|
Luin erästä juttua kommentteineen, jossa jälleen kerran arvosteltiin äitejä, jotka ovat mukamas täydellisyyden tavoittelijoita. Koska koti on siisti kuin leikkaussali. No, tuskin kenenkään himassa sentään kirurgiaa...? Mutta kun aina tullaan tähän, että "no anna olla, älä tiskaa, rentoudu"-läppään. Ja se, että siivoaa, haluaa siis olla siistissä ympäristössä, koska sotku stressaa, on sitten muka täydellisyyden tavoittelua.
Ei sillä ole täydellisen kanssa mitään tekemistä. Ihan oikeasti, on ihmisiä, kuten minä, jotka eivät koe oloaan mukavaksi vaan TUKALAKSI, jos OMASSA kämpässä on sekaista tai kotihommat tekemättä. Ihan turha siis länkyttää, että rentoudu ja jätä tekemättä. Sellainen ihminen ei tajua, joka noin sanoo, että silloin ei kykene rentoutumaan. Niin se vain on, eikä siinä kai ole mitään väärää, jos haluaa elää siivotussa ympäristössä? Ja kenen asia se on määritellä äiti perfektionistiksi, jos koti on siisti? Se ei tunnu yhtään sen kivemmalta kuin sekään, että tullaan toteamaan, että ompas täällä sekaista! Aina vain puhutaan sotkuista ja puolustellaan niitä ja siinä samalla sanotaan, että hirmusiisti koti kuuluu semmoisille wannabe-täydellinen äiti-ihmisille. Joskus voisi huomioida senkin, että ihminen, joka nauttii siisteydestä, haluaisi ehkä rauhassa nauttia siitä. Sallin minäkin muiden kodit, enkä pidä siitä, että joku tänne tullessaan ensimmäiseksi toteaa, että mites täällä on aina näin siistiä? Jos minä menen jollekkin kylään ja alan kysellä "mites täällä on aina näin sotkuista", miltä mahtaisi tuntua? Ja viimeksi mainitusta saa kyllä lukea kilometritolkulla. Milloin sotkuja on taivastellut anoppi, milloin sossu. Sitten ryhdytäänkin väittämään, että siivousaika on pois vauvalta tai taaperolta tai omasta hyvinvoinnista. Ja samaan syssyyn päätetäänkin tällätä siistit kodit ja niiden kotien äidit kategoriaan perfektionisti. Kysytään "ketä mun kotini sotku häirittee!!??" No yhtä lailla, ketä mun kotini siisteys häiritsee? Omapa on linnani. Sanompa vielä, että siivoavaa äitiä kyllä jaksetaan kummastella, mutta harvoin arvostaa. Se, että siivoaa, koetaan jotenkin vajakin touhuiluksi ja puhutaan siivousneuroosistakin. Minä sanon itsestäni, että minulla on siivousneuroosi. Sanon niin siksi, että olen tapani mukaan kääntänyt asian huumoriksi, mutta ei minulla oikeasti mitään neuroosia ole. Toisinaan kyllä olisi kiva, että saisin vaikka kiitoksen siitä, että siivoan, vaikka siivoan joka tapauksessa. Olisi kiva, että ymmärrettäisiin siivoamisen olevan minulle tärkeä juttu. Ja ymmärrettäisiin, että kun teen työtä ja sitten joku tulee ja sanomisillaan tai tekemisillään osoittaa, että viis veisaa tehdystä työstä niin ei tunnu mukavalta. Mitäs, jos minä pitäisin yhdentekevänä muiden tekemisiä, sellaisia, joista muut välittävät itse kovasti? Joku tekisi hienon piirroksen ja minä tuikkaisin sen takansytykkeeksi. Joku kirjoittaisi hienon tarinan ja minä ohimennen painaisin "delete". Mun järjestykseni on mun järjestykseni ja sun sotkusi on sun "järjestyksesi". Minä en tule sinun "järjestystäsi" arvostelemaan, ellet "järjestä" minun kotiani. Antakaa mun siis pestä mun vessanpönttöni rauhassa! Sain näppylöitä siitä Iltiksen jutusta, jossa adhd liitettiin kodin ongelmiin.
Eihän adhd voi johtua kodin ongelmista, koska adhd on neurologinen tila. Näin olen käsittänyt. Se ei parane, vaikka perhe muuttuisi kaameasta esimerkilliseksi, jos nyt halutaan näin edes ajatella. Tarjottiinhan meillekkin adhd-diagnoosia aikoinaan, kun lapseni käyttäytyi levottomasti ja oli kamalan villi. Muistan vieläkin sen sossun ja sen psykologin, jotka yhdessä olivat varmoja siitä, että lapsella on adhd. Minä väitin, että eikä ole vaan lapsi on suuritarpeinen. Se oli termini silloin sille, joka myöhemmin muuttui erityisherkkyydeksi (kuulo -ja tuntoaistin herkkyys, joiden vuoksi lapsi mm. häiriintyi äänistä ja inhosi vaatteita). Korostin psykologille ikäviä kokemuksia lapsen elämässä, kuten avioeroa ja erittäin kivuliata sairaalareissuja. Semmoisia asioita, joita kenenkään kuusivuotiaan ei kuuluisi kokea. Myöhemmin sain tulla tuntemaan termin tunne-elämän häiriö. Ikävää asiassa oli se, ettei silloin asiaa tutkiva psykologi halunnut edes kuulla, mitä minä sanoin. Oireet viittasivat adhd:hen. Niin viittasivatkin, mutta myöhemmin, kun kohtasimme toisen asiantuntevamman psykologin, sain vahvistuksen sille, minkä olin tiennyt jo kauan. Ei ole adhd. Ei ole asperger. On tunne-elämän häiriö. Lapsella liikaa kannettavaa harteillaan. Ja oireet, ne ovat niin paljon samanlaisia, kuin adhd:ssä, että adhd olisi se helpoin diagnoosi. Helpoin, mutta väärä. Mitä meidän sitten käskettiin tehdä, jotta lapsen tila paranisi? Elää normaalia elämää. Sellaista elämää, jota eläisimme ilman tapahtuneita traumoja. Elämää huolimatta rankasta erosta, kivuliaista terveydenhuollollisista toimenpiteistä, sisaruksen katoamisesta perheestä ja siitä johtunutta eron tuskaa. Lääke on aika, meille sanottiin. Olihan se melkoista renkutusta. Koulussa lensivät kirjat ja pulpetit, kotona oli univaikeuksia, lapsen käytös oli kuin käsikranaatilla, josta on sokka irti. Omien seassa homma vielä olisi ollut sujuvaa, mutta kun se kaikki piti selittää ympäristölle. Muistan istuneeni lapsen kaverien keskellä sateisella urheilukentällä purkamassa erästä riitaa, joka johtui lapsen ylireagoinnista. Riita oli saanut ihan järkyttävät mittasuhteet. Kerroin juurta jaksain, miksi kävi kuin kävi ja pyysin ymmärrystä. Kaverit ymmärsivät hyvin, paljon paremmin kuin aikuiset koululla tai ammattilainen perheneuvolassa. Se, joka sinnikkäästi väitti, että lapsella on adhd. Myöhemmin lapsella ilmeni myös lukihäiriö, joka osaltaan lisäsi turhautumista. Palettiin lisättiin opettaja, jonka kanssa kemiat eivät kohdanneet. Puhelin kun pirahti, ensimmäinen ajatukseni oli, että "mitä se kakara nyt on tehnyt?" Aloin ihan pelätä kännykkääni. Koko ajan soitti joku, joka valitti jostain, epäili jotain, oli kiukkuinen tai loukkaantunut, koska lapseni oli käyttäytynyt niin ja näin. Oli helpottavaa, jos luurin toisessa päässä olikin lehtimyyjä, jonka kanssa saattoi heitellä kevyttä läppää. Pointtini on, että vaikka perheissä tapahtuisikin traumatisoivia asioita, ei se oikeuta yhtäkään psykologia päästämään suustaan sellaista sammakkoa, että ongelma on kotona. Ongelma voi liittyä kotiin, mutta ongelma kotiin voi tulla ulkopuolelta, riippumatta siitä, miten paljon perheen vanhemmat yrittävät lapsiaan suojella. Riippumatta siitä, mitä valintoja perheessä tehdään. Riippumatta yhtään mistään, mitä perhe tekee. Ihmettelen, eikö psykologi ole koskaan kuullut sattumasta? Sattumalta voi tapahtua vaikka mitä. Joku läheinen voi vakavasti sairastua, joku voi kuolla, joku voi joutua kioskimatkalla puukotetuksi, ihan mitä vain. Monen perheen ongelma on surkea lastensuojelu. Monen ongelmana on päättymätön koulukiusaaminen. Tai se, ettei saa apua lapsen kouluvaikeuksiin, jotka johtuvat vaikkapa kehitysviiveestä. Ei kukaan tilaa tällaisia sattumia tai ongelmia varta vasten. Mutta kun lapsi oirehtii, alkaa se ikiaikainen virsi, että "ongelma on kotona". Ja nyt sitten joku päätti, että aadeehoodeekin on "ongelma kotona". Minusta se ongelma on tosi monen ammattilaisen päässä. Ongelma on kuulemisen puutteessa. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi asiassaan, mutta näin ei tapahdu vaan maistereiksi opiskelleet tietävät mukamas aina paremmin. Minun mielestäni yksikään lapsi ei ole mikään alaviite lapsipsykologian kirjassa, lähde se ja se va sivulla tämä ja tuo. Jokainen lapsi on kirja itsessään ja ellei sitä kirjaa halua lukea, pitäköön päänsä kiinni. Joululoma.
Kaikki lapset kotosalla aamusta iltaan. Osa nukkuu kello kahteen iltapäivällä, osa vahtaa piirrettyjä, leikkii, piirtää, tekee paahtoleipää, ramppaa ulos-sisään-ulos-sisään. Minä teen parhaani pitääkseni talon sisälmykset edes jossakin järjestyksessä. Koska vanhemmat lapset ovat jo hyvinkin kykeneväisiä auttelemaan kotitöissä, minä nakitan heille milloin roskien viemistä ja milloin koiran ulkoiluttamista. Kauniiseen vihjeeseen "vieköhän joku roskat?" ei tule vastausta lainkaan. Sanoiko se jotain? Siirryn astetta vakavampaan kehoitukseen. "Joku saa nyt viedä roskat". Lapsissa on havaittavissa hermostunutta liikehdintää. Kuka mahtaa olla se joku? Mä vein ne viimeksi-niin mutta mä pyyhin pöydän-niin mutta mä tyhjensin pesukoneen-väittely alkaa. Minä tokaisen nasevammin vanhemmalle tyttärelleni, että no niin, sinä viet ne roskat. Ja sillä sipuli. Vastaus on "kohta". -Kohta ja kohta. Ei kun heti. -Mutta kun mulla on tää kesken. -No sä voit jatkaa sitä piirtämistä sitten, kun olet vienyt ne roskat, eihän siinä mene kuin 30 sekutia! -Mut... -Ei mitään mutkuja eikä sitkuja, nyt oikeesti. Vie nyt ne roskat. -Miks just nyt? -Koska mä sanon. -Mut sä sanot kans aina et "kohta" kun mä kysyn jotain! No niinpäs sanonkin, voi veräjän sarana, pitääkö noiden mukuloiden aina saada matto mun kinttujeni alta? Tosiaan, mikä on aikuisen yleisin ja raivostuttavin vastaus? Minäkin muistan, kuinka lapsena ärsytti, jos pyysi jotain tai kysyi jotain ja vanhemmat vastasivat "kohta" tai "katsotaan nyt". Sehän on vain tapa, jolla saa siirrettyä sitä lapseen keskittymistä edes viidellä minutilla eteenpäin, jotta ehtisi toimittaa loppuun jonkin muun "tuiki tärkeän asian". Valitettavasti "kohta" ja "katsotaan nyt" periytyvät sukupolvelta toiselle. Aikuinen saa käyttää noita karmeuksia lapseen, mutta lapsi ei saa käyttää niitä aikuiseen, sillä aikuisen mielestä kaikki on tehtävä heti. Mukamas. Mitä minä nyt vastaisin tuolle tytölle tuossa pöydän ääressä? Hän piirtää. Ja aikoo viedä roskat kohta. Lisäksi hän juuri sivalsi minua itse heittämälläni bumerangilla. Ja vieläpä osui. En vastaa mitään. Joskus sitä joutuu sellaiseen tilanteeseen, että on parempi pitää suunsa kiinni. Ja oppia jotakin. |
Terveisiä PerheestäArkea, sattumuksia, suuttumuksia ja muita kommervenkkejä lapsiperheestä. Archives
May 2017
Categories |
RSS Feed
