Se ei ole ennakointia vaan tarkkailua

Ennaltaehkäisy on päivän sana lastensuojelussa.
Tarkoitus on ennaltaehkäistä lasten pahoinvointia kaikilla saroilla.
Normaalia elämää on ryhdytty tulkitsemaan huolen aiheena, eikä vähiten siksi, että viralliset tahot tähdentävät ennaltaehkäisemisen tärkeyttä lainasanoin "jos se huolilippu vähänkin nousee niin laki velvoittaa ilmoittamaan huolesta lastensuojeluun".

Kammottavaa, että tällaiseen rohkaistaan. Lapsia kehoitetaan tarkkailemaan, jotta mahdollisiin ongelmiin päästäisiin varhaisessa vaiheessa puuttumaan. 
Kissan kuolema aiheuttaa lapsessa surua, mummon lonkkaleikkaus levottomuutta, äidin ja isän suukopu pahaa mieltä. Kaikki, mitä perheessä tapahtuu, vaikuttaa lapseen. 
Perheen suojaan puuttumiseen ei paljoa tarvita, kun "ennaltaehkäistään". 
Riittää, että ekaluokkalainen ei jaksa istua paikallaan koko tuntia tai että vasta vauvan saanut äiti kertoo olevansa yksinhuoltaja. Riittää, että teini "löytää tyylinsä" ja ryhtyy punkkariksi. Tällaisissa asioissa huolestutaan. Ekaluokkalaisella on luultavasti adhd, jota aletaan tutkia perheneuvolassa ja perheen kotiinkin tullaan tekemään visiitti, jotta nähdään, onko se mukula kotonakin levoton. Yksinhuoltajaäiti tarvitsee takuulla apua ja hänet ohjataan juttelemaan sosiaalitoimistoon, jossa päätetään äidin olevan väsynyt ja jaksamaton ilman miehen apua ja tämän johdosta allakoidaan lisää jutteluaikoja, joista osa kotikäynteinä. Miten tämä juttelu auttaa näihin sosiaaliviranomaisen päättelemiin vaikeisiin olosuhteisiin, sitä en ole koskaan saanut selville.
Entäpä se punkkariteini sitten? Äkillinen muutos habituksessa kielii mahdollisesta masennuksesta tai päihdekäytöstä. Olettehan tekin lukeneet ohjeet siitä, mihin seikkoihin tulee kiinnittää huomiota, jos epäilee lapsensa olevan masentunut tai käyttävän huumeita? Yksi niistä on äkillinen ulkoisen olemuksen muutos. Huoli on siis taputeltu.
Pointtini tässä ei ole se, etteikö jokaisessa esimerkissäni olisi aitoa huolen siementä olemassa. Pointtini ei ole sekään, ettei näihin kyseisiin seikkoihin tulisi laisinkaan puuttua. Pointtini on se, että ennaltaehkäisemisen toimet alkavat kotoa, jolloin ensimmäinen suuntanumero huolilipun noustua on koti, ei suinkaan sosiaalitoimisto.
Moni huolestunut viranomainen tai siihen verrattava soittaa kuitenkin sosiaalitoimistoon ja kertoo osin mielikuvituksensa siivittämät epäilynsä kodin ongelmista. 

​Jännin juttu on se, että lähes koskaan ei käy niin, että ongelma olisikin päiväkodissa tai koulussa. Ongelma on aina kotona. Aina.
Perheiden pahoinvoinnista paasataan, niistä pidetään esittelyjä kuntien valtuustoissa ja jopa eduskunnassa. Kuitenkaan kukaan ei koskaan puutu esimerkiksi koulukiusaamiseen. Ei haluta ajatella, että lapselle aiheutuisi ongelmia tahoilta, jotka kantavat nimikettä ammattilainen. Sen sijaan on luotu nippu ehdottomia seikkoja, joiden perusteella täytyy ryhtyä ennaltaehkäisemään kodissa olevan ongelman paisumista perhesurman mittoihin.

Näitä seikkoja on viljelty mediassa ja virallisissa asiakirjoissa niin pitkään, että niistä on tullut kirjoittamattomia lakeja: 

Yksinhuoltaja.
Avioero.
Kuolema.
Väsymys.
Köyhyys.
Vanhemman oma lapsuudenaikainen lastensuojelun asiakkuus.

Yksikään näistä seikoista ei oikeasti ole lapsen olosuhteita vaarantava seikka, mutta sellaisia niistä on tehty. Jokainen näistä seikoista kuuluu elämän kirjoon ja voi tapahtua kenelle tahansa ilman, että lapsen olosuhteet millään tavalla vaarantuvat. Näiden seikkojen varjolla on kuitenkin päästy sanailemaan:

Riittämätön vuorovaikutus, väsymys, lapsen huomioimisen puute.
Kahden kodin aiheuttama juurettomuus, vanhempien vuorovaikutuksen puute.
Suru, masennus.
Levottomuus, kouluvaikeudet.
Harrastusten puute, syrjäytyminen.
Yli sukupolven siirtyvä lapsen kaltoinkohtelu.

Tällainen päättely on järjetöntä. Miettikääpä hetkinen, jos aikuisia tarkkailtaisiin samalla tavalla ennaltaehkäisyn varjolla? Jos työhaastattelussa kyseltäisiin, miten avioerosi vaikutti sinuun? Mikä on seksuaalinen suuntautumisesi ja koetko sen johdosta ahdistusta? Miten monta lasta sinulla on ja kuinka se vaikuttaa tuleviin poissaoloihisi? Tapaatko käydä vapaa-ajallasi baarissa, paljonko juot? Onko yksityiselämässäsi sellaisia seikkoja, jotka altistavat sinut syrjäytymiselle? Kaikki tämähän on ennaltaehkäisyä, huolikartoitusta mahdollisesta tulevasta työntekijästä. 
Näitä seikkoja kysellään lapsistamme. Vanhemmista jokainen täyttelee aanelosia päiväkotia ja koulua varten. Niissä kysytään lapsen trveysseikkojen lisäksi yksityisasioita perheen elämästä. Kysytään, onko mahdollisia huolenaiheita? Ja moni täyttää kiltistti nämä aaneloset tajuamatta, että on olemassa huolen vyöhykkeistö, jolle lapsi vastausten perusteella sijoitetaan.
Tällainen ei ole ennaltaehkäisyä vaan tarkkailua. Yksityiselämään kajoamista, laillistettua laittomuutta.

​Kukaan meistä aikuisista ei hyväksyisi mainitsemiani kysymyksiä työhaastattelussa.
Lapsiamme annamme kuitenkin vapaasti tarkkailla. 
​Miksi?