Olen taas ajatellut.
Se alkoi siitä, kun televisiosta tuli ostoskanavaa tuutin täydeltä. Mainostettiin pölynimuria, joka ei maksa kuin 350e ja se tekee vaikka mitä! Ei tarvita enää johtoa, eikä pölypussia, ei rättejä tai lumppuja. Masiina lähes ajattelee itse, ehkä se keittää aamukahvitkin valmiiksi?
Alkoi ärsyttämään tämä maailman meno, kun joka saakelin asiaan pitää olla kone. Ja aina sama laulu, "sinulle jää enemmän aikaa"! Mihin? Siihenkö, että kökötät tietokoneella ja kirjoitat tämmöistä blogia? Tai jaat somessa typeriä meemejä? Tai vahtaat tubettajaa, jolla on oksennusämpäri?
Mahtavaa. 
Mihin oikeasti tarvitaan kaikkia koneita? Ihan oikeasti mihin? 
Kahvinkeitin? Meillä on mokkamasteri, johon menee hermot. Se kusee, siinä on miljoona osaa, se menee itsestään pois päältä, sen lataaminen on aamuisin takuuvarma tapa menettää hermonsa, eikä sen puhtaanapito ole yhtään helppoa. Keittäisin pannukahvia, itse asiassa aionkin keittää, kunhan löydän kunnon pannun. Nykyäänhän nekin ovat vain sisustuselementtejä, joihin tällätään kukkia tai muuta härpäkettä silmän iloksi.
Mihin oikeastaan tarvitaan imuria? 
Jos on lasta ja harja ja kihveli niin saman lopputuloksen siinä saa. 
Mihin tarvitaan kuivausrumpua? Sähkön kulutuksen maailmanennätykseen vai? Pyykkipojilla ripustellaan sitten jouluvalot.
Mihin tarvitaan pesukonetta? Jotta voi kerätä pyykkiä viikon ja pestä päivän? Omani oli rikki puoli vuotta ja pesin 4 lapsen pyykit käsin joka ehtoo, yhden päivän vaatteet vain likoamaan ja puolen tunnin päästä pari pyöräytystä ja huuhtelu. Kului vähemmän pesuainettakin. Enkä kuollut työn määrään.
Mihin tarvitaan leipäkonetta, partakonetta, hiustenkuivaajaa, sähköhammasharjaa, kolmea eri läppäriä pöytäkoneen lisäksi, kahta telkkaria, monitoimikoneita, maidonlämmittimiä, mikrtoaaltouunia,... Leivinuunia ja puuhellaa ei osata enää käyttää. Jos haluaa, että mukulat osaavat sytyttää edes kynttilän niin heidät on tällättävä partioon.
Eivätkö ihmiset enää osaa mitään ilman konetta? Astianpesukonetta? Jonka täyttö ja purku vie saman ajan kuin käsitiski? Ja sama mellakka on kotona siitä, kuka sen täyttää ja tyhjentää kuin on siitäkin, kenen huki on tiskata.
Ne ohjelmatkin noissa koneissa pyörivät tunnin-pari ja sähköä kuluu. Joo, väitän, että sitä kuluu vähemmän käsitiskissä, kuten vettäkin, jos ei hanaa juoksuta koko tiskaamisen ajan.
Ihmiset eivät osaa ajatella mitään säästäen, suihkussakin vesi juoksee koko sen ajan, kun saippuoi hiuksiaan ja sen ajan kun hoitoaine laitetaan. Vaikka sinä aikana ei tarvita vettä, sitähän tarvitaan vasta, kun huuhdellaan. Sitten ihmetellään sähkö -ja vesilaskujen suuruutta.
Jaa olen viherpiipertäjä? No en ole. Olen kuitenkin elänyt ennen "kuin 1800-luvulla", kuten poikani totesi tässä taannoin. Valottaakseni asiaa kerron, ettei minulla ollut imuria, sähköhellaa eikä määrättömiä määriä vettä, ei porakaivoa eikä paljon muitakaan härveleitä. Joten kokemuksesta voin sanoa, ettei minun ajankäyttöni siitä juurikaan kärsinyt. Ainoa seikka oli talon lämmitys, joka vaati tietynlaista ajankäytön suunnittelua etenkin talvisin.
Sen sijaan huomasin, että olin virkeämpi, olin jaksavampi, kuntoni oli parempi ja ei vituttanut niin usein, koska minulla oli tekemistä. Lapset olivat sata kertaa osallistuvampia kuin nyt, kun kaikki tulee napista painamalla. 
​Meiltä meni muuten juuri sähköt. Jännän äärellä odotan, koska noilta loppuu akut kännyköistä ja mikä meteli siitä sitten nouseekaan...

Loma lasten kanssa on oma lajinsa. 
Elleivät lapset ole kuin puutarhatonttuja, on melko utopistinen ajatus, että matkustaminen sujuisi sievästi ja sopevasti.
Me päätimme lähteä etelään. Lentokoneella.

Ensin piti matkustaa junalla, jotta pääsi lentokoneeseen. Nuorimmainen 1v8kk osaa jo sujuvasti pari sanaa ja käyttää niitä usein. Etenkin, kun jumitetaan paikoillaan vaikkapa kassajonossa. Taikasanat "POIS TÄÄLTÄ!" äidiltä perityllä erittäin kuuluvalla äänellä huudettuna ovat melko tehokas tapa saada ihmisten huomio.
Huokaisin helpotuksesta, kun kapsäkkeinemme pääsimme junaan ja Temperamenttipatukka nukkui. Puolisen tuntia. Sitten se alkoi. "Pois täältä. Pooois. POOOIS TÄÄLTÄ!!!!"
Isukilla oli läppärille ladattuna Temperamenttipatukalle lempparishow, amerikkalainen Kid TV, joka soittaa tuttuja lastenlauluja. Se ei ihan toiminut, koska koneen aukominen kesti liian kauan, - ja kun Patukan hermo palaa, pitää hakata näppistä ja silloinhan ohjelma jumittuu. 
"POOOOISSSSS TÄÄLTÄ!"

Joten kuten selvisimme Tikkurilaan, josta vaihdolla lentokentälle, mutta ensin ruokailu. Muut istuivat Subwayssä, minä ajattelin päästää mukulan rattaista, jotta energiaa purkautuu. Juoksin silmälasiliikkeestä toiseen, sillä jokin kakkuloissa viehätti lasta ja kiusaantuneet myyjättäret yrittivät hymyillä minulle ymmärtäväisesti. 

Matka jatkui mekkalan kera, mutta pahin oli vielä edessä, sillä rattaat laitettiin lentokoneen ruumaan ja sehän tarkoitti sylissä kantamista aina koneeseen asti.
Turvatarkastus, odottelu portilla. Ne sujuivat, kun vain jaksoi juosta lapsen perässä. Olin onnellinen, kun Temperamenttipatukka uinahti syliini juuri ennen koneeseen nousua. Mutta koneeseen olikin bussikuljetus. Siihen dösään verrattuna helvetti on viileä. Ja kuuraketti hiljainen. Ja Stockmannin hulluilla päivillä on tilaa. Eipä nukuttu enää!

Koneeseen mennessä huudettiin ja loppua ei näkynyt. Istuin lapsi sylissäni kuin zombie, tuijottaen näkymätöntä pistettä kaukaisuudessa. Hoin itselleni, että tämä kestää vain neljä ja puoli tuntia. Isukin paikka oli takanani olevassa rivissä ikkunapaikalla, itse istuin käytävän puolella. Edessäni istui venäläisperhe, joiden ilme oli jo lähteissä sellainen, että "olisipa ase mukana".
Hyvin ilkeitä olivatkin nämä itänaapurit. Oltiin lennetty reipas tunti, kun he olivat jo kolmasti haukkuneet ja heristelleet sormeaan/nyrkkiään yksivuotiaalleni. Ja pari kertaa vanhemmalle tyttärelleni, koska hän käytti selkänojan tarjotintaan. Se "häiritsi" rouvaa. Neljännellä kerralla, kun mies ryhtyi penkkien välistä mesoamaan, avasin sanaisen arkkuni, että nyt vittu se turpa kiinni. 
Seuraavaksi kipittää sievä lentoemo komentamaan minua, että olkaapas hiljaa. 
Just.
Eräs suomalainen nainen kävi sentään tarjoamassa paikkaa kolmannelta riviltä, hän oli selkeästi ymmärtänyt tilanteen. Kieltäydyin, koska minähän en perkele siirry. Siirtykööt ne, joita lapseni suuresti haittaa. 

Katsahdin taakse, isukki siellä hymyili jollekkin.
HYMYILEEKÖ TUO??? Kehtaa siis vielä tuossa virnuilla? Justiinsa niin. Ja nyt sitten piisaa.
Työnsin Temperamenttipatukan penkkien ylitse viistoon, että "OTA!" -loppuu se hymyily. Ja meteli siirtyi riviä taaemmas.
Oikeasti isukki on huonokuuloinen, eikä hymyillyt tilanteelle, mutta hymyili joka tapauksessa täydellisen väärässä ajankohdassa ja se riitti minulle. 
Kertasin mielessäni joka ikisen kirosanan ja noiduin venäläiset hukkumaan Välimereen.
Ja tännekkin reissuun piti sitten väkisten lähteä. Eikö jumalauta olisi voinut käydä vaikka Ähtärin eläinpuistossa?

Pääsimme perille kuitenkin. Alkoi se loma. Laukkujen purku, liukkaat kivilattiat, liikaa koristeita mummolan huushollissa, joista kahdessa viikossa saatiin hajoitettua mm.lamppu ja jalallisia laseja.

Uima-allas: "pois täältä!", kunnes siirryttiin isompaan altaaseen lapsi sylissä ja lapaluiden väli umpijumissa.

Markkinat -kunhan rattaat liikkuivat ja kädessä oli vesimelonin siivu. Muuten: POIS TÄÄLTÄ!

Eläintarha. 
-Katso, kameli!
-POIS TÄÄLTÄ!
-Kato ny! Kirahvi!
-POIS TÄÄLTÄ!
-Hei, katso, apina...
-POOOIS...
Eläintarhassa oli vain kaksi asiaa, joita Temperamenttipatukka olisi katsellut iät ja ajat. Paikallinen pullasorsa ja karannut kana. Jes. Matkustin sitten Espanjaan asti näyttääkseni mukulalleni kanan. 40 asteen helteessä se hieman vitutti. 

Kävimme kiinalaisessa ravintolassa tuottamassa kulinaarisen kokemuksen yksivuotiaalle. Me söimme ja yksivuotias nukkui. 

Kävimme tivolissa. Ahtauduin pienille tarkoitettuun karuselliin lapsen kanssa. Ja ihme sentään lapsi oli ihan hiljaa. Sanoi jopa "WAU".

Kävin basaarissa ostoksilla. Liikkeeseen sisälle päästyäni alkoi tuttu huuto "POOOIS TÄÄLTÄ!" Kiersin tunnin liikkeessä lapsi käsivarrellani ja rattaat ostoskärryinä. Tulipa toispuoleinen käsitreeni. 

Toisin sanoen kaikki sujui hyvin, kunhan oli ulkona ja ratas liikkui. Jos se pysähtyi.... Arvaatte varmaan?

Etelässä talojen seinät ovat paperia. Naapurissa asuva isäntä poistui ensimmäisellä viikolla asunnostaan, koska "silencio". Juu, sori, tällä on suuret äänihuulet. Etenkin öisin. Ennätyshuuto taisi kestää päälle pari tuntia.

Loppulomasta päätimme syödä koko sakki ulkona rantakadun ravintolassa. Temperamenttipatukka karjui jo valmiiksi (liian pitkä odotus) ja jaoimme isukin kanssa vuoroja jo etukäteen, että kumpi hotkii, että saadaan rattaat liikkeelle. 

Kotimatkaa odotinkin kauhunsekaisin tuntein. Koneessa jälleen...eih...pitäisikö kiskaista känni? Olisi edes evvk fiilis, jos olisi kunnon tuiterissa. Lipitin aamupäivästä asti Malibua, joka puski saman tien hikenä ulos, eikä tuottanut toivottua tulosta. Lento lähti aikaisin aamulla, mutta Temperamenttipatukka päätti nukkua päiväunet iltakahdeksaan. Laita sellainen sitten ajoissa maate. Lopulta kahden tunnin unien jälkeen alkoi kotimatka, jonka ajan Temperamenttipatukka nukkui, jopa Suomenkin kamaralla junassa. 

Oli meillä hauskaakin.
Totesin kuitenkin isukille, että taisin olla pirteämpi ennen lomalle lähtöä kuin nyt loman jälkeen.

​Mutta vielä teen yhden reissun tyttäreni kummilaan, Itä-Suomeen. Siellä meidät onneksi majoitetaan Temperamenttipatukan kanssa leikkimökkiin, ulos. Mikä on helkkarin hyvä asia, mikäli yksivuotiaani haluaa pois sieltäkin.

"Kun mä teen tätä äitiä joka päivä" totesi ystäväni tänään huomisesta liputuspäivästä.
Hyvä pointti.
Kerran vuodessa some täyttyy kuvista ja kertomuksista, mitä tuli sänkyyn aamulla, kuinka kivan kortin sai, käytettiinkö syömässä, tuliko kukka vai koru. 
Onhan se kiva, että on merkkipäivä kaikille äideille, mutta onko siitä tullut vain tapa? Vai oikeinko synninpäästö kaikista niistä arjen päivistä, joina äiti vain on, koska se nyt vain aina on?
Äiti komentaa, äiti kyselee, puuttuu asioihisi, äiti vouhottaa, on outo, nolo, ärsyttävä, ihana, rakas ja hoitaa hommansa. Joka päivä äiti toimittaa virkaansa ja sitten eräänä sunnuntaina on se äitiyden huipennuspäivä. Päivä, jona kaikkien tulee muistaa äidin tärkeys, No, muistuu se joskus muulloinkin mieleen, mutta siihen vaaditaan poikkeustila - nälkä, kylmä, rikkinäinen sukka, likaiset housut tai Matti kukkarossa.
Äiti on itsestäänselvyys ja juuri siksi niin tärkeä. Itsestäänselvyytenä pitäminen ei yleensä tunnu mukavalta, mutta asian voi ajattella niin, että itsestäänselvyytenä oleminen osoittaa suurta luottamusta. Mukulat luottavat siihen, että sinä, "äiti the itsestäänselvyys", olet siinä tukena ja turvana ja rakastamassa mitä tahansa pahaa maailmassa tapahtuukin. On helpottavaa tietää, että edes yhteen asiaan voi luottaa, siihen, että äiti on ja äiti pysyy. 
Tulipa meinaan mieleeni eräs muisto ala-asteajoilta. Teimme koko luokka äitienpäiväkorttia. Yksi poika luokaltani ei halunnut tehdä korttiaan, mutta opettaja pakotti tekemään.
Poika kirjoitti korttiinsa "paskaa äitienpäivää paskalle äidille!"
Joka ikinen äitienpäivä muistan sen pojan ja sen kortin ja sen, ettei se äiti kaikille ole itsestäänselvyys.

Jätän teidät miettimään pointtia. 
Ja niin, hyvää äitienpäivää kaikille äideille!

 

Muistan menneisyydestäni erään himourheilijatuttavani, jota kismitti aina, kun joku väitti, ettei ole aikaa kuntoiluun. 
Hän väitti, että se on vain laiskan selitys sille, ettei viitsi laittaa tikkua ristiin.

Kun viides lapseni syntyi, huomasin, että nyt alkaa olla semmoiset ajat, että oman ajan voi luokitella kategoriaan erittäin uhanalainen. Tätäkin blogia kirjoitan vauva käsivarsillani, seisten, samalla kun keitän pottuja ja paistan kalaa.
​Kuitenkin minulla on missio almost impossible. Haluan päästä kuntoon. Haluan saada kroppani takaisin. 
Miten?

Herään kello 5 aamulla, tuntia ennen kuin koulukkaat. Ehdin siis tehdä aamujumpan, eli pyykätä ja tiskata ja viikata kuivat pyykit. Koulukkaiden lähdettyä jumppaan lisää syötettyäni ja vaipotettuani vauvan, alan nimittäin imuroida. Kiinnitän kinttuihini 2 kilon jalkapainot, näin tulee tehoja lisää (treeniin -ei imuriin). Näin olen alkulämmitellyt. 
Sitten teen käsivarsitreenin nostelemalla vauvaa ja tanssimalla muutaman hevibiisin tahdissa ympäri olohuonetta. Tämän jälkeen vauva leikkii ja mönkii lattialla ja minä möngin siinä vieressä retkipatjan päällä tehden vatsalihasliikkeitä. Kun touhu on ohi, kello on noin 9 aamulla. Vauva nukahtaa ensimmäisille unilleen ja minä juon kupin kahviaa, jonka jälkeen sotken kuntopyörää, kunnes vauva herää. Unien jälkeen vaihdan vaipan retkipatjan päällä, ja samalla venyttelen.
Kiinnitän käsiini painot, ne 2 kiloiset. Toimittaessani perusaskareita, kuten ruoanlaitto ja vauvan hoito, saan samalla käsiin kestävyyttä.
Päiväuniaikaan pakkaan vauvan rattaisiin ja menen lenkille. Vauva nukkuu viidestä kahdeksaan kilometriä, jos juoksee ylämäet. Kotiin palatessa ollaan jälleen lattialla mönkimässä ja leikkimässä, siinä ehtii venytellä lenkin jälkeen rasittuneet lihakset. 

Vauvaa syöttäessä oheismateriaalina on erilaisia leluja. Ne ovat sen vuoksi, että vauva keskittyy leikkimiseen ja syö paremmin. Ilman leluja hän kiukuttelee. Lelut lentävät lattialle ja minä jumppaan sarjaa nimeltä "istu tuoliin, nouse tuolista, kyyki lattialle, nosta lelu, istu ja aloita alusta". Jos muistaa kyykätä reisilihaksilla, ei selkä rasitu. Noin 30 kerran jälkeen alkaa tuntua jo ihan oikealta aerobiciltä.

Kun keitän kahvia tai perunoita, tai paistan ruokaa uunissa, odottaessani teen etunojapunnerruksia tiskipöytää vasten. Samaa teen, kun joku soittaa. Puhun kaiuttimen kautta puhelimeen ja punnerran.

Kyllä se minun tuttavani menneisyydestä taisi olla oikeassa. Aikaa ei oo- väite ei pidä paikkaansa. Tavallisiin askareisiin voi yhdistää aina jonkin liikkeen tai kaksi ja ennen kuin huomaakaan, on tullut tehtyä ihan täysi treeni. Minäkin olisin varmasi jo rantakunnossa, jos vain lopettaisin yöllä syömisen!

:D

Hyvää naistenpäivää.
Ei, odota, tämä päivä ei ole yhtään kummallisempi kuin mikään muukaan. Ukkosi toivottaa sivumennen hyvää naistenpäivää, johon vastaat lähinnä, että "pah".
Ei ole tiedossa kukkasia, sydämen muotoisia suklaarasioita eikä kynttiläillallista. 
Onneksi ei, koska kukat varistavat, suklaa lihottaa ja kuitenkin joutuisit siivoamaan keittiön sen illallisen jälkeen.
Naisten päivä on joka päivä, sillä naiset tekevät paljon näkymätöntä työtä.
Tai ei näkymätöntä, mutta huomaamatonta.
Aamuviideltä herättää vauva, joka kaipaa aktiviteettia. Lelu käteen, tutki sitä. Kops, lattialle, no, äiti nostaa, ole hyvä, kops, lattialle no voi voi, ja äiti nostaa. Kops.
Sama toistuu satakolmekymmentäkuusi kertaa ja siinä sivussa valmistuu kahvi, jota itse et juo ja aamupala, jota itse et ehdi syödä. Kello käy kuin maailmanlopun edellä, yksi on kipeä, kolme pitää saada kammattua, pukeisiin ja koulutielle. Ja jos joku luulee, että kun päästään konttausikäisen pukemisvaiheesta ja lapsi alkaa pukea kurahaalarinsa itse niin homma helpottaa, on hän väärässä. Varhaisteini se vasta onkin vaikea pukea, koska se ei kuule, ei näe ja sen mitä se kuvittelee sinun kehoittavan niin siitä se väittää periaatteessa vastaan.
Jonakin aamuna se ehkä lähtee kouluun pelkissä kalsareissa.
Kun tupa tyhjenee kakaroista ja ukko on mennyt töihin laskeutuu rauha?
Vauvakin nukkuu.
Oletteko kuulleet eteisestä, joka olisi järjestyksessä? En minäkään, vaikka eilen juuri siivosin sen. Sitten pitää tiskata kaikki se, mitä aamiaiselta jäi - pitkin tasoja tottakai, koska yksikään elävä sielu ei ymmärrä, mikä on tiskialtaan virallinen merkitys.
Pyykit on pestävä ja kuivuneet raivattava kaappeihin. Minä inhoan pykkien levittämistä kuivumaan, koska miesväen puntit ovat aina eri päin ja hihat samoin. Ja sukat mykkyrässä, niitä on ärsyttävää oikoa.
Kaapinovissa on ketsuppiviiruja, ulkona sataa lunta, kissat haisevat ja vauva herää. Rätti, kola ja tissi jossakin määrittelemättömässä järjestyksessä. Vauvan hypyytys, vaipotus, Samalla muistan, että päivän e-pilleri on unohtunut. Otan sen heti tämän jälkeen, en luota enää sterilisaatioihin.
Otetaas sosetta, niin nukut ehkä tunnin pidempään ja ehdin siivota.
Soseen jälkeen vauva pitää pestä ja vaatteet vaihtaa, koska sosetta on joka paikassa. Kylpyyn siis. Kissat ulos ensin. Vanhat lauantaimakkarat perään, jos eivät kelpaa, kyllä harakat syö.
Kylpy, kuivaus, liirum laarum tilitalitallallaa- leikitystä ja jes, nyt se nukahtaa. Ei nukahdakkaan. No, hommat etenevät yksikätisesti vauva toisella lonkalla. Selkä huutaa hoosiannaa, mutta viis tämmöisen vanhan kääkän ruodosta, eteenpäin.
Se ei nuku, siis siivoamaan olikos sen nyt ketsuppi vai sinappi niistä ovista ja kolaamaan piha. Paitsi, että roskis on täynnä, se ensin, ja joo, pyykkikone lopetti, nyt äkkiä ne pyykit ja sitten ulos... kolmen tunnin kuluttua laitetaan jo ruokaa, koska ensimmäinen rauhanrikkoja palaa koulusta. Ja se kipeä yksilö, ai niin se! Pitää käydä kysymässä, kuinka se voi, ja onneksi jo paremmin, mutta sille pitää viedä juotavaa.
Joku idiootti soittaa kysyäkseen, haluanko osallistua asiakaskyselyyn, joka vie vain kolmisen minuttia? LUULETKO SINÄ, ETTÄ MULLA ON AIKAA KOLME MINUTTIA!?!? Ja luuri korvaan. Vauva on jossakin vaiheessa nukahtanut lonkalle ja kuolaa käsivarrelleni. Vauva vaunuihin ja äkkiä suihkuun, illalla ei kumminkaan kerkiä.
Ja se e-pilleri! Mutta ensin on pakko käydä pissalla, kun sekin on unohtunut.
Perunoista tuli ylikypsiä ja koulukkaat ovat valuneet kotiin, joko se koulu nyt loppui, vastahan ne sinne lähtivät. Eteinen on taas sekaisin. Tulkaas nyt laittamaan tämä  eteinen järjestykseen, ettei kaikki ole aina hukassa...
"Tässä on posti" kaivaa yksi reppuaan. "Äitii! Tää pitää allekirjoittaa!" Missäs yksi on? Ai saamari, sehän on siellä kerhossa ja se pitää hakea autolla. Eikun menoksi. Hiukset märkänä tuuleen ja tuiskuun.
Miesääni taustalla kertoo jotakin maailmanmenosta uutisen aa bee ja cee perusteella, kuulostaa aivan kuin joku puhuisi kolmen seinän takaa. Oho, se on oma ukko, jossain välissä sekin kotiutui ja ilmeisesti sillä on jotain ylen tärkeää asiaa. Ihan kuin tässä nyt olisi aikaa maakuntauudistukselle, kun tässä on edelleen se e-pillerikin ottamatta!!
Tiskiallaskin on taas täysi, "tiskaa nyt edes". Ja kuka jumaliste täytti pyykkikorin ja missä välissä? Mitä? Täytyykö huomiselle uimareissulle olla eväätkin? No miksen lukenut Wilmaa, niin, joo, tosiaan, sitäkin tulisi vahtia 24/7, jos joku keksisi lisää kissanristiäisiä. Kuten huomaatte, alkaa hermoni kiristyä.
"Minä voi laittaa päiväll..." 
-ETKÄ LAITA!!!! MENE POIS TIELTÄ! IMUROIKAA EDES!! Mielessäni mietin, että taas saa siivota koko köökin, jos sen päästää keittiöön...
Ukko pakenee koneelleen tajuamatta, mikä siihen iski. Kiroillen lähden autolla kauppaan ja matkalla muistan sen e-pillerin. Palatessani kaikki näyttää ihan samalta kuin aamulla, kun aloitin. Eteinen on sekaisin, pyykkiä kasa, tiskiallas täysi, imuria ei ole olemassakaan, tasot täynnä mukeja ja lautasia, ruoka seisoo hellalla, kissat haisevat sisällä, lapset kinastelevat, ukko istuu kuulokkeet päässä ja vauva nukkuu.
Ai nyt sä sitten nukut vai? 
Puoli kahdeksalta, vannon ja vakuutan, nuo kaikki ovat huoneissaan ja nukkuvat. Silloin minä, YKSIN MINÄ, katselen murhamysteeriä televisiosta ja saan sen hetken ruhan.
Kun kello tulee puoli kahdeksan, minä nukun ja muut ovat hereillä.
Semmoinen on tämän naisen päivä, joka päivä.
Ei tässä ehdi mitään ideologiaa miettiä, aika kuluu akkanakin, piikana se ei edes piisaa.

Sain näppylöitä siitä Iltiksen jutusta, jossa adhd liitettiin kodin ongelmiin. 
Eihän adhd voi johtua kodin ongelmista, koska adhd on neurologinen tila. Näin olen käsittänyt. Se ei parane, vaikka perhe muuttuisi kaameasta esimerkilliseksi, jos nyt halutaan näin edes ajatella.

Tarjottiinhan meillekkin adhd-diagnoosia aikoinaan, kun lapseni käyttäytyi levottomasti ja oli kamalan villi. Muistan vieläkin sen sossun ja sen psykologin, jotka yhdessä olivat varmoja siitä, että lapsella on adhd. Minä väitin, että eikä ole vaan lapsi on suuritarpeinen. Se oli termini silloin sille, joka myöhemmin muuttui erityisherkkyydeksi (kuulo -ja tuntoaistin herkkyys, joiden vuoksi lapsi mm. häiriintyi äänistä ja inhosi vaatteita). 
Korostin psykologille ikäviä kokemuksia lapsen elämässä, kuten avioeroa ja erittäin kivuliata sairaalareissuja. Semmoisia asioita, joita kenenkään kuusivuotiaan ei kuuluisi kokea.
Myöhemmin sain tulla tuntemaan termin tunne-elämän häiriö.

Ikävää asiassa oli se, ettei silloin asiaa tutkiva psykologi halunnut edes kuulla, mitä minä sanoin. Oireet viittasivat adhd:hen. Niin viittasivatkin, mutta myöhemmin, kun kohtasimme toisen asiantuntevamman psykologin, sain vahvistuksen sille, minkä olin tiennyt jo kauan.
Ei ole adhd. Ei ole asperger. On tunne-elämän häiriö. Lapsella liikaa kannettavaa harteillaan. Ja oireet, ne ovat niin paljon samanlaisia, kuin adhd:ssä, että adhd olisi se helpoin diagnoosi. Helpoin, mutta väärä.
Mitä meidän sitten käskettiin tehdä, jotta lapsen tila paranisi? 
Elää normaalia elämää. Sellaista elämää, jota eläisimme ilman tapahtuneita traumoja. Elämää huolimatta rankasta erosta, kivuliaista terveydenhuollollisista toimenpiteistä, sisaruksen katoamisesta perheestä ja siitä johtunutta eron tuskaa. Lääke on aika, meille sanottiin. 
Olihan se melkoista renkutusta. Koulussa lensivät kirjat ja pulpetit, kotona oli univaikeuksia, lapsen käytös oli kuin käsikranaatilla, josta on sokka irti. Omien seassa homma vielä olisi ollut sujuvaa, mutta kun se kaikki piti selittää ympäristölle. Muistan istuneeni lapsen kaverien keskellä sateisella urheilukentällä purkamassa erästä riitaa, joka johtui lapsen ylireagoinnista. Riita oli saanut ihan järkyttävät mittasuhteet. Kerroin juurta jaksain, miksi kävi kuin kävi ja pyysin ymmärrystä.
Kaverit ymmärsivät hyvin, paljon paremmin kuin aikuiset koululla tai ammattilainen perheneuvolassa. Se, joka sinnikkäästi väitti, että lapsella on adhd. 
Myöhemmin lapsella ilmeni myös lukihäiriö, joka osaltaan lisäsi turhautumista. Palettiin lisättiin opettaja, jonka kanssa kemiat eivät kohdanneet. Puhelin kun pirahti, ensimmäinen ajatukseni oli, että "mitä se kakara nyt on tehnyt?" Aloin ihan pelätä kännykkääni. Koko ajan soitti joku, joka valitti jostain, epäili jotain, oli kiukkuinen tai loukkaantunut, koska lapseni oli käyttäytynyt niin ja näin. Oli helpottavaa, jos luurin toisessa päässä olikin lehtimyyjä, jonka kanssa saattoi heitellä kevyttä läppää.

Pointtini on, että vaikka perheissä tapahtuisikin traumatisoivia asioita, ei se oikeuta yhtäkään psykologia päästämään suustaan sellaista sammakkoa, että ongelma on kotona. Ongelma voi liittyä kotiin, mutta ongelma kotiin voi tulla ulkopuolelta, riippumatta siitä, miten paljon perheen vanhemmat yrittävät lapsiaan suojella. Riippumatta siitä, mitä valintoja perheessä tehdään. Riippumatta yhtään mistään, mitä perhe tekee. 
Ihmettelen, eikö psykologi ole koskaan kuullut sattumasta? Sattumalta voi tapahtua vaikka mitä. Joku läheinen voi vakavasti sairastua, joku voi kuolla, joku voi joutua kioskimatkalla puukotetuksi, ihan mitä vain. Monen perheen ongelma on surkea lastensuojelu. Monen ongelmana on päättymätön koulukiusaaminen. Tai se, ettei saa apua lapsen kouluvaikeuksiin, jotka johtuvat vaikkapa kehitysviiveestä.
Ei kukaan tilaa tällaisia sattumia tai ongelmia varta vasten.
Mutta kun lapsi oirehtii, alkaa se ikiaikainen virsi, että "ongelma on kotona".
Ja nyt sitten joku päätti, että aadeehoodeekin on "ongelma kotona".
Minusta se ongelma on tosi monen ammattilaisen päässä. Ongelma on kuulemisen puutteessa. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi asiassaan, mutta näin ei tapahdu vaan maistereiksi opiskelleet tietävät mukamas aina paremmin. 
Minun mielestäni yksikään lapsi ei ole mikään alaviite lapsipsykologian kirjassa, lähde se ja se va sivulla tämä ja tuo. Jokainen lapsi on kirja itsessään ja ellei sitä kirjaa halua lukea, pitäköön päänsä kiinni.
​

Joululoma.
Kaikki lapset kotosalla aamusta iltaan.
Osa nukkuu kello kahteen iltapäivällä, osa vahtaa piirrettyjä, leikkii, piirtää, tekee paahtoleipää, ramppaa ulos-sisään-ulos-sisään. 

Minä teen parhaani pitääkseni talon sisälmykset edes jossakin järjestyksessä.
Koska vanhemmat lapset ovat jo hyvinkin kykeneväisiä auttelemaan kotitöissä, minä nakitan heille milloin roskien viemistä ja milloin koiran ulkoiluttamista. 

Kauniiseen vihjeeseen "vieköhän joku roskat?" ei tule vastausta lainkaan. Sanoiko se jotain? 
Siirryn astetta vakavampaan kehoitukseen. "Joku saa nyt viedä roskat".
Lapsissa on havaittavissa hermostunutta liikehdintää. Kuka mahtaa olla se joku? Mä vein ne viimeksi-niin mutta mä pyyhin pöydän-niin mutta mä tyhjensin pesukoneen-väittely alkaa.
Minä tokaisen nasevammin vanhemmalle tyttärelleni, että no niin, sinä viet ne roskat. Ja sillä sipuli.
Vastaus on "kohta".

-Kohta ja kohta. Ei kun heti.
-Mutta kun mulla on tää kesken.
-No sä voit jatkaa sitä piirtämistä sitten, kun olet vienyt ne roskat, eihän siinä mene kuin 30 sekutia!
-Mut...
-Ei mitään mutkuja eikä sitkuja, nyt oikeesti. Vie nyt ne roskat.
-Miks just nyt?
-Koska mä sanon.
-Mut sä sanot kans aina et "kohta" kun mä kysyn jotain!

No niinpäs sanonkin, voi veräjän sarana, pitääkö noiden mukuloiden aina saada matto mun kinttujeni alta? Tosiaan, mikä on aikuisen yleisin ja raivostuttavin vastaus? Minäkin muistan, kuinka lapsena ärsytti, jos pyysi jotain tai kysyi jotain ja vanhemmat vastasivat "kohta" tai "katsotaan nyt".
Sehän on vain tapa, jolla saa siirrettyä sitä lapseen keskittymistä edes viidellä minutilla eteenpäin, jotta ehtisi toimittaa loppuun jonkin muun "tuiki tärkeän asian". 
Valitettavasti "kohta" ja "katsotaan nyt" periytyvät sukupolvelta toiselle. Aikuinen saa käyttää noita karmeuksia lapseen, mutta lapsi ei saa käyttää niitä aikuiseen, sillä aikuisen mielestä kaikki on tehtävä heti. 
Mukamas.
Mitä minä nyt vastaisin tuolle tytölle tuossa pöydän ääressä? Hän piirtää. Ja aikoo viedä roskat kohta. Lisäksi hän juuri sivalsi minua itse heittämälläni bumerangilla. Ja vieläpä osui.

En vastaa mitään. Joskus sitä joutuu sellaiseen tilanteeseen, että on parempi pitää suunsa kiinni. Ja oppia jotakin.

Muistan kuinka laahustin loka-marraskuun räntäsateessa vaunujen kanssa ja mietin, miten tässä näin kävi? Siitä on aikaa, kärryissä köllötti tuolloin esikoiseni, nykyään minulla on jo viisi lasta.
Vauvakuume on kumma juttu, se tulee varoittamatta ja tekee naisesta käytänössä kahelin. Kuten se 16 vuotta sitten teki minustakin kahelin.
Alun perin inhosin lapsia. Lapset olivat raivostuttavia, kitiseviä, piinaavia otuksia, jotka rajoittivat elämääni pelkästään hengittämällä samaa ilmaa kanssani Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin aineen siitä, miten inhoan lapsia. Äidinkielen opettajani kehoitti minua menemään terapiaan, mikäli aineeni sisältö piti oikeasti paikkansa. En mennyt. En ehtinyt, sillä sain vauvakuumeen.
Olen hyvin perinpohjainen ihminen, joten käytännössä olin tappiliitoksessa silloisen mieheni kanssa kokonaisen kuukauden varmistaakseni siemennyksen onnistumisen. Koko raskausajan oletin sitä ja oletin tätä ja kuvittelin vauva-ajan olevan kuin Kauniit ja Rohkeat, sininen tai punainen pitsiunelma, joka hymyilee minulle vaunun pohjalta.
Joten, kun laahustin umpiväsyneenä raatona heinäkuussa syntynen esikoiseni kanssa niissä loka-marrasuun räntäsateissa, ajattelin, että tämä ei nyt mennyt niin kuin piti. Ensinnäkin itse synnytys oli helvetti erikseen ja sen jälkeiset hoitomokat saivat minut ihmettelemään ääneen lääkärille, että onko siitä wärkistä enää mihinkään muuhun kuin kusemiseen? Ammattilainen ompeli meikätytön nimittäin kokonaan umpeen ja jälkipyykkiä auottiin ja uudelleensuljettiin sitten tuntitolkulla lääkärin päivitellessä, että "työaikakin loppu jo". Kun sitten olin opetellut uudelleen kävelemään ja pääsin laahustamaan ihmisten ilmoille niihin räntäsateisiin, minulta tiedusteltiin, koska kakkonen syntyy?
Kukaan ei kertonut, että lapsen synnyttyä maha ei palaudu vaan näyttää siltä, kuin sinne olisi unohtunut se toinen kaksosista. Kukaan ei kertonut, että vauvat valvovat kaiket yöt ja nukkuvat päivällä. Eikä sitä, että sinä et ehdi nukkua päivällä, koska kotityöt, kaupassa käymiset sun muut hullutukset on hoidettava juuri päivällä. Kukaan ei kertonut, että miehestä ei olekkaan mitään hyötyä, koska siltä ei tule maitoa. Unohtui myös kertoa, että äiti-ihminen ei syö, se kauhoo kaapista kaiken kuin ajokoira. Siis siinä kolmessa sekunnissa kello kaksi kolmekymmentäkuusi yöllä, kun se haaveiden pitsiunelma ei huuda sinipunaisena ilmavaivojaan. 
Häpeämättä tunnustan, että vannoin kaiken mahdollisen kautta, että esikoinen olisi ensimmäinen ja viimeinen mukula, jonka teen. Minä olin lukenut kaiken lapsista ja niiden hoitamisesta, olin kuunnellut muiden äitien ohjeet ja mummojen neuvot. Mikään niistä ei pitänyt kutiansa, minua oli siis petkuhuiputettu. 
Päätin laahustaessani loka-marraskuun räntäsateessa, jossakin kohtaa Hervannan metsää, että kun mä tästä selviän niin otan kunnon kännin.
Jos joku menninkäinen olisi ponkaissut maasta ja kertonut, että älä kuule nillitä. Sinä tulet vielä läpikäymään tämän saman potenssiin neljätoista ja rapiat kaupan päälle... olisin nauranut sen menninkäisen suohon ja syvälle. En kai minä nyt niin idiootti ole, että tekisin TOISEN mukulan kun tämän  ensimmäisenkään kanssa ei saa nukkua, ei muista kuumaa kahvia juoneensakkaan saati ehdi edes suihkussa käydä ilman huonoa omaatuntoa siitä, että vauva heräsi, alkoi itkeä ja tässä minä vain valelen Dovea raajoihini!

Päätin ryhtyä kirjoittamaan Terveisiä perheestä-blogia, kun muistelin ammoisia aikojani esikoisen kanssa. Naurahdin, koska nyt kanniskelen käsivarsillani viidettä unetonta olentoa. Matkan varrelle on kertynyt paljon huisia ja vähemmänkin huisia tapahtumaa ja ajattelin kertoilla niistä tässä blogissa mahdollisimman epäjärjestelmällisesti.
Astunen vaaravyöhykkeelle, sillä mikäli olen oikein ymmärtänyt, on äiti äidille susi. Mikään muu ryhmä (poislukien Sipilän hallitus) ei varmaankaan saa osakseen yhtä paljon negatiivista arvostelua kuin äidit, toisilta äideiltä. Lapsettomista puhumattakaan. Tiedän sen, koska aikanaan olin itse lapseton arvostelija, joka ei voinut käsittää, mitä ihmeellisen ihanaa on vaippoihin kuraavissa räkää vuotavissa, bussimatkoja häiriköivissä rääpäleissä? 
Matkan varrella viiden lapsen äidiksi minusta sitten kuoriutui lasten puolustaja. Takki kääntyi, mutta onneksi pysyvästi ja oikein päin. Kääntymisajankohtaa en kykene muistamaan, aluksi pidin vain omista lapsistani, kun heitä sittemmin oli kaksi kappaletta. Eräänä päivänä löysin itseni turvakodin porteilta toimittamasta toisen lasta turvaan oman äitinsä luokse.

Nykyään lapset täyttävät arkeni lähes kokonaan, omat sekä muiden lapset. Nykyään(kin) juon lähinnä kylmäksi jäähtynyttä kahvia ja ahmin öisin jääkaapista ihan mitä hyvänsä maapähkinävoilla höystettynä. 
​Ja onnellisena.

Tervetuloa tämän(kin) blogini lukijakuntaan. Tulen kertoilemaan niitä, näitä ja varsinkin noita. 
:)