Kuvitellaan, että koulussa olisi sellainen tyypillinen kirkkopäivä, jona oppilaat roudataan kirkkoon koulupäivän aikana. Kuvitellaan, että koulussa on sellaisiakin lapsia, jotka ovat erityisiä ja käyvät kouluaan erityisjärjestelyin. Kyseessä voisi olla vaikkapa kehitysvammainen lapsi. Tällaisen täysin kuvitteellisen lapsen ja täysin kuvitteellisen koulun ja täysin kuvitteellisen kirkossa käymisen voisi kuvitella olevan melko yksinkertaista, paitsi ettei se tässä kuvitelmassa ole.

Ajatellaan, että tarinan lapsen äiti noutaa lapsensa koulutaksilta, joka kertoo sivulauseessa viettäneensä aikaa lapsen kanssa taksissa sillä välin, kun muut olivat kirkossa. 
Äiti yllättyy kovin. Miksi ihmeessä hänen lapsensa on istunut taksissa, vaikka hänen olisi tullut olla kirkossa? Äiti soittaa lapsen opettajalle, joka ei tiedä asiasta mitään, koska on sairauslomalla. Äiti soittaa toiselle opettajalle, joka toteaa kuulleensa lapsen avustajalta, ettei lapsi osallistu kirkonmenoihin. Äiti kysyy asiaa sivistystoimen johtajalta, joa puolestaan toteaa, että koululla päätettiin, että niiden lasten osalta, joiden koulupäivä päättyy aikaisemmin, kirkkoon meno on vapaaehtoinen. Äidille myös kerrottiin, että lapsen odotus taksissa kesti vain vartin verran.
Äiti kummastui kovin.
Äiti tuli paitsi kiukkuiseksi myös surulliseksi. 
Hän olisi tahtonut, että myös hänen lapsensa pääsee kirkkoon. Tai että häneltä olisi edes kysytty, meneekö lapsi kirkkoon. Yhtä lailla hän olisi voinut pitää lapsen kotona, jos avustajien ja opettajien tuntui hankalalta viedä erityistä lasta kirkkoon muiden mukana.

Tämän hypoteettisen tarinan myötä voimme ajatella yhdenvertaisuutta ja lapsen oikeutta osallistua täysipainoisesti kaikkeen, mitä koulupäivän aikana tapahtuu. Voimme pohtia ehdotonta syrjinnän kieltoa, jota ei saisi rikkoa edes poikkeusoloissa. Voimme kysyä, eikö kaunis ajatus lain säännöksestä, joka takaa yhdenvertaisen kohtelun riippumatta henkilöön liittyvästä syystä, pädekkään silloin, jos kyseessä on hiukan työläämpi lapsi? 
Voimme pohtia kysymystä vapaaehtoisuudesta, joka siis tarkoittaisi tässä tarinassa sitä, että lapsen huoltaja arvioisi tilanteen ja päättäisi, osallistuuko lapsi kirkonmenoihin. Koulun pahoittelut siitä, että asiasta unohdettiin tiedoittaa eli kysyä, tuntuu oudolta, sillä kirkossa oli läsnä kyllä muitakin erityisiä. Vain tämä yksi lapsi odotteli ulkona taksissa.

Ajattelin kysyä, ihan tällä tavalla kuvitteellisesti, moniko äiti tai isä nielisi selitykset vastaavassa tilanteessa? Painaisi villaisella koko episodin, sehän kestikin vain noin vartin? Nielisi pahoittelut siitä, että unohtui tiedoittaa ja kysyä? Ja toteamuksen, että koulu pyrkisi toimimaan jatkossa paremmin vastaavissa tilanteissa? 
​
Kuvitteellisen tarinan kuvitteellinen äiti jäi kuvittelemaan sitä henkilöä, joka teki päätöksen lapsen osallistumisesta hänen, huoltajan puolesta. Miksi? Miksi lapsi, joka ei ole kuten muut, ulkoistettiin kirkosta, jonka yksi suurimpia mottoja on Jeesuksen Kristuksen mukaan "sallikaa lasten tulla"? Eikö se taivasten valtakunta ole juuri lasten? Vai kouluko siitäkin päättää?

​

...sanoi joku vaalea nainen Ylen aamuteeveessä juuri äsken. Tädin nimeä en ehtinyt rekisteröimään, koska otti sen verran kupoliin. 

Sinänsä ihan jees keskittyä elämässä siihen, mikä on hyvin. Mutta jotenkin tuli sellainen olo, että tässä lobataan jälleen soosoota siitä, että jossakin muualla nähdään nälkää, kouluruokaa ei ole ja vauvat kuolevat useammin kuin kotisuomessa. Älä siis kitise, vaikka päiväsi olisi mennyt päin sitä leveää persettä, jonka olet tämän maan elintasolla kasvattanut. Räntäsadekin on jees jees, koska meillä on täällä ruokaa.
Täti tosin unohti, ettei kaikilla ole siihen ruokaan varaa.

Tähän maahan on aikanaan kyetty luomaan hieno ja toimiva järjestelmä, jossa ihmisen eksistenssiminimi turvataan, jossa koulutus on ilmaista, jossa terveydenhuoltoa saa, jossa kaveria ei jätetä. Syy valittaa on se, että nyt tätä järjestelmää ollaan purkamassa kovaa vauhtia vedoten siihen, ettei lompsa kestä.
Miten se on kestänyt ennen? Miten on mahdollista, että vasta, kun yksityiset tahot on päästetty mukaan karuselliin, on alkanut alamäki, joka lihottaa rikkaiden lompsaa ja kurittaa juuri niitä, joita varten järjestelmä alun perin luotiin?
Tällaiset Ylen tädit yrittävät suu vaahdossa ohjata kansaa uskomaan, että mikäs tässä elellessä. Muualla on niin paljon huonommin. 
Eikä ole. Vaan me olemme ummikoita, jotka uskovat, mitä televisio meille kertoo. Meitä kielletään kitisemästä, vaikka laissakin sanotaan, että perus -ja ihmisoikeuksiamme ei saa tietoisesti heikentää. 

Jos ajatellaan vaikapa subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista, paljonko se säästää? Niin vähän, että sillä summalla maa ei nouse minnekkään, päin vastoin pitkässä juoksussa rajaamisesta on haittaa. Rajauksella korostetaan luokkajakoa, eikä yhdenvertaisuuden rikkomisesta ole kuunaan seurannut mitään positiivista missään päin maailmaa.
Entäpä työttömien paimentaminen, joka rikkoo kieltoa orjuudesta? Kansainvälisissä sopimuksissa ( go Google) kun selkeästi lukee, että työstä on maksettava palkka, jolla ihminen tulee toimeen. Missään ei sanota, että työttömän sanktioiminen karenssilla on hyväksyttävää, ei myöskään, että työtön on tämän sanktion uhalla velvoitettava ilmaisiin töihin, töihin eksistenssiminimiä pinenmmällä palkalla tai jopa ilmaiseksi (harjoittelu), tai pakkohaastateltavaksi 3 kk välein.
Opiskelun tulisi olla vapaaehtoista, toivottavaa jopa. Tässä maassa on kuitenkin luokka, työttömät, jotka eivät saa opiskella edes vapaa-ajallaan ilman, että opiskelu sanktioidaan minimitoimeentulon menetyksillä. Sama koskee useaa omaishoitajaa, toiminimellä sivutoimisesti toimivaa ja montaa montaa muuta. Ihmisen perustoimeentulo riippuu itse asiassa yksittäisen virkailijan mielipiteestä jonkin käläisen TE-toimiston uumenissa. 

Haluaisinkin tiedustella Ylen aamuteeveen tädiltä, miten helvetissä hän alkaisi itse valita sellaisista vaihtoehdoista, joita ei edes ole olemassa? Perheellisellä työttömällä ei ole vaihtoehtoja, ellei palkkatyötä löydy. Tädin sopii lähteä kokeilemaan pärjäämistä ihan kenen tahansa tökäreillä sinnittelevän, opiskeluhaluisen, perheellisen työttömän tilanteessa. Siinä ei paljon lohduta se iänkaikkinen klishee, että jossakin päin Afrikkaa on mahdotonta noudattaa ruokaympyrän suosituksia.

Täti suositteli suhteuttamaan asioita ja olemaan onnellinen vaikkapa siitä, että puoliso sieti känkkäränkkäpäiväni tänään. 
Suhteuttaminen ei kuitenkaan maksa perusmaukan vuokraa, täytä vatsaa, osta mukulalle uusia sisäpelikenkiä koululiikuntaa varten eikä se myöskään auta siihen vitutukseen, joka syntyy sen asian tiedostamisesta, että 45 vuotta tein lafkalle töitä ja nyt olen työtön. Työtön, jonka ihmisarvo laski irtisanomishetkellä alle nollan.

Niin. Tädin höpinät Ylen aamuteeveessä pilasivat päiväni. Etenkin, kun ensin tuli uutiset, joissa kerrottiin, että Trump on valinnut opetusministerikseen eukon, joka ajaa koulujen yksityistämistä. Minijenkkilänä me toki seuraamme kehitystä, onhan koululaitoksemme vielä lähes kokonaan kajoamatta. 
 

>:(