetun palkan hinnalla. Kuka hoitaa ratsastukset nyt, kun ne varmaankin täytyy hankkia korkeampihintaisena ostopalveluna? 
Entäpä erityislasten kohtelu? Montako turhaa lastensuojelullista toimea tullaan tekemään? Montako yhtäläisyysmerkkiä tullaan vetämään kouluvaikeuksista vanhempien osaamattomuuteen? Ja niin edelleen...

Olen ajan saatossa tavannut aika pirun monta sossua ja tullut tuntemaan heidän työtapansa. Suurin osa alan " ammattilaisista" on surkeaa, lakia tuntematonta, valtatrippailevaa ja laiskaa sakkia. Kenties uudet lastensuojeliamme yllättävät positiivisesti, se jää nähtäväksi.  Mieluummin olisin nähnyt sitä oikeata asiakaslähtöisyyttä, jolla yksityistämistä meille täällä mainostettiin. Sen sijaan, että osaava, ammattitaitoinen sossumme olisi saanut jäädä kuntaan vaikkapa uuden sossun aisapariksi, olisi ollut oikea tapa toimia. 
Älyelimeeni ei kerta kaikkiaan mahdu, miksi toimiva systeemi täytyy purkaa? Eihän lähikauppiaskaan tilaa kauppaansa tavaraa, jota kukaan ei halua ostaa. Miksi Pihlajalinna ottaa perheiltä pois luottamuksen, sen ainoan hyvän asian, johon tämän kunnan touhuissa on voinut oikeasti luottaa? 

"Pihlajalinnan yksi suurimpia tavoitteita on asiakastyytyväisyys".  Yhtä hyvin voin väittää, että takapihallani marssii jono vaaleanpunaisia hattiwatteja. 

Olin lomalla Torreviejassa, Espanjassa. Joten ajattelin tehdä lomablogin, kuten kunnon blogistin kuuluu. 
Ensimmäinen ero kotimaahan oli alkoholi. Sitä on Espanjassa lähes kaikkialla. Kaupoissa ja kioskeissa sun muualla ja se on halpaa. Parilla eurolla saa puolitoista litraa "janojuomaa" jossa on viitisen prosenttia alkoholia. Kumma juttu, etten nähnyt siellä yhtä ainuttakaan juoppoa? Viinaa saa kaikkialta, mutta kännikaloja ei ole missään. Naureskelin ääneen Suomen alkoholipolitiikalle, että toimiipas loistavasti. Enkä muuten ollut ainoa naureskelija.
Istuimme illalla myöhään majapaikkamme lähellä sijaitsevalla "yläkadulla", jossa oli erilaisia ravintoloita. Espanjassa ihmiset syövät myöhään päivällistä, kahdeksalta on vielä aikaista. Lapset olivat tietenkin mukanamme syömässä. Espanjassa syödään pitkään, nautiskellaan ja istuskellaan. Kello lähenteli keskiyötä, kun istuimme terassilla leppoisassa tunnelmassa. Naapuripöydässä illastaan nautti paikallinen perhe, jolla oli noin kolmevuotias lapsi. Suomessa lapset eivät edes pääse paikkaan, jossa anniskellaan viiniä ruoan kera, mutta Espanjassa pääsevät, eikä sossuja näy mailla eikä halmeilla.
Eikä tarvitse näkyäkkään, sillä lapsilla ei ole mitään hätää. Lapset pelaavat palloa, leikkivät vieressä olevalla leikkikentällä, pyörivät ja hyörivät ja heihin suhtaudutaan hyvin ystävällisesti ja hymyillen. Vaalea Juuliamme sai monta päänsilitystä ja bella bambinaa erottuessaan blondina muiden joukosta. 
Eräänä iltana jätimme blondimme mummille ja läksimme poikien kanssa irkkubaariin iltakokikselle. Kiertelimme yläkatua melko myöhälle ja kävimme sipsiostoksilla pikkupuodissa, joka on auki 24/7. Palatessamme mummin luo kellon lähetessä kahta, oli leikkikentillä vielä lapsia leikkimässä. Blondimme pääsi myös yöuinnille uima-altaaseen. Suomessa näin leppoisa elämä olisi lain vastaista. Jos Espanjaan siirrettäisiin Suomen lastensuojelu, sossuilta ei loppuisi työt koskaan.
Mummin toisen kerroksen patiolla seurailimme naapuribaarin flamencoiltoja ja tanssimme musiikin tahdissa. Sinnekkin näkyivät perheet menevän lapsineen päivineen, teinit kirmailivat pihalla ja ammuskelivat toisiaan imukuppipyssyillä. Nuorempaa poikaani harmitti kovasti, ettei hän voisi ikinä leikkiä noin myöhään ulkona, vaikka onkin kesäloma. "Hola!" hän huuteli nauraville ikäisilleen patiolta.
Kauppareissu oli mielenkiintoinen. Järkytyin hinnoista. Mikään ei maksa juuri mitään. Iso limsapullo maksaa alle euron, liha, kala, kahvi, maito, kaikki on edullista. Suomen Lidlin hinnoista yli puolet pois, niin ollaan lähellä totuutta. Joten siellä tuli todellakin syötyä! Paitsi kaupan ruokaa, myös ravintolaruokaa. Kiinalaista, intialaista, paikallista. Meidän viiden hengen porukalla lasku ylsi välille 31 -50 euroa. Mietin, mikä kotimaassa mukamas maksaa niin paljon enemmän, ellei se ole ilma? Jos painelen tästä Kihniön koomarkettiin, saan maksaa kymmenkertaisen hinnan, vaikka tuote on sama kuin Mercadonassa, joka on Espanjassa se lähikauppa. Jotain mätää asiassa on oltava, jos tässä maassa ihmisillä ei ole varaa kunnon ruokaan, vaikka legenda kertookin, että täällä on loistava sosiaaliturva ja  " suomalaista ei jätetä". 
Oli siellä jotakin mielestäni huonompaakin, nimittäin vessat. Siistiä vessaa sai hakea, jokunen löytyikin. Jännintä oli käydä ravintola Sofia`s worldin vessassa, jossa valot toimivat liiketunnistimella. Istuin pöntöllä pilkkopimeässä ja kun nousin, valot syttyivät. Ne sammuivat ennen kuin ehdin käsienpesualtaalle, jouduin juoksemaan takaisin pöntölle heiluttamaan käsiäni, jotta valot taas syttyisivät ja voisin nähdä, missä hana on. 
Liikenne oli toinen kammotus, vaikka minulle kerrottiin, että jalankulkijaa kunnioitetaan. Silti siellä sai varoa ja katsoa tarkkaan, koska ylittää tien. Autoja parkkeerataan miten sattuu, ja risteyksissä on vaikeata nähdä, tuleeko sivukaduilta joku vai ei. Autolla ajaminen on myös haastavaa, sillä kadut ovat etenkin keskustassa kapeita ja autoja on parkissa jopa suojateiden risteyksissä. Ainoa sääntö kuulemma on, ettei suojaten viivojen päälle saa parkkeerata. 
Rannassa keskustassa oli iltakahdeksalta aukeava basaarikatu ja sen takana huvipuistoalue. Siellä kävimme kahdesti, minäkin jouduin maailmanpyörään, jossa korkean paikan kammoni sai siedätyshoitoa. Hoitovaste oli melko huono. Lapsilla oli kuitenkin hirmuhauskaa ja sehän se oli pääasia.
Lapsista pääsenkin vaatteiden hintoihin, jotka ovat myös kaupoissa edullisia. Rahtasimmekin kotimaahan paljon vaatteita ja kenkiä lapsille. Kaltaselleni gootahtavalle tapaukselle mustan vaaterievun metsästäminen oli vaikeata, mutta sille, joka rakastaa värejä - tervemenoa Espanjaan. Minä tyydyin loppuajasta ostamaan kakkosvaihtoehtoani valkoista. Ja rintaliivejä, jotka maksavat siellä 2,5 euroa. Siis hienot liivit, strasseja ja kimalletta, ei mitään mummonruskeaa ja vaatimatonta. Ja mikä parasta, jokaisessa liivissä löytyy hyvä tuki ja ainakin vähäsen push uppia, jota tällainen lättätissinen todellakin kaipaa.
Torilla käyminen oli paitsi kuumaa myös hauskaa. Siellä näki paikallista kaupankäyntiä ja tinkimistä. Olihan siellä paljon turisteille suunnattua krääsää, mutta ruokakojuissa oli kova meteli ja mellakka, kun myyjät ja ostajat huusivat espanjaksi kovaan ääneen tarjouksiaan ja vastatarjouksiaan. Kuivattu kampela tuijotti meitä tuikeasti silmiin roikkuessaan kojun katosta. " Ihan kuin jostain kauhuleffasta" poika tuumi. Niin se kyllä olikin, tosi ruma kala. Ostimme sitten paikan päällä grillatun kanan, joka maksoi kuusi euroa. 
Kiinalaisten kaupat olivat ykkösjuttu. Niistä löytyi kaikkea aina tekniikasta vaatteisiin ja kenkiin sekä koruihin. En edes muista, montako kertaa poikkesimme kiinalaisissa kaupoissa. Kiinalainen ruokapaikka, buffet, oli myös huisi paikka. Siellä oli mm. suklaaputous, johon sai dipata jälkiruokahedelmiä. Söimme kaikenlaisia kiinalaisrullia ja nyyttejä, katkarapuja ja sushia, ankkaa ja mustekalaa lonkeroineen päivineen. Tai saattoi se olla kalmarikin. 
Yhtenä iltana läksimme kävelylle merenrantakallioille. Aitaa ei reunalla ollut, mutta rappuset alas sinne, missä aallot löivät rantakiviin, oli. Laskeuduimme alas keräämään pakolliset muistot kivien ja simpukankuorien muodossa. Mieheni ja lapset kävivät pidemmällä kallioilla keikkumassa ja siellä kuljeskeli eläviä rapuja. Minä kammoan reunoja ja pelkään putoamista, joten tyydyin toikkaroimaan kauempana meriveden liukastamilta kiviltä. Paikalliset lapset olivat aallokossa ja kallioilla kuin kotonaan, jotkut onkivat rannan lähellä olevilla luodoilla. Rannalla, jossa uitiin isossa aallokossa, oli ihmisiä surffaamassa ja melomassa, lapsia hyppimässä aaltojen vietäviksi ees taas ja uudestaan. Me tottumattomat pysyttelimme ranta-aallokossa kadehtimassa paikallisten osaamista meren liikehdinnän suhteen. 
Kävimme myös Aquapoliksessa, joka on vesipuisto. Jaoimme lapset koon mukaan, minä läksin 8-vuotiaan tyttöni kanssa ja seurasin alkuun häntä kuin hai laivaa, ettei vain mitään satu. Parin tunnin kuluttua olin tajunnut, että voin yhtä hyvin maata itse palmun alla varjossa. Uimataitoinen tyttäreni sai mennä altaisiin ja liukumäkiin omia aikojaan aivan kaikessa rauhassa, sillä uimavalvojat olivat todella tarkkoja työssään. Suomalaiseen iskostettu pakkomielteinen pelko siitä, että lapsi ei voi eikä saa tehdä mitään itsenäisesti, tai se on huonoa vanhemmuutta, vaikutti minuun ihan liian pitkään. Osasin luopua pelostani vasta loman loppupuolella ja veikkaan, että jos olisin kyennyt luopumaan siitä aikaisemmin, lapsillani olisi ollut vielä hauskempi loma.
Lentokoneen laskeuduttua takaisin Suomeen tuntui, kuin olisi saanut avarista päin näköä. Tunnelma muuttui "kotoisaksi", kun kaikki oli jälleen kielletty. Sinne jäivät iltamojitot, vapaus antaa lapsille itsenäisyyttä, vapaus olla sellainen kuin on ilman, että joku ilmoittaa elämäntavastasi viranomaiselle.
Sinne jäi? Ei. Minä päätin toisin. Nyt loppuu tämä pelleily. Lakkaan pelkäämästä, että joku huolestuu lasillisesta viiniä lounaalla. Lakkaan pelkäämästä, että joku soittaa sossut, jos lapseni leikkii kesälomalla ulkona vielä kello kaksitoista. Lakkaan pelkäämästä sitä, että kaikki on mukamas kielletty. Näin liikaa iloisia, hyvinvoivia, onnellisia naamoja Espanjassa ja haluan, että lapsistani kasvaa samanlaisia. Hymyileviä ja iloisia, energisiä ja reippaita, omilla aivoillaan ajattelevia yksilöitä. 

Tuo saatanallinen kirosana. 
Kun on viidettä päivää kipeä, mutta miettii vain, paljonko lääkärissä käyminen maksaa? Vertaa sitä jääkaapin sisältöön ja toteaa, että liikaa.

Puhutaan turtumisesta. Siitä, ettei vitutuskäyrä enää nousekkaan, kun joku neropatti facebookissa päättää ilmaista itseään sanoen, että köyhä on laiska ja köyhyys on omaa syytä. Kun koulun taholta tulevaa painetta ei oikeastaan enää tunne, se on vain huonosti lämmitettyä saunaa vastaava hönkäys. Jaa, että retkiraha sinne ja uudet sisäpelikengät tänne... Iloisella hymiöllä varustettu kotiin lähetetty viesti päätyy takansytykkeeksi. Kun leipäjonossa kökkiminen ei enää nolota. Kun automaattisesti etsit kaupan hyllyiltä punaisella laputettuja tuotteita. Kun keität hammasharjaasi kuudennen kerran. Silloin sinä olet turtunut köyhyyteen.

Mitä tästä tajuaa se naamakirjaan kirjoittelija, joka sitkeämmin kuin influenssalima kommentoi kerta toisensa jälkeen, että " kyllä työtä tekevälle löytyy!" Kai se jotakin tajuaa, sillä onhan se oikeassa, työtä löytyy kyllä tekevälle vaikka kuinka paljon. Palkkaa vaan ei tunnu löytyvän. 9 euron kulukorvauksella saa kyllä paiskia hommia vaikka eläkeikään saakka, jos haluaa. 

Olen huomannut, että monen köyhän saa sinnittelemään se, että hänellä on vielä alaikäisiä lapsia. Jos olisi yksin, niin mitä väliä millään oikeastaan olisi? Sitä voisi helposti ruveta vaihtamaan tökärinsä keppanaan. Ei tarvitsisi miettiä, meneekö sähkölasku perintään vai ei. Mutta kun on lapsia, sitä ratkoo elämän sanaristikoita: tuohon kohtaan Leppäkosken Sähkö , tuohon kohtaan Elisa, tuohon tulee vuokranantaja ja tuohon Kelan takaisinperintä. 

Ristikon jälkeen siirrytään innovoimaan tulevaa: Otetaan ruutupaperia ja vedetään keskelle viiva. Vasemmalle puolelle ranskalaisin viivoin "mitä piti tehdä" ja oikealle " mitä on mahdollista tehdä". Palaveerataan keittiön pöydän ääressä. Mikä nyt oli kenellekkin ensisijaista? Esikoiselle on pakko ladata puheaikaa, että edes yhdellä muksulla on koulussa puhelin, jos jotakin sattuu. Yritetään myydä huuotnetissä olohuoneen taulu. Ehdollistettuna myyntimenestykselle sovitaan, että lähdetään kirpputorikierrokselle etsimään uutta selkäreppua. Lopuksi pidetään tuttu ja turvallinen puhe siitä, miten rikkaita ollaan henkisellä tasolla: " ...meillä on rakkautta ja yhdessäoloa, siis enemmän kuin monella...". 
Jokin sielussa helähtää, kun perheen teini tuhahtaa, että aikoo tulla isona niin rikkaaksi, että voi ostaa äidilleen kunnollisen auton ja oman talon. " Kun nyt ostelet itsellesi vain, mitä minä semmoisilla enää kääkkänä teen". Ja äkkiä tiskaamaan, ettei teini huomaa linssiisi pyrkivää tippaa. 

Köyhän paras pakkobestis on usein sossu. Tosin vain paperilla. Mutta se kysyy useammin kuin muut kaverit, "miten teillä menee, pärjäättekö?" Varmaan se on opetettu kysymään niin, se tosin ärsyttää. No miten tässä nyt menisi? Paas arvaten. Tällä viikolla tuli kolme kirjettä, joissa "valinta ei kohdistunut sinuun, hyvää jatkoa". Sähkölaskussa tuli tonni takkiin, koska puut loppuivat tammikuussa. Sain pikavippini maksettua, sen, jonka otin autoa varten. Auto hajosi ja on nyt korjaamolla. Työkkäristä tarjosivat kuntouttavaa työtoimintaa ja eilen soitti puhelinmyyjä tarjoten Kotivinkkiä. Muuten menee ihan kivasti.

Ei köyhän elämä ole ihan mahdotonta. Köyhä oppii säästämään pakon edessä mitä merkillisimmissä asioissa. Mutta eräs asia köyhän on hyvä osata, nimittäin ignooraaminen. Ellei sitä osaa, ensin palaa hihat, sitten käämit, sitten loputkin ja sitten jonotellaankin jo onnellisuuspillereitä apteekin jonossa. Pitää siis osata ohittaa pikkuvinkit siitä, miten "voisit olla itsekkin hiukan asialla", huomautukset siitä, että " eihän se nyt paljoa maksa", lasten kavereiden ihmettelyt siitä, että " onko teillä vaan yks läppäri?" 

Yksi köyhä osti tässä hiljan pojalleen mopedin. Satun tietämään, kuinka kauan siihen oli säästetty rahaa euro kerrallaan. Luulisi olevan hieno juttu. Kaikilla muillakin pojilla on mopo. Helpotuksen huokaus, että poika ei enää joudu nolona sotkemaan fillarilla kavereidensa perässä. Julkisesti köyhä ja sitä häpeämätön perhe kehtasi siis ostaa mopon. Ja kehtasi vielä innoissaan kertoa saavutuksestaan. Voitikkos lotossa, oliko tuo nyt järkevä sijoitus, saitko sossusta jättipotin, kyselivät kommentaattorit.

En enää tiedä, kumpi on levinneisyydeltään laajempaa, älyn vähäisyys vai kateus.