Meemi

Somessa kiertää meemi, jossa pyydetään kertomaan omasta nuoruudesta jotakin sellaista, mitä nykyajan nuoret eivät voisi ymmärtää.
Tämä meemi sai minut oikein ajattelemaan asiaa.
Ennen oli puhelin kiinni seinässä ja ei voinut tietää, kuka soittaa. Google maps oli utopiaa ja kouluun kuljettiin kävellen tai pyörällä.
Edellinen sukupolvi kertoo lehmien ajamisesta laitumelle ja siitä, kuinka koulussa noustiin seisomaan, kun vastattiin opettajalle.
Sitä edellinen sukupolvi kertoisi sodasta ja pula-ajasta.
Maailma muuttuu, mutta muuttuuko se paremmaksi?
Lisääntyykö pelko​ sitä mukaa, kun tekniikka edistyy ja helpottaa elämäämme?
Olen miettinyt tätä usein nimenomaan lasten kohdalla.

Minä olen syntynyt 70-luvulla. Silloin lapset olivat ulkona ilman aikuisen valvontaa ja se oli ihan normaali näky. Lapsia huudettiin kerrostalojen parvekkeilta syömään. Ja jos heitä ei kotipihassa näkynyt, niin aikuisen ensimmäinen ajatus ei ollut se, että jotain kauheaa on tapahtunut vaan se, että lapsi on mennyt kaverilleen. Kotiintuloajan unohtuessa äiti tai isä soitti seinäpuhelimella lapsen kavereiden koteihin ja komensi, että kotiin sieltä! Kello on jo yli yhdeksän! 
Minä muistan kerran lähteneeni soutuveneellä kaverini kanssa, taisin olla korkeintaan kymmenen vanha. Soudimme monen monta kilometriä ja reissu kesti. Palatessamme rannalla odottivat vihaiset vanhemmat. Ei siksi, että olisivat olleet huolesta soikeina vaan sen vuoksi, että kaverini isä myöhästyisi töistä meidän takiamme. 
Koulua käytiin aika lailla omin nokkinemme. Ei saateltu, ei haettu takseilla. Luokallani oli useampikin yksinhuoltajan lapsi, joiden huoltaja kävi töissä. Minä kävin jokusen kerran kaupassa yhden luokkakaverini kanssa, jolle äiti jätti keittiön pöydälle kauppalapun. Kassalla piti sanoa, että sen ja sen tiliin. Kassa tunsi lapsen ja ostokset roudattiin sitten heille kotiin. Toisen kaverin päivätoimiin kuului pikkusisaren hakeminen päiväkodista ja ruoan laitto. Minä olin ainoa lapsi, mutta koiraa piti ulkoiluttaa, pyykki pestä ja ripustaa, ruoka laittaa/eilinen ruoka lämmittää hellalla. Nämä tämmöiset tekemiset olivat osa normaalia elämää. 
Jos niin tekee nyt, päiväkoti huolestuu, koulu huolestuu, kaikki huolestuvat ja termi on "lapsen liiallinen vastuuttaminen". Jos ulkona on 6-7 vuotiaita lapsia ilman valvontaa, joku siitäkin huolestuu. Souturetkestämme soitettaisiin tänä päivänä poliisille. 

Tuntuu, että nykyaikana kaikesta ollaan vain huolissaan. Yhdestä jos toisesta lapsesta on tehty lastensuojelun tarpeen arviointi ainakin kerran. Kun minä olin lapsi ja nuori, lastensuojelu tarkoitti huumeita, väkivaltaa, alkoholismia kotona. Nykyään lastensuojelun huoli on sitä, että opettajan mielestä teini on fysiikan tunnilla väsynyt. 
Missä normaaliuden raja nykyään menee? Oikeastaan meemin esittämään kysymykseen voisi lyhyesti vastata, että "normaali ei ollut epänormaalia".  Normaaliuden rajaa ei enää taida olla. Jos jotakin tapahtuu, somessa yleisin kommentti on vanhempia syyttävä kommentti: "Missä vanhemmat?" , "Kun nykyään ei huolehdita, tuijotetaan vain kännykkää!" No, ennen ei huolehdittu senkään vertaa, kun vanhemmat olivat kotona ja lapset keskenään ulkona ja se oli normaalia. Sattui sitä silloinkin onnettomuuksia, mutta silloin ne olivat onnettomuuksia eivätkä vanhempien syytä.
Vastaavasti somessa näkee kommettiketjuja, joissa nykyajan nuoriso on pullamössöä: "Kaiken saa valmiina!", "Ei meidän pirjopetteri!!", "Opettajia ei enää kunnioiteta!!", "Taas yksi vapaan kasvatuksen hedelmä!" Mutta jos lasta opettaa tekemään, antaa vastuuta, niin sittenhän siitä huolestutaan. Mitä ihmettä vanhempien tulisi tehdä yhteiskunnassa, jolla on selvä kaksisuuntainen mielialahäiriö? Jos et vastuuta, kasvatat pullamössöä, jos vastuutat, siitä huolestutaan. Kyse ei ole edes siitä, mikä on lapsen ikä ja millaiset vastuut sopivat missäkin kehitysvaiheessa. Kyse on vastuuttamisesta ylipäätään. Muistan, kuinka muinoin kolmevuotiaastani huolestui yksi sosiaalialan ammattilainen, koska lapseni käytti juustohöylää. 

Nykyään me tiedämme, missä lapsemme ovat. Sen näkee kännykältä. Kaikki ovat kiinni saatavissa heti. Kaikilla on läppärit. Tieto löytyy nopeasti. Lapsemme elävät bittimaailmassa. Jos kännykkä jää kotiin, iskee paniikki. Miksi? Sattuuko juuri silloin jotakin? Vai olisiko niin, että on sattunut jotakin, koska "eihän se ikinä jätä kännykkäänsä!". 

Meemiä pohtiessani päädyin pohtimaan, miksi me olemme luoneet tällaisen nykyajan? Me saimme viettää vapaamman lapsuuden, jossa huolestujia ei ollut joka nurkalla. Meillä oli teini-ikä, jonka aikana käytiin sekä onnen kukkuloilla että pohjamudissa. Eikä siitä tehty ahdistusmasennustraumaadhd-diagnoosia. Me saimme purskahtaa itkuun koulussa kesken tunnin, koska koira kuoli eilen, eikä meille määrätty Ketipinoria. Meitä ei arvioitu tuen tarpeen vuoksi, jos maanantaina vähän vitutti. Miksi me, jotka saimme elää, halusimme holhousyhteiskunnan? Syytämme kännyköitä ja vapaata kasvatusta ja milloin mitäkin, mutta hei, me tämän teimme, me tämän loimme, me tämän hyväksyimme. Tämä kaikki oli meidän mielestämme hyvä idea.

Lopullinen vastaus meemin kysymykseen, mitä nykyajan nuoret eivät voisi ymmärtää? Sitä, että me veimme heiltä vapauden.