|
Työvoimapolitiikasta on kadonnut järki kokonaan.
Puoli miljoonaa ihmistä tekee oikeita töitä palkatta. Se on 1 000 000 000 euroa rahaa, kun laskee parin tonnin palkan mukaan. En kuitenkaan lähde ruotimaan enempää hallituksen idiotismia, vaan annan tosielämän esimerkin. Esimerkki on omaishoitaja, joka tekee työtä 24/7 hoidettavansa kanssa. Hänelle kuuluu omaishoidon tuen mukanaan tuomat lomapäivät, mutta ne päivät hän käy työssä, koska omaishoidon tuen palkkiolla ei elä. Hän saa myös työttömyyskorvausta päiviltä, jona ei käy töissä. Käytännön järjestelyissä on usein kova työ, sillä omaishoitajan työmaa on sen laatuinen, että ylimääräisiä vuoroja saattaa tulla. Hoidettavalle on tällöin löydettävä sijaishoitaja. Asia ei ole yksinkertainen. Ei ole yhtä puhelinnumeroa, josta sijaishoitajan saisi kuin taksin. Omaishoitaja oli poikennut palaverissa työvoimaviranomaisen luona. Viranomainen ilmoitti, että mikäli omaishoitajan tekemää työtä ei löydy 18 tuntia nykyisen liukuvan 10-15 tunnin sijaan, on mentävä vielä lisäksi kuntouttavaan työtoimintaan täyttämään loput työtunnit. Muuten ei rahaa tipu. Millään tavalla en tällaista ymmärrä. Ymmärrän kyllä sen, että on luotu tietyt tuntimäärät ja tietyt säännöt. Ihan kuten lait ja asetuksetkin, kaikille tasan samat. Mutta lakeja ja asetuksia sovelletaan tapauskohtaisesti, miksi ei voida soveltaa myös työttömyysasioissa? Mitä järkeä on juoksuttaa ja stressata ihmistä, joka tekee työtä kellon ympäri omaistaan hoitaen ja vielä lisäksi käy palkkatyössä? Mitä järkeä on nillittää parista tunnista ja kuntouttavasta työtoiminnasta? Tällaisessa tapauksessa kuntouttava työtoiminta ei tuota mitään hyötyä tekijälleen vaan toimii ainoastaan lisärasitteena arjessa. Se on täten lain kuntouttavasta työtoiminnasta tarkoituksen vastainen toimi. Miksi tällaisia ihmisiä kuin esimerkkimme omaishoitaja on, suorastaan kiusataan turhuuksilla? Eikö olevien ja tulevien aktiivimallien ja kaiken muunkin työvoimapoliittisen touhun tarkoitus ole lisätä työllisyyttä? Ilmeisesti ei ole. Tavoite on ihmisten härnääminen. Leipäjonojen asiaperusta on yksinkertainen. Siitä on kuitenkin saatu aikaiseksi niin merkillinen lillukanvarsikimppu, että arvon päättäjät ovat ryhtyneet puhumaan jo leipäjonorekistereistä. Tänään 19.6 Hesarissa on uutinen siitä, mitä leipäjonoille ollaan oikeasti tekemässä. Suora lainaus: "Tällä hetkellä suurin poliittinen kysymys liittyykin tähän: ilmaiseen ruokaan oikeutetut pitäisi tunnistaa joukosta. Pitäisi siis olla jonkinlainen asiakaskortti, paperinen tai sähköinen. Samalla syntyisi väistämättä uusi rekisteri köyhistä ihmisistä."
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005725389.html Perusteeksi esitetään köyhyyden vähentämisen tarve. Se ei ole riittävä peruste ihmisten rekisteröimiseen. Henkilötietolain 3.luvun 11§ säätää arkaluontoisten tietojen käsittelykiellon ja samaisen pykälän kohta 6) mainitsee nimenomiasesti tällaisina tietoina sosiaalihuollon tarpeen ja henkilön sieltä saamat palvelut. Sama koskee terveydentilaa ja saatuja hoitoja. Toisin sanoen henkilö, joka nostaa toimeentulotukea, ei ole rekisteröitävissä tämän tiedon osalta missään leipäjonossa. Henkilöä ei voida oikeastaan lainkaan rekisteröidä rikkomatta tätä pykälää. Terveydentila ja lääkitykset sun muut ovat ihmisen yksityisasioita. Ja myös asioita, joihin kuluu pirusti rahaa. Henkilökohtainen budjetti voi siis olla miinuksella pahasti, vaikka palkka olisi kohtuullinen. Joten sen määrittely, kuka on oikeutettu ilmaiseen ruokaan, on mahdotonta ilman, että tällaiset tiedot kerätään rekisteriin. Tällaisia tietoja ei käyttökiellosta johtuen kuitenkaan saa käyttää, joten ollaan tilanteessa, jossa kukaan ei voi todeta yhdellekkään jonottajalle, että "sä et ole tarpeeksi köyhä saadaksesi ilmaista ruokaa!" Paitsi jos leipäjonoihin tuodaan sosiaalitädit ja Kelan sedät. Laki nimittäin mahdollistaa tietojen käsittelyn ja käytön viranomaiselle silloin, kun kyse on henkilön huollon kannalta välttämättömistä tiedoista. Jos asiakkaita aletaan ohjata palveluiden piiriin, kuten uutisessa kerrotaan, voidaan luoda myös rekisteri ja vedota siihen, että tietoja käsittelee sossu ja sossu on viranomainen. Köyhyyttä halutaan siis vähentää. Leipäjonot edustavat köyhyyttä, mutta niiden avulla ei vähennetä köyhyyttä vaan hoidetaan köyhyyden oiretta. Jos halutaan eroon köyhyydestä, tulee tarkastella ihan eri asioita kuin leipäjonoja. Työvoimapolitiikasta on hyvä aloittaa, niistä loukuista ja mutkaisista byrokratioista, joita mm.aktiivimalli on nopeasti luonut jättäen monia jopa ihan rahatta. Opiskelijoiden ja eläkeläisten tulot ovat minimaaliset, menot järjettömiä. Tavallinen palkansaajakin elää jo senttejä laskien, kiitos kikyjen ja paikallisten sopimisten, sun muiden Sipilän hallituksen keksintöjen. Suomi palvelee ainoastaan suuria yrityksiä, joiden palveluita on pakko käyttää. Esimerkkinä terveydenhuoltoalan paisuneet pullapojat, kuten Pihlajalinna tai Attendo. Samaan aikaan maksaa asuminen enemmän, ruoka enemmän, kaikki enemmän. Politikot puhuvat jostakin, mitä ei arjessa edes hahmota. On korkoa, on barometriä, on veroja sekä suoria, vääriä-että progressiivisia, on puhetta budjeteista investointimenoineen, suhteellisine velkaantumisineen, kuntakonserneineen, valtion apuineen, takauksineen, lainakantoineen. Kun tavallinen ihminen katselee ja kuuntelee höpinöitä näistä, on ihan sama, puhutaanko suomea vai japania, itse asia jää ihan yhtä epäselväksi. Köyhälle nämä termistöt eivät merkitse tuon taivaallista, mutta kolmen kuukauden vuokrarästit ovat todellisia. Ja niihin ei saa apua mistään. Kaiken päälle tulevat päättäjät kravateissaan puhumaan, kuinka epäinhimillistä, syrjäyttävää, alentavaa, katukuvaa pilaavaa leipäjonotus on. Tahallaan ollaan tekemässä auttamisesta monimutkaista "osallistamisella" ja "yhteisöllistämällä".. Suunnitellaan ruokailuhalli, tuodaan sinne vielä muutama sossu ja Kelan virkailija. Kyttäämään, vaikka julkisesti puhutaan asiakkaiden ohjaamisesta palveluiden pariin. Ohjaaminen on täällä ruohonjuuritasolla todettu ei-toivottujen ihmisryhmien hallinnoimiseksi. Samalla rekisteröidään "pakon edessä kaikki", jotta saadaan tietää, kenellä on oikeasti oikeus olla nälissään ja kuka on liikkeellä muuten vain. Jälkimmäiset voisivat jopa maksaa hävikkiruoastaan, sehän on nyt muotiakin. Nakataan vielä pari leipäjonottajaa "kokemusasiantuntijoiksi" uudistustiimiin, jotta tämä touhu menee läpi. Sitten, kun tämä on hoidettu pois katukuvasta, pääsemme röyhistelemään jälleen lintukodolla, jossa ei näy köyhyyden häivääkään. Toistan: leipäjonoilla ei kuulukkaan vähentää köyhyyttä. Köyhä ei rikastu leipäjonossa käymisen vuoksi, taloudellinen tilanne ei parane mihinkään suuntaan. Tavoite köyhyyden poistamiseksi uudistamalla ja rekisteröimällä leipäjonot on bullshittiä, puuta heinää, silkkaa paskaa ja valhetta. Totuus on se, että huono politiikka on luonut nämä jonot. Uudistus tulee kyllä tehdä ja sen voi aloittaa vaikkapa vaihtamalla hallituksen. Kovasti huohotetaan vapaaehtoisuudesta, ettei kenenkään ole pakko kertoa tulojaan. Ettei se estä ruoan saantia. Kyse ei ole siitä, onko suunnitellun uudistuksen seurauskirjo vapaaehtoista vaan siitä, että sellaisia seurauksia, jotka menevät henkilön yksityisyyden suojan piiriin, ylipäätään ollaan suunnittelemassa. Rekisteri on tällainen seuraus. Yhteisissä tiloissa köyhyyskortin heiluttelu ei ole passin heiluttelua lentokentällä. Kaikilla voi olla passi, mutta kaikilla ei ole köyhyyskorttia. Ihminen, jolla on nälkä, menee ruoka-apuun ja joutuu kyselyjen kohteeksi? Kenties ohjatuksi sossuun tai Kelaan? Jopa työllistymispalveluun? Vain, koska tuli hakemaan ruokaa? Kun ei mukamas itse osaa ja kykene? Kuka näistä päättäjistä oikeasti kuvittelee, etteikö tällainen ole alentavaa jo ajatuksenakin? Ja mikä, jos ei tämä, on ihmisen vapaan tahdon tarkoituksellista hallinnointia? Perheeseeni kuuluu 7 henkilöä. Jos menen ruoka-apuun, en todellakaan halua jäädä sinne yhteisruokailuun ja osallistumaan yhtään mihinkään. Minä haluan saada sen, mitä minulle sillä kerralla suodaan, jotta pääsen kotiin laskemaan, mihin se apu riittää, mitä saan valmistettua, mitä pitää pakosti ostaa kaupasta ja mitä minulle tämän kaiken jälkeen jää käteen. Minä haluan ruokailla kotona. Enkä jossakin holokaustiruokalassa sossujen ja Kelan akkojen silmän alla. Enkä halua, että joku rekisteröi minua mihinkään kategoriaan sen perusteella, että jonotan kassillista makaroonia. Suomessa on siedetty jo paljon. Työttömien ruoskimiset, toimeentulotuen saamisen vaikeuttaminen (koska sitä se Kelassa on), aktiivimalli, koulutusleikkaukset, lasten hoidostakin päättää jo Sipilä eivätkä lapsen omat vanhemmat (päivähoito-oikeus), lastensuojelu on rikottu toimimattomaksi, palkkoja on alennettu, lomista ja lomarahoista kiristetty, jne. Ja nytkö alkavat loppua riistettävät? Joten käydään sen viimeisen, kaikista köyhimmän, ruokaa jonottavan porukan kimppuun? Ja vihjalillaan, että näissä jonoissa seisoisi joku huvikseen, tuulessa ja tuiskussa, aina uudestaan ja uudestaan kuukaudesta toiseen? Näin nimenomaisesti vihjaillaan ja annetaan nyt ymmärtää. Mikään muu ei selitä siteerausta, että "ilmaiseen ruokaan oikeutetut pitäisi tunnistaa joukosta". Lopuksi jätän teidät ajattelemaan vielä yhtä kysymystä liittyen tuohon oikeutukseen: Joku jossakin tulisi määrittelemään jokaisen henkilön oikeuden saada ilmaista ruoka-apua. Ihmisen tulisi näyttää toteen, että hänellä on oikeutetusti nälkä. Miksi kukaan ei kysele sitä oikeutusta, jolla tämä jonottava ihmisryhmä aiotaan rekisteröidä? Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan kannanotto koulujen retkirahojen keräämisestä aiheutti turbulenssia.
Kurttila totesi, että rahankeruun kouluissa on loputtava ja kuntien on kunnioitettava perusopetuksen maksuttomuutta: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005695676.html Kurttilan lausuma perustuu lakiin: Jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen (PL 16§) Perusopetuslain 31§ toteaa perusopetuksen maksuttomuuden. Saman lain 30§ mukaan oppilaalla on oikeus saada opetusta. Ja 35§ sääätää, että oppilaan tulee osallistua opetukseen. Perustuslain 6§ säätää yhdenvertaisuudesta: ketään ei saa ilman hyväksyttävää syytä asetaa eri asemaan henkilöön liittyvän syyn perusteella. Varallisuus on tällainen syy. Asian perusta on yksinkertaisuudessaan tässä: Kouluretkiä tehdään kouluaikana. Koska ne ovat kouluaikana, ovat ne osa sitä opetusta, johon oppilaiden tulee perusopetuslain 35§ mukaan osallistua ja johon oppilailla on perusopetuslain 30§ mukaan oikeus. On siis sekä oikeus, mutta samalla velvollisuus. Koska perusopetus on maksutonta, sellaista lain tulkintaa ei voida harkita, jossa oppilailta kerättäisiin perusopetusajalta maksu. Sillä, että oppivelvollisuusaikana ollaan retkellä, ei ole asiassa merkitystä. Opetuksen käsite kattaa kaikki koulun työaikana toteutetut retket, vierailut ja muun vastaavan koulun ulkopuolella tapahtuvan toiminnan (opetushallitus: https://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/ohjeita_koulutuksen_jarjestamiseen/perusopetuksen_jarjestaminen/kouluretket_ja_leirikoulut). Tämä on asian ydin yksinkertaisuudessaan. Mutta eihän se tietenkään riittänyt niille vanhemmille, joiden mielestä lasten retkeilyrahojen kerääminen on kaiken osallistumisen ja yhteisöllisyyden mitta. Tottakai rahaa kerätään. Jos ei muutoin niin varainkeruun avulla. Leivotaan pullaa ja myydään sitä, järjestetään kioskeja ja kirpputoreja, tempauksia sun muuta. Asia on ok, eikä mikään laki estä varainkeruuta. Mutta se, missä mennään usein metsään on, että nämä vanhempien järjestämät varainkeruut tuntuvat koskevan sitovasti jokaista ja sellainen ilmapiiri luodaan, että niihin on pakko osallistua. Vedotaan siihen, että asiasta on yhteisesti päätetty. Tällainen yhteisesti päättäminen tarkoittaa sitä, että enemmistö vanhemmista on varainkeruun kannalla. Varainkeruu on kuitenkin vapaaehtoista, siihen ei ole pakko osallistua, mikäli mahdollisuutta tai halua ei ole. Se, ettei osallistu, ei saa estää lapsen retkelle pääsyä. Kerätty raha ei siis saa olla korvamerkattua rahaa. Opetushallitus: "Varojen keruun tulee olla oppilaille ja huoltajille vapaaehtoista. Jokaisella oppilaalla tulee olla mahdollisuus osallistua koulun opetussuunnitelman ja siihen perustuvan vuotuisen suunnitelman mukaiseen toimintaan huolimatta siitä, onko hän tai hänen huoltajansa osallistunut varojen keräykseen. Huoltajien suorittama varojenkeruu voi tapahtua itsenäisesti siten, että koulu ei ole keruussa mukana lainkaan. Tällöin huoltajat suunnittelevat ja toteuttavat varojen keruun itse ja päättävät, miten varat annetaan oppilaiden toimintaa varten. Varojen käytön periaatteet on kuitenkin hyvä selkeyttää heti alussa koulun kanssa neuvotellen, sillä valmistautuminen esimerkiksi leirikouluhankkeisiin saattaa kestää useamman vuoden. Huoltajien varojenkeruu voi tapahtua myös yhteistyössä koulun kanssa, jolloin huoltajat ja koulu yhdessä päättävät varojen keruun ja käytön periaatteista. Molemmissa tapauksissa koulu kuitenkin viime kädessä vastaa siitä, että kaikilla oppilailla on yhdenvertainen mahdollisuus osallistua toimintaan." Palatakseni someturbulenssiin aiheen tiimoilta edellä esittettyyn tietoon perustuen: on ihan sama, mitä mieltä joku mutsi tai faija on siitä, kuinka retkeilyasiat tulisi järjestää. On yks hailee, vaikka joku kokisi koulujen rahankeruut ja varainkeruut ihan selvästi sellaiseksi toiminnaksi, joka oikeuttaa oppilaan tai velvoittaa oppilaan vanhempia. On yhtä tyhjän kanssa, mitä mieltä on, sillä kouluaikaa, kouluaikana tehtyjä retkiä säätelee laki ja lakia myötäilevät opetushallituksen ohjeistukset. Asia on pyhässä yksinkertaisuudessaan täysin sama kuin nopeusrajoitus tiellä. Jos se on 60km/h, ja sinä ajat siinä sataa, ei se auta, että vingut poliisille, että sinun mielestäsi on ihan ookoo ajaa siinä sataa. Kerrataan vielä lopuksi tämä yksinkertaisuus, jotta jokainen, joka ei siitä pidä, silti tajuaa sen: Koulujen perimiä retkimaksuja ei ole pakko maksaa. Maksamatta jättäminen ei estä lapsen retkelle pääsyä. Vanhempien järjestämät varainkeruut ovat vapaaehtoisia. Niihin osallistuminen on vapaaehtoista. Osallistumattomuus ei estä lapsen retkelle pääsyä. Mikäli lapsenne ei pääse kouluaikana järjestetylle retkelle, sen vuoksi, että vanhemmat eivät ole maksaneet retkimaksua, rikkoo koulu yhdenvertaisuutta ja maksuttoman perusopetuksen periaatetta. Koulun tulee huolehtia siitä, että lapset pääsevät retkelle ja retken aikana sovittuihin kohteisiin yhtä lailla ja yhdenvertaisesti. Lopuksi totean, että minkään lainen rahan keruu tai varainkeruu ei todellakaan ole se yhteisöllisyyden mitta, kuten moni rahastuksen puolella oleva väittää. Päin vastoin yhteisöllisyyden mittaansa voi arvioida seuraavasti: mikäli sinua vituttaa, että jonkun toisen lapsi matkustaa, vaikka ei ole maksanut retkimaksua, tai kaikkia leirikoulun kk-maksuja tai varainkeruuseen osallistumatta jättämisen sakkomaksua tai mitään muutakaan maksua, et ole yhteisöllinen, etkä oletettavasti kasvata esimerkilläsi lapsestasikaan sellaista. Yhteisöllisyys on nimittäin sitä, että rahat kerätään yhteiseen kassaan. Ja niillä rahoilla mahdollistetaan sen kaikkein köyhimmänkin lapsen matka. TE-palveluiden sivustolla on tietoa aktiivimallista: Mitä on käytännössä tehtävä, jotta aktiivimallin ehdot täyttyvät, eikä työttömyyskorvausta alenneta? "Tehtävä 18 tuntia palkkatyötä (Palkan on oltava TES:n mukainen. Jos työehtosopimusta ei ole, niin tarkemmat tiedot vaadittavasta vähimmäispalkasta saat työttömyysetuuden maksajaltasi.) Ansaittava yritystoiminnassa yhteensä vähintään 23 prosenttia yrittäjän työssäoloehtoon vaaditusta kuukausiansiosta (vuonna 2018: 241 euroa) TAI oltava viisi päivää TE-toimiston työllistymistä edistävässä palvelussaYhdistelmiä edellä mainituista aktiivisuuden osoittamisen tavoista ei voida laskea yhteen. Aktiivisuusedellytys on siis täytettävä esimerkiksi joko tekemällä työtä tai osallistumalla työllistymistä edistäviin palveluihin, ei sekä että." Lisäksi kerrotaan, ketä aktiivimalli ei koske: "Aktiivimalli ei koske työnhakijaa, joka saa työkyvyttömyyden tai vamman perusteella myönnettyä etuutta, työskentelee omais- tai perhehoitajana, on hakenut työkyvyttömyyseläkettä ja odottaa päätöstä" Mennään seuraavaksi henkilökuvaukseen. Henkilö on omaishoitaja, Sen lisäksi henkilö käy osa-aikatyössä, päiviä kertyy kuukaudessa 4 arkipäivää, joilla aktiivimallin ehto jo täyttyy. Henkilö on ollut kyseisessä osa-aikatyössä jo vuoden, aikojen tai olosuhteiden muuttumatta. Kaikki siis kunnossa? Ei suinkaan. Henkilö sai Kelasta postia. päätöksen työmarkkinatuesta. Hakemus tehtiin netissä eilen 21.5.2018. Ruuhkiin tukehtuva Kela antoi päätöksen yön aikana, se on päivätty annetuksi 21.5.2018 ja postitetuksi 22.5.2018. Siis tänään. Ja kello on nyt 07.17 ja keskusteluun henkilön kanssa sekä tämän blogin kirjoittamiseen on kulunut tiedon saannista noin puoli tuntia. Alla kuva päätöstekstistä:  Olen nyt pyöritellyt kierrätyskeskusta jonkin aikaa.
Teen sitä vapaaehtoisesti ja vastikkeetta. Keskuksella kierrätetään kaikkea käyttökelpoista tavaraa aina lasten vaatteista kattolamppuihin. Keskukselta saa hakea, mitä tarvitsee ja sinne voi tuoda sellaiset tavarat, joita ei enää itse tarvitse, mutta joita joku muu voi tarvita. Minut yllätti kuitenkin eräs seikka. Se, miten hyvin ihmisten mieliin on saatu istutettua ajatus, ettei mikään ole koskaan ilmaista. Ettei kukaan tee mitään ilman vastiketta. Että vapaaehtoisuus on vain sana, jonka takana on jonkinlainen palkinto, siis joku muu kuin pelkästään hyvä mieli. Ei siitä ole kuin alle 40 vuotta aikaa, kun ihmiset kävivät - ainakin maaseudulla - jeesimässä toisiaan. En muista, että vaarini heinäpelloille olisi tullut porukkaa setelinkuvat silmissään. En muista, että siitä jouluksi saadusta sianpuolikkaasta olisi maksettu mitään. Puuhommissa oltiin jokainen, milloin kenelläkin. Poikettiin kylässä tai kaupalla, oli viemisiä, oli tuomisia. Joskus vaihdettiin ämpärillinen puolukoita hyvin tehtyyn luutaan. Kun grillattiin, hajun perusteella saapui väkeä ja väki söi. Mökin mummojen pihatiet aurattiin ja vedet kannettiin tupiin. Vaatteet vaihtoivat omistajaa naapurin lapsilta meille ja toisinpäin. Rahaa ei tyrkyttänyt kukaan, eikä kukaan ajatellut edes sitä pyytää. Nyt olen kierrätyskeskuksessani saanut suu vaahdossa selittää 90 prosentille ihmisistä, miten voi olla mahdollista, että tavara ei maksa mitään. Tai ettei tavaroiden tuominen maksa mitään. Tai ettei tarvitse tuoda mitään vastikeeksi, jos haluaa viedä jotain. Että voi vain tuoda. Ja voi vain viedä. Tai sekä että. Minä tein kuntalaisaloitteen, jossa pyysin tiloja keskukselle. Kunta myönsi ne vastikkeetta ja minä kierrätän tavaraa ihmiseltä toiselle vastikkeetta. Koska se on kivaa, se on hyödyllistä ja ainakin tähän asti ihmiset ovat olleet innostuneita asiasta ja väkeä on käynyt tuomassa ja viemässä yhtä jos toistakin. Mielessäni pesii kuitenkin suru siitä, että suurin osa ihmisistä on nielaissut sen syötin, jonka nykymaailman rahatalous on kentälle heittänyt. Sen, että kaikki maksaa. Ettei ilmaisia lounaita ole. Niiden kaikkien takana on koira haudattuna. Että raha liikkuu joka tapauksessa jossakin muodossa johonkin suuntaan. Välillä on ihan kammottavaa vakuutella ihmisille, että ihan totta, tämä koko touhu perustuu vapaaehtoisuuteen, eikä voitontavoittelulla ole mitään tekemistä asian kanssa. Että ihan totta, ei tässä ole mitään mystistä bisnestä taustalla. Tarkoitus on vain saattaa yhteen vaikkapa lastenrattaat ja lapsi tai jalkalamppu ja pimeässä iltojaan istuva vaari. Tarkoitus on, että ihminen voisi olla tyytyväinen, kun pääsi viimein eroon anopilta lahjaksi saamastaan kahvikuppisarjasta. Ja joku toinen taas iloinen löytäessään samaisen sarjan ylioppilasjuhliensa kuppikunnaksi. Kierrättämisessä on sekin hyvä puoli, että urheiluvälineet ym tyyriimmät esineet löytävät uuden omistajan, kun vanha kasvaa niistä ulos. Ei se ole vain niin, että köyhät perheet hakevat kierrätyksestä suksia ja luistimia, koska rahaa ei ole. Kyllä se tuntuu keskipalkkaisenkin kukkarossa joka talvi ostella jääkiekkovarusteita. Jos sellaiset hyvällä tuurilla löytää kierrätyksestä niin sehän on vain iloinen asia. Ja se ilo on juuri se juttu. Se hyvä mieli. Eikä se raha. Ja niin sen tulisi olla muutenkin maailmassa. Eräässä lastensuojelun palaverissa kuultua: -tää koko asiakkuus ahdistaa mua -ei, ei, nyt sinä koet tämän jotenkin oudosti, tässä on tarkoitus, tarkoituksena lapsen etu -juurihan mä kysyin, mikä se etu nyt sitten olis niin et mä voisin, päästäis joskus niinku eroon tästä -tässä on niin monia asioita kesken, että... -no sanokaa nyt joku -no ei varsinaisesti voida eritellä tiettyä yksittäistä asiaa, tässähän on näitä... -no kai te nyt osaatte sanoa edes yhden asian, jonka pitäis muuttua? -tässä ei ole nyt tarkoitus lähteä erittelemään... -sano nyt saatana yksi asia jos sulla on sellainen edes -no itsehän sinä kuvasit olevasi ahdistunut -siis ootko tosissas, siis sekö nyt on sitten joku syy olla tässä asiakkuudessa kun tää asiakkuus ahdistaa mua? Erään äidin pohdintaa: "Kaikesta, mikä muille on normaalia, on tehty epäilyttävää. En tarkoita nyt tällä sitä, kun perhetyöntekijä saapuu kirjailemaan jotakin kodin siisteystasosta, tai mitään muutakaan yleistä läppää, jota sosiaalivirkailija kehittää. Minä puhun nyt elämästä virka-ajan ulkopuolella, elämästä silloin, kun kukaan ei ole kirjaamassa: Naapurin lapset ovat kylässä, mukanaan kännykät, joilla tehdään kaikkea muuta, paitsi soitetaan puheluita. Kaikilla on kauhean hauskaa jotakin videota katsellessa. Menen ja kysyn, saanko minäkin nähdä? Lapset ovat innokkaita näyttämään, ja huomaan pian katsovani kissaa, joka ampuu sotilaita konekiväärillä, kunnes tarkka-ampuja posauttaa kissalta pään irti. Mieleeni tulvivat kaikki ne kerrat, kun minua on kyseenalaistettu vanhempana siitä, ovatko lasteni dvd-ohjelmat tai nettipelit heille sopivia. Olen sittemmin kieltänyt kaikki ja meillä pelataan korkeintaan Ekapeliä. Tiedostan, miten liioittelen, kun kiellän kaiken alle kolmevuotiaille sopivan jopa kaksitoistavuotiaalta. Samaan aikaan ajattelen, jos lapseni kertovat jossakin ääneen katsoneensa kissan tappamista, mitä siitä seuraa? Ohjaan lapset laulamaan lastenkaraokea. Peppi Pitkätossua ja sen semmoista, joka ei kiinnosta kolmea sekuntia kauempaa, ja he kaivavat jälleen kännykkänsä esille, ja nyt siellä on jokin laulava kettu, joka liiskaa kiveksiä asfalttiin. No entä siivoaminen? En voi tietää enää, mikä on normaalia. Jos tiskipöydällä on kasa lautasia, onko se epäsiistiä? Jos ei ole, onko se epäilyttävän siistiä? Asian ajattelemiseen kuluu enemmän energiaa, kuin itse siivoamiseen. Lasten käytös on arvaamatonta, etenkin, kun on erityislapsi. Pelkästään se, että lapsi saattaa kaupalla heittäytyä äksäksi lattialle karkkihyllyn kohdalla ja alkaa huutaa, olisi riittävää. Mutta kun lapsi on erityislapsi, se on vasta lopun alkua. Joudun laskemaan jonossa olevat ihmiset ostoksineen, punnitsemaan, kauanko heillä menee aikaa, ennen kuin on minun vuoroni, ja ehdinkö ulos ennen kuin erityisen tietty poksahtamispiste ohitetaan. Autossa voin jo toimia vapaammin. Mutta kaupassa on silminnäkijöitä ja korvin kuulijoita. Ostanko sittenkin sen patukan ja selviän kaupasta ilman kohtausta? Toisaalta silloin menee kaikelta työltä pohja. Annan pirulle pikkusormen ja seuraavalla kerralla se vie koko käden, sillä erityisen kanssa ei toimita kuten tavallisen. Ostan kuitenkin suklaata ja tunnin kuluttua kiroan itseni alimpaan helvettiin. Olisin päässyt kuitenkin vähemmällä kärsimällä kaupassa totaalisen attakin, kuin nyt, kotona, kun sokerihumalainen erityinen kuluttaa kaikilta muilta perheenjäseniltä loppuillan riehumalla ja kiukuttelemalla. Kello käy virka-aikaa, joten lasken päässäni todennäköisyyttä perhetyön piipahtamiseen. Pukeutuminen kouluun. Lapseni myöhästyy joka toinen aamu, koska etsin parillisia sukkia. T-paidassa on tahra. Voi jumalauta!!! Ovesta ulos hermot kireällä ja autoon, ylinopeutta koululle ja päiväkotiin. Jonne tuuppaan ylisiististi puetut lapseni vain huomatakseni, että joka toisella päiväkotilapsukaisella on osa aamupuurosta paidallaan. Ajattelen nopeasti: "Niin, mutta nuo eivät ole lastensuojelussa." Kotimatkalla soimaan jo itseäni siitä, että taas meni yksi aamu päin helvettiä, olipa kivaa taas, etenkin lapsilla. Alan miettiä kaikkia niitä kertoja, joilla minua on katsottu "sillä silmällä", sanottu jotakin, jonka rivien välissä piilee sanoma "sä et nyt ole ihan ookoo vanhempi". Minulle on sanottu suoraan, ei näin, ei noin, tuohan on aivan väärin. Kauhukseni huomaan, että minusta on hyvää vauhtia tulossa se, miksi minua on koko ajan väitetty: Onko lapsille tarpeeksi aikaa? - Ei ole! Kaikki aika menee nykyään siihen, että ajattelen, voinko tehdä jonkin asian lasten kanssa vai en, koska en ole varma onko se oikein vai väärin. Onko lapsille asetettu rajat? - En minä vaan tiedä. Jos minä komennan, niin onko se sitten uhkaamista taikka kiristystä? Jos minä en komenna niin rajoja ei ole. Kultaisella keskitiellä en uskalla korotella ääntäni, mutta silloin lapset eivät kuuntele. Ja sitten minulla ei ole auktoriteettia. Jäähylle laittaminen on vapaudenriistoa. Ja niin edelleen. Joten en minä tiedä. Ainakaan enää. Onko lapsilla rytmi? - En minä tiedä. Kukaan ei selittänyt koskaan, millainen sen tulisi olla. Ennen oli aamupala, lounas, päivällinen, iltapala, siinä välissä söivät, kun oli nälkä. Mutta sittemmin olen joutunut kyttäämään kelloa, koska lasten omasta halusta huolimatta pitäisi olla ateriat kellon mukaan tasan eikä melkein. Aikojen noudattamisesta on tullut ydinsotia keittiössä, sillä lapsia on vaikea pakottaa syömään, ellei ole nälkä. Rytmiin kuuluu uni. Meillä nukutaan yöllä. Koulu valittaa koko ajan, että poika on väsynyt... siitäkin tulee paniikki. Mitä minä nyt teen? Univaikeuksia? Äitinä pitäisi olla kaikkivoipa, ja saada lapsi nukkumaan hyvin, on osoitettu, että vika on minussa. Ja opettaja on sanonut, että lapsi ei nuku tarpeeksi. Että minun tulee laittaa hänet tuntia aiemmin nukkumaan. Siis puoli kahdeksalta. Yhdeksänvuotias. Mutta kun poikaa ei nukuta ja hän nukahtaa vasta yhdeksältä. Niin minä olen jälleen kerran huono äiti. Joinakin päivinä on vaan ihan kauhean huono päivä. Minullakin. Joskus. Alennun lapsen tasolle ja riitelen. En jaksa pestä pyykkiä tai tehdä perunamuusia perunoista ja teen sen sitten jauheesta. Kukaan ei tiedä tästä, ainakaan lastensuojelussa, mutta minun pitää hävittää pakkaukset saman tien. Jos joku tulee ja näkee. Naapuriin tilataan melkein joka ilta pizzaa. He istuvat iltaa takapihalla usein viikonloppuisin. Minutkin on sinne kutsuttu, mutta joudun aina keksimään tekosyitä. En minä voi sinne mennä! Jos joku kuulee siitä. Kateudesta vihreänä tuijotan ikkunasta ja katselen naapuriin, jossa syödään ja juodaan, lapset leikkivät iloisina. Kukaan ei riehu eikä örvellä, Mölkkyä pelaavat. Ihan normaalia. Niille, joilla ei ole lastensuojeluasiakkuutta. Jos minä haluan ostaa kaksi saunakaljaa, minä ajan autolla seuraavaan kylään. Siellä minua ei tunneta, ja riski leimautua alkoholistiksi pienenee huomattavasti. Illalla makaan sängyssä pimeässä silmät auki ja mietin. Minusta ei taida olla mihinkään. Ajattelen vain, ja jokainen ajatus on huono. Oli minulla ennen hyviäkin ajatuksia, mutta ne eivät ole enää valikossa mukana. Pitää osoittaa, näyttää, varmentaa, todistaa, että olen tarpeeksi hyvä olemaan vanhempi. Se pitää osoittaa sosiaalitoimelle. Yhteiskunnalle. Pitää, vaikka tiedän, että ei minun pidä. Kumminkin, niin on viisainta, koskaan ei voi olla varma. Ei vara venettä kaada." Syytösstrategia Kun lukee pohdinnan edellä, tulee mieleen kysymys, miten hitossa ihmisestä saadaan moinen stressipallo? Miksi ihminen ei sitten vain tee kuten sieltä sossusta ehdotellaan niin, että sossut pääsevät toteamaan kaiken olevan kunnossa ja lopettamaan asiakkuuden? Siksi, että ihminen ei tiedä, mitä hänen tulisi tehdä. Huomauttelua siitä, mikä on mukamas huonosti tulee kiitettävästi, mutta neuvontaa siitä, miten asioiden tulisi muuttua, ei tule ollenkaan. Perheen jättäminen epätietoisuuden tilaan on yksi tapa syyttää perhettä, se on eräs syytösstrategian keinoista. Kyseisen strategian esitti Bo Edvardsson (University of Örebro, School of Law, Psychology and Social Work 2009). Syytösstrategia tarkoittaa sitä, että sosiaaliviranomainen ei ole sinua kohtaan objektiivinen. Päin vastoin hän käyttää tiettyjä menetelmiä (keksittyjä huolia, normaalien asioiden epänormalisointia, vanhemmuuden kyseenalaistamista, olemattomien syy-yhteyksien kehittelyä, negatiivisen palautteen antamista, perheen mielipiteen vähättelyä, totuuksien vääristelyä jne ) osoittaakseen olevansa itse oikeassa. Yhdistän tähän ajatukseen myös Jukka Kumpuvuoren tutkielman perusoikeuksien rajoittamisesta kehitysvammapalveluiden toteuttamisessa ( Vike, julkaisusarja nro 3). Tutkielmassa mainitaan, että “Sanismi johtaa pretekstuaalisuuteen”. Se tarkoittaa, että epäluulo vammaisia kohtaan on integroitunut yhteiskuntaan niin syvälle, että perustuslain vastaisia pakkotoimia perustellaan perustuslain vastaisesti. Kukaan ei kyseenalaista esimerkiksi kehitysvammaisen sitomista, koska hän laulaa liian lujaa ja siten häiritsee laitoksen henkilökuntaa. Sana “etu” on saanut vääristyneen merkityksen, henkilön “etua” käytetään häntä itseään vastaan (vammainen sidotaan, koska hän on levoton). Väärästä toiminnasta on tullut yleinen tapa, joka yleisesti hyväksytään. Näin on myös lastensuojelussa. Kun Edvarsson puhuu syytösstrategioista, minä uskon, että osa sosiaaliviranomaisista käyttää niitä paitsi tahallaan, myös tajuamattaan. Ne ovat tulleet tavaksi, integroituneet lastensuojelun käytäntöön, eikä niitä ymmärretä kyseenalaistaa. Olen kirjoittanut useamman sata sivua tekstiä pöytälaatikkoon koskien lastensuojelua. Aloitin vuonna 2009 ja lastensuojelu oli ollut jo hyvän aikaa rikki. On hyvä, että nyt sen asian sanoo ääneen lapsiasiavaltuutettu Tomas Kurttilakin ( https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005653717.html ). Tosin sen sanomiseen vaadittiin törkeä lapsen kidutustapaus.
Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa, nimittäin se puoli, josta ei edelleenkään puhuta. Tarkoitan niitä perheitä, joista tehdään ongelmaperheitä, vaikka he eivät sitä ole. Ja tämä perheiden fabrikointi ongelmaperheiksi vaatii resursseja, joista aina nillitetään olevan pulaa. Se on yksi syy sille, ettei oikeasti avun tarpeessa oleva lapsi saa apua. Viranomaiset keskittyvät lillukanvarsiin näkemättä kokonaisuutta, asia yhteyksineen pirstaloituu monenkirjavien ammattiauttajien sektoreille. Lapsi päätyy palloksi viranomaisten lentopallokentälle, jossa pelaajat kisaavat lähinnä omilla pätevyyksillään. Pätevyys on lastensuojelussa tae siitä, että ammattilaisen oletus on totuus. Monet asiakkaat pelkäävät perhetyöntekijöitään. Heidän kokemuksensa on, että perhetyöntekijä tulee arvostelemaan heitä vanhempina. Tekemään tupatarkastusta heidän kotiinsa. Joissakin tapauksissa perhetyö on jopa tutkinut asiakkaan kaapit, painostanut siivoamaan paremmin, kyseenalaistanut ruoanlaittotaidot, tunkeutunut luvatta asuntoihin, muutamassa tapauksessa jopa omilla avaimilla. Perhetyön pelätään kirjaavan valheellisia, varta vasten vääristeltyjä asioita dokumentteihin, joita sitten käytetään huostaanotoissa. Seuraavat esimerkit ovat tosielämästä: ”Vaipassa on päivän vanha kakka” – Työntekijä ei edes tiennyt, että lapsella on kestovaipat. Hän ei ollut katsonut vaippaan, saati vaihtanut sitä. ”Isä on sekava” –Isä ei ollut sekava, vaan juuri herännyt ja keitti kahvia. ”Äiti kertoo löytäneensä hyvän kipulääkkeen ja sammuneensa tuoliin” – Äiti oli ottanut panadolin päänsärkyynsä ja nukahtanut illalla kesken television katselun. Asiakaskokemuksiin liittyy vahvana ja yleisenä alistamisen tunne. Asiakas kokee olevansa lastensuojelussa alistettuna ja arvosteltavana. Jos tilanne on oikeasti ollut huono, sen paraneminen ei auta. Asiakas kokee kaiken yrittämisen hyödyttömäksi, koska sosiaalitoimelle mikään ei riitä. Usein asiakas ei edes tiedä, minkä pitäisi muuttua, jotta lastensuojelulta saisi rauhan. Asiakas kokee olevansa uhan alla, jatkuvan kyttäämisen ja manipuloinnin kohteena. Tästä olotilasta nousee epäluulo, viha ja vastustus. Jopa agressio. Asiakas turhautuu ja lopulta hermostuu, ja sosiaalitoimi kirjaa. Eräs äiti kirjoitti asiasta runonpätkän: “Se on sitä kun pää hajoo sirpaleiksi, eikä löydä kiinnekohtaa. Se on kun sirut hankaa toisiaan vasten ja tuulen humina vie viimeisetkin muistot. Se on sitä kun ajatteleminen ei onnistu ja olo on liian kevyt. Se on tyhjyys käsissä ja jaloissa, jotka ei löydä lattiaa. Ja lopulta rusinaksi kutistettu pää. Niin sitä se on.” (HT) Missään ei ole ohjeita, miten toimia. Tuntuu olevan vain yksi tie, ja se on sosiaalitoimen tie. Iso osa asiakkaista kokee tilanteen tällä tavalla, oli asiakkuus sitten lievää tai äärimmäistä. Mutta miksi apu tuntuu tällaiselle niin suuresta osasta asiakkaita? Onhan siihen syy oltava. Asiakkaan tulisi saada helpotusta, sen sijaan moni asiakas ahdistuu. Moniko muistaa olleensa itse lapsi? Moniko muistaa tilanteen, jossa oli kovasti asiaa aikuiselle, mutta aikuinen ei kuunnellut? ”Kohta...”, ”Odota hetki, ei nyt.”, ”Ole hiljaa äiti ei jaksa nyt kuunnella”. ”Katsotaan sitten myöhemmin”. ”Katsotaan nyt.”, ”Katsotaan sitä sitten...” Tunne on sama. Täsmälleen sama. Asiakasta ei kuunnella. Minä muistan lapsena kysyneeni, mennäänkö me lomalla Särkänniemeen, mutta kun palasin asian viikon kuluttua, kumpikaan vanhemmistani ei muistanut asian tulleen edes esille. Nykyään ymmärrän vanhempiani, olen joutunut saman tilanteeseen itse omien lasteni kanssa. Ero asiassa on vain se, että kun viisi silmäparia killittää minua totisena sanoen ”äiti sä lupasit”, minä pyrin tekemään korjausliikkeen. Niin sosiaalitoimenkin pitäisi tehdä. Kyse on luottamuksesta: Miten sosiaalitoimi voi odottaa asiakkaaltaan luottamusta, luotuaan olosuhteet, joissa luottamuksen rakentumiselle ei riitä ravinteita? Luottaisitko sinä henkilöihin, jotka tulevat palaveriin kertomaan, että näkevät lapsesi huostaanoton yhtenä mahdollisuutena ratkaista asia? Ihmisiin, jotka ensin kirjaavat sinusta kaiken negatiivisen ja sen jälkeen pää kallellaan vaativat sinua ymmärtämään, että lapsesi etu on poistua elämästäsi for good? Tarjolla on myös erilaisia terapioita. Kun huoli on herännyt ja sitä on kasvateltu tarpeeksi, ehdotetaan yleensä vähintään käyntejä perheneuvolassa. Ihmisen tulee lähteä ”juttelemaan” ammattilaisen kanssa asioistaan. Liian usein terapiasta seuraa asiakkaan leimaaminen: vaaraksi itselleen, psykoottinen, vihanhallinnassaan kyvytön, tai jotakin muuta. Kun kuuntelen ihmisten kertomuksia, terapeutit tuntuvat kuuntelevan lähettäjää, sosiaaliviranomaista, eivät lasta tai vanhempia. Etsitään hypoteesiin sopivia oireita tähtäimessä diagnoosi, jolla saadaan lapsesta erityinen tai vanhemmasta kykenemätön vanhempi. Kuin loppulausunto olisi valmiiksi tehty odottamaan vain alan asiantuntijan allekirjoitusta. Vanhemmilla on monesti parhain tieto siitä, mikä lasta vaivaa, vaivaako mikään. En tarkoita, että vanhemmat olisivat tehneet valmiin lausunnon ammattilaiselle, vaan sitä, että ammattilainen on olemassa sen vuoksi, että kaivaa tämän tiedon esiin. Sillä siellä se on, lapsessa ja vanhemmissa, jos on. Se ei ole viranomaisen subjektiivisessa päättelyssä, oppikirjaesimerkeissä, eikä tiedon muttei taitoa hallitsevan luokanopettajan väittämissä. Kaikki tieto on lapsessa ja vanhemmissa. On suorastaan helvetin ärsyttävää, jopa säälittävää huomata, kuinka vähän ammattilaiset arvostavat omaa ammattitaitoaan. Sen sijaan, että he objektiivisesti kaivaisivat mielenkintoisista ihmisistä mielenkiintoista tietoa päästäkseen näkemään missä mennään, he tyytyvät valmiiseen hypoteesiin, heitä vähäisemmin kouluttautuneiden tarjoamaan mielipiteeseen. Sama, kuin Gordon Ramsay väittäisi Saarioisten roiskeläppää gourmeeksi, koska mainoksessakin sanotaan niin. Perheneuvolasta ei ole hyötyä, jos koulussa kiusaaminen vain jatkuu. Ei oireista juttelu muuta tilannetta. Murrosikäinen teini ei tarvitse sairaalajaksoa psykiatrisella osastolla sen vuoksi, että kapinoi, kuten teinin kuuluukin. Terve lapsi ei tarvitse toimintaterapiaa sen vuoksi, että ei suostu neuvolan lene-testissä piirtämään rastia ja ympyrää, vaan piirtää sen sijaan lumiukon. Vanhempi ei tarvitse psykologia sen vuoksi, että on väsynyt. Vaan unta. Erityislapsi ei tarvitse psykoterapiaa siksi, että hänellä on asperger. Vaan ymmärrystä ja hyväksyntää. Perheen isää ei tarvitse velvoittaa käymään AA-kerhossa, koska hän juo lauantaisin kolme saunakaljaa. Autistisen lapsen kotioloissa ei ole vikaa. Autismi ei puhkea pölypalloista. Tilapäiseen talouskriisiin tarvittaisiin rahaa, ei perhetyötä. En ole keksinyt edellisiä päästäni vaan väärin kohdennetut palvelut ovat kaikki tosia ja jäävuoren huippu siitä, millaista kentällä oikeasti on. Asian korjaaminen olisi hyvinkin helppoa. Tarvittaisiin vain taito kuunnella asiakasta ja ottaa asiakkaan sanomiset huomioon. Ammattihenkilöiden tulisi käsittää, että he eivät koskaan voi tulla niin päteviksi, että osaisivat ratkoa asiakkaidensa ongelmat kuuntelematta asiakkaitaan, käymättä aitoa ja avointa dialogia heidän kanssaan. Ei ole olemassa mitään resurssipulaa! On vain paperilla pätevää, mutta käytännössä osaamatonta porukkaa koko lastensuojelun kenttä pullollaan. Eikä tilanne tule muuttumaan ennen kuin nämä kopeat ja kaikentietävät fariseukset nöyrtyvät kuuntelemaan aidosti ja avoimesti sitä, jonka auttamiseen heidät mukamas on koulutettu. Asiakastaan. Perustuslaki on kansallista lainsäädäntöä, eli eduskuntamme säätämää lakia. Perustuslain 22§ velvoittaa julkisen vallan huolehtimaan siitä, että ihmisoikeudet toteutuvat.
Kaikelle kansalliselle lainsäädännölle, jota tulkitaan eri oikeusasteissa tai viranomaisessa, on annettava ihmisoikeusmyönteinen tulkinta. Yksilön asiassa on toimittava siten, että lakia tulkitaan vähintään yhtä vahvasti ihmisoikeuksia suojaavana, kuin itse ihmisoikeussopimuksessa määrätään. Lainsäädännössä saa mennä myös ihmisoikeuksien toteuttamisessa pidemmälle, sitä ei kielletä missään. Perussäännöstö lähtee Euroopan ihmisoikeussopimuksesta. Ihmisoikeudet ovat yleisiä periaatteita oikeutta käytettäessä, toisin sanoen ne tulee huomioida päätöksenteossa ja toiminnassa läpi koko lainkäytön ja soveltamisen. Periaate ei rajoitu oikeussaleihin tai lainsäädäntöön. Periaatetta tulee noudattaa kaikessa toiminnassa. Suomeksi tämä tarkoittaa, että kunnanvirastossakin joka ikinen viskaali on velvoitettu noudattamaan näitä oikeusperiaatteita. Kysymys ei ole vain hienoista korulauseista vaan ihan oikeista velvollisuuksista, joita julkisen hallinnon tulee kansalaisiaan kohtaan noudattaa. Esimerkki: EIT -tapaus Scozzari ja Giunta vs. Italia, josta olen napannut tuomari Zupancicin lausumia ( suomennos Anu Suomela). Esimerkki käsittelee perheoikeudellista näkökulmaa. Lausumissa todetaan, että tuomioistuimet eivät kykene toteuttamaan ihmisten päivittäistä elämää siten, että perus -ja ihmisoikeudet toteutuisivat. Perus-ja ihmisoikeusmyönteinen näkökulma on otettava huomioon viran puolesta, eli automaattisesti päätettäessä tai toimitettaessa mitä tahansa asiaa. Periaate kattaa läpileikkauksena koko oikeusjärjestyksen ja siitä seuraavan toimeenpanon aina käytännön tasolle asti. “Valtio ei voi oikeutetusti kajota kaikkein perimmäisimpiin ihmissuhteisiin, jotka vallitsevat vanhemman ja lapsen välillä, jollei se ole halukas ja kyvykäs jatkuvasti muuttamaan sellaisia juridisia päätöksiä, jotka ylittävät res judicata –periaatteen sisältämän retrospektiivisuuden tapauksissa, joissa on kyse perhe-elämään kajoamisesta." Tämä tarkoittaa sitä, että tuomioistuinmessa ei voida ennustaa. Tuomio perustuu siis menneeseen ja dokumentoituihin tapahtumiin. Tuomio annetaan ja siitä tulee lainvoimainen. Jos ajatellaan siviilioikeutta velkariidassa, velka ei muutu tulevaisuudessa muuksi kuin se on oikeudessa osoitettu ja sittemmin tuomittu. Mutta kun lapsen huostaanotto tai huoltajuus saa lainvoiman tuomioistuimen päätöksellä, tulevaisuudessa lapsen tilanne saattaa muuttua, toisin kuin velan tilanne. Zupancici puhuu siitä, että valtion tulee kyetä ja olla halukas muuttamaan näitä perheoikeudellisia lainvoimaisia päätöksiä ja olosuhteita jatkuvasti, ne eivät saa olla ikuisesti lainvoimaisia. Mikäli asiassa muuttuvat olosuhteet, on valtion kyettävä arvioimaan tilanne uudelleen, oli edellinen päätös mikä hyvänsä. Perhe on niin suojattu asia, ettei sitä voida ikuisella päätöksellä hajottaa. "Yksinkertaisessa avioerossa, kun parilla ei ole lapsia valtion tuomioistuimet voivat yksinkertaisesti julistaa suhteen päättyneeksi ja mahdollisesti määrää yhdessä kertyneen omaisuuden jaettavaksi. Kuitenkin jos asiaan liittyy lapsia, joudutaan tekemään erittäin vaikeita ja ennusteellisia, pitkän tähtäimen päätöksiä heidän huoltamisestaan. Silti, vaikka lapsi olisi uskottu toiselle vanhemmalle, ei tällä päätöksellä ole lopullisuuden suomaa immuniteettia.” “...edes tapauksessa, jossa molempien vanhempien käytös on lapselle tuhoavaa, ei voida tehdä päätöstä, että perhe vain hajotetaan. Oikeudelta vaaditaan alkuperäisen sijaishuoltopäätöksen jälkeen jatkuvaa juridista sitoutumista.” “...velvollisuudet merkitsevät ensinnäkin perhetuomioistuinten velvollisuutta tasapuolisuuteen. Kun ne harkitsevat juridista kajoamista perheen ihmissuhteisiin, niiden on oltava varmoja, että valtion tarjoama huolenpito on selvästi ja osoitettavasti parempaa, kuin se tilanne, jota tuomioistuin on korjaamassa. Toiseksi, kun kajoamisen perusteena on lapsi-vanhempi –suhde, näiden tuomioistuinten ex officio (= viran puolesta) velvollisuudet säilyvät niin pitkään kunnes suhteet on palautettu. Kolmanneksi, loukatulla osapuolella on oltava jatkuva pääsy oikeuteen, mikä tarkoittaa sitä, että tuomioistuimen tulee olla valmis ratkaisemaan toissijaisia riitoja, jotka johtuvat alkuperäisestä oikeuden päätöksestä, jolla on kajottu lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen." "Tosin sanoen, jos valtion tuomioistuimet ovat oikeudellisesti tai muutoin kyvyttömiä omaksumaan tällaista pitkäaikaista sitoutumista, niiden ei tulisi kajota asiaan. Toisaalta tuomioistuimet eivät voi itse toimittaa lapsille päivittäistä hoitoa, ja siksi se uskotaan sosiaaliviranomaisille. Kuitenkin sen sosiaaliviranomaisen toimijan, jolle tuomioistuin on uskonut lapsen, tulee olla tuomioistuimen jatkuvan ex officio -valvonnan alainen." Lausumat toteavat sen, että perheen suoja on korkealle arvostettu perusoikeus, johon valtio saa puuttua vain hyvin harkitusti ja perustellusti. Lisäksi valtion on kyettävä huolehtimaan siitä, ettei perhe unohdu tilaan, jossa perusoikeus perheen suojaan katoaa. Tiedämme perusoikeuden kadoneen monessa tapauksessa, kun perheitä ei ole jälleenyhdistetty. Valtion puuttuessa perheeseen, on puuttumisen tuotettava jotakin parempaa kuin perhe itse tuottaisi. Tästä pääsemme lapsen etuun ja oikeuteen saada hyvää ja turvallista kasvatusta samoin kuin oikeuteen ylläpitää läheisiä suhteitaan. Mikäli valtion puuttuminen heikentää näitä oikeuksia, ollaan väärällä tiellä. Julkisen vallan on noudatettava tarkoin lakia. Laissa on määritelty se, kuka missäkin asemassa saa mistäkin asiasta päättää. Samoin on määritelty, kenen toimivalta rittää siihen, että saa toimeenpanna tietyn asian. Lastensuojelussa on usein kysymys siitä, kuka saa päättää lapsen asioista. Huollosta, asumisesta, huostaanotosta, sijoituspaikasta, rajoituksista ynnä muusta ja kuka tällaisia asioita saa toimeenpanna. Lastesuojelun toimenpiteet kajoavat enemmän tai vähemmän toimenpiteestä riippuen perheen suojaan, jonka katsotaan olevan perheen ydintä suojaava perus -ja ihmisoikeus. Yleinen asetelma, eli perheen itsemääräämisoikeuden tallaaminen sosiaaliviranomaisen päätöksenteon alle, on saatava muuttumaan. Tilanne tuskin muuttuu, elleivät lastensuojeun asiakkaat ryhdy tosissaan vaatimaan lain noudattamista. Tarkoitan tällä sitä, että jokaisen laittomasti rikotun perheen tulee jaksaa vääntää kaikki ne kymmenet ja jälleen kymmenet oikaisuvaatimukset, kantelut, valitukset ja mikä olennaisinta, tehdä rikosilmoitus. Uhkailu on rikos ja usein sosiaalitoimi uhkailee perhettä lapsen huostaanotolla, ellei perhe suostu toimimaan viranomaisen haluamalla tavalla. Perätön lausuma on rikos, ja usein sosiaaliviranomaiset antavat hallinto-oikeuksille perättömiä lausumia perustellessaan huostaanottoja. He myös vääristelevät todistusaineistoa, mikä sekin on rikos. Lapsia kiiresijoitetaan lain vastaisesti. Lapsia huostaanotetaan riittämättömin perustein. Lisäksi sijaishuollossa tapahtuu kaiken aikaa vapaudenriistoa (lakiin perustumattomat liikkumisen rajoitukset), henkilökohtaisen omaisuuden takavarikointia, yhteydenpidon ja sananvapauden rajoittamista ja eristämistä. Vaatikaa viranomaiselta lain noudattamista, vaikka voimanne olisivatkin täysin lopussa. Taistelkaa, perheet. Kukaan muu ei sitä tule puolestanne tekemään. Eikä vallankaan lapsenne puolesta. Minäpä kerron:
Aaneloset, eli asiakirjat luodaan, jotta henkilön tiedot säilyisivät. Oli asia sitten mikä hyvänsä virallisissa piireissä niin ne aaneloset takaavat, että vaihtuvat työntekijät tai työntekijät toisilta sektoreilta löytävät tarvittaessa asiakkaansa tiedot ja tehdyt toimenpiteet. Tämä tämmöinen säästää kaikkien aikaa. Ei tarvitse aloittaa aina alusta, kun asiat löytyvät kirjattuina aanelosista (tai koneelta). Oikeasti niitä aanelosia ei tarvita mihinkään. Ei niitä kukaan lue. Ellei ole utelias ihan aikansa kuluksi. Kun ihminen menee vastaanotolle tai palaveriin niin hän kohtaa sen ikuisen kysymyksen, että no mitäs tämä asia nyt koskee? Vaikka ihminen olisi jo tuhannesti selventänyt käsillä olevaa seikastoa. Eniten tämä kiusaa pitempiaikaisissa tilanteissa, joissa samasta asiasta kertyy kirjausta usean vuoden ajalta. Kun ammattilaisväki vaihtuu, lähes poikkeuksetta se väki ryhtyy hoitamaan tilannetta keinoilla, joita on jo käytetty. Asiakkaasta se tuntuu siltä, ettei mikään koskaan etene tai muutu. Sitten kummastellaan, että ompas se nyt vastaan ja välinpitämätön ja miksei se halua... Jos asiakas keskeyttää aikaa säästääkseen ammattilaisen ja sanoo, että näitä on kokeiltu jo, huomaa, kuinka vähän sitä oikeaa jeesiä oikeasti on tarjolla. Sanotaan, että ammatin puolesta on tarjottava sitä ja tätä. No, jos on ammattilainen niin ennen kuin tarjoaa mitään, tulisi kai tutustua asiakkaan tilanteeseen (=kirjauksiin)? Ei se ole mikään syy, että ei ollut hommissa vuosi sitten tai eilen tai tunti sitten. Jos kerran vouhotetaan moniammatillisesta avusta niin sitä voisi olettaa, että touhu olisi sen verran moniammatillista, että yksittäinen ammattilainen ottaisi selon muiden ammattilaisten jo kirjaamista asioista? Jolloin voitaisiin hypätä suoraan ylitse ne alkeellisemmat ehdotelmat, joista lähdetään liikkeelle silloin, kun asialla ollaan ihka ensimmäistä kertaa. Jos taas asialla ollaan kahdeksannenkymmenennenneljännen kerran, voisi olettaa ammattilaiselle pälkähtävän päähän, että jotain on ehkä jo kokeiltu? Ehkä asiaa on hoidettu jopa useammallakin tavalla ja ehkä se on kehittynyt johonkin suuntaan? Voisi olettaa, että tällöin ensimmäinen kysymys koskisi sitä, millaisia keinoja on käytetty ja pyydettäisiin asiakas kertomaan, miten hän kokee tilanteensa kehittyneen? Sen jälkeen voisi sitten miettiä, mitä ei vielä ole kokeiltu ja onko joku keino tarkoituksenmukainen? Jos mitään keinoa ei ole sillä hetkellä olemassa, järkevin tapa olisi keksiä jotain uutta. Kenties asiakkaalla itsellään on mielessään jotakin, mitä ammattilainen ei ole tullut edes ajatelleeksi? Ennenkuulumatonta, oikeastaan mahdotonta. On vain tietyt keinot, tietyt samat länkytykset, jotka on iskostettu ammattilaiskoulutuksissa näiden ammattilaisten päihin. Jos ne eivät toimi, käsillä on ongelmallinen asiakas, ei suinkaan ongelmallinen systeemi, joka haroo samaa seisovaa vettä vuodesta toiseen luomatta mitään ratkaisua tilanteisiin. Taitaa olla vain yksi poikkeus säännöstä. Hammaslääkärit, ainakin melkein kaikki lukevat kirjauksia asiakkaistaan, jos niitä on. Ettei tule korjattua jo korjattua hammasta montaa kertaa. Ihan vinkkinä lopuksi, että lukemalla niitä aanelosia saattaa säästää myös nipun seteleitä. Kun välttyy järjestämästä sellaista apua, joka jo kertaalleen on kokeiltu. Ja toisena vinkkinä vielä, että ammattilaisen pätevyys kenttätyössä ei herätä kovasti kunnioitusta, jos tullaan paikalle tutustumatta "caseen" eli käsillä olevan asiakkaan tilanteeseen ja historiaan. Aamulehti on tänään 21.3 julkaissut paperilehden mielipidepalstallaan kirjoitukseni yllä mainitulla otsikolla. Kirjoituksen alkuun on livahtanut yksi i liikaa (sana "kirjoitukseeni"), joten paperilehdestä saanee käsityksen, että olen alukperäisen mielipiteen, johon Pihlajalinnan edustajat vastaavat, kirjoittaja. Näin ei kuitenkaan ole vaan kyseessä on virhe.
Mielipiteeni on lyhennetty alkuperäisestä 1600 merkkiin, tässä alkuperäinen teksti: Aamulehti 16.3.2018, mielipidepalsta, Kolmostein terveyden tj Timo Hokkanen ja Pihlajalinnan johtaja Juha Rautio vastaavat aikaisemmin lehdessä olleeseen mielipidekirjoitukseen otsikolla "Kirjoitus Pihlajalinnasta sisälsi harhaanjohtavia väittämiä". En ole nähnyt, mitä reaktion aikaansaanut mielipide on sisältänyt, mutta ei herrojen vastinekkaan sisällä ihan koko totuutta. "Pihlajalinna ei ole kaapannut kuntapalveluita vaan ne on julkisen hankintalain mukaisesti kilpailutettu ja Pihlajalinna on laadullisin perustein valittu kumppaniksi". Kirjoituksessa oli puhetta kotikunnastani Kihniöstä. Muistan oikein hyvin, kuinka suurta oli asukkaiden huoli sitä, mitä iso yksityinen yhtiö tulee tekemään meidän palveluillemme. Meille syötettiin kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista siitä, kuinka Kihniössä palvelut säilyvät vähintään entisellä tasolla. Kunnalla oli kova kiire, koska "soteuudistus tulee kumminkin". Se ei tullut silloin, eikä se ole tullut vieläkään. Kilpailutus meni pykälien mukaan, Parkanon kanssa nimittäin. Kihniö liittyi Parkanon ja Pihlajalinnan väliseen sopimukseen. Siis liityttiin, me itse emme kilpailuttaneet yhtikäs mitään. Me kihniöläiset emme ehtineet kissaa sanoa, kun asia runnottiin läpi. Euroopassa on vastaavasta liittymisestä ennakkoratkaisukin olemassa, joten kilpailuttamatta liittyminen ei ole ehkä edes laillista. Tai se voi olla kyseenalaista. Hallinto-oikeus jätti asian kuitenkin käsittelemättä, koska valitus myöhästyi määräajastaan. "...voimavarojen yhdistäminen tuottaa parhaan tuloksen asiakkaiden, työpaikkojen, kunnan talouden, lähipalveluiden sekä paikallisen elinvoimaisuuden näkökulmasta". Asiakkaiden näkökulmaa kuulen täällä Kihniössä paljonkin. Yleensä se on, että "ihan perseestä tämä nykytilanne". Pyydän anteeksi suoraa lainaustani, mutta se on yleisin kommentti. Kolmostien terveys/Pihlajalinna mittaa asiakastyytyväisyyttä tilojensa aulojen speden speli-laitteella ja esittää sitten foorumeillaan, kuinka asiakastyytyväisyys on huipussaan. Ei se ole. Ihmiset eivät pääse enää kotikunnassaan terveyskeskuksen osastolle, kaikki osastohoitoa tervitsevat kuskataan Parkanoon. Koko osasto ajettaneen alas, käsittääkseni me kuitenkin maksamme kaikista paikoista? Uudessa dementiakodissamme lojuu vuodepotilaita, vaikka niitä ei siellä pitänyt olla? Kuulin eräältä taholta, että meidän terveyspalveluiksemme saattaisi riittää pelkkä terveyskioski? Kirjoitan näin ylimalkaisesti, koska on pakko. Pieni kunta, pienet ympyrät, ihmiset pelkäävät puhua, enkä halua aiheuttaa kenellekkään ongelmia. Salassapitoa kun toitotetaan Pihlajalinnassa niin, että se kattaa varmaan jo ajattelemisenkin. Mutta näin saadaan duunailtua täältä jumalan selän takaa palvelut Parkanoon tai pidemmälle. Mitenkäs se meni: "palvelut säilyvät vähintään samalla tasolla"? Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että ne säilyisivät tietyssä paikassa. Kyllähän palvelun voi säilyttää, paikka voi olla vaikka kuinka kaukana. Palvelu meille luvattiin säilyttää, ei palvelupaikkoja. Ihmiset eivät myöskään pidä siitä, että heidän omaistensa on pakko asua kotona, vaikka eivät edes ole kotikuntoisia. Pihlajalinna/Kolmostien terveys on monesti sanonut, että kotona asumiseen pyritään. Sen kyllä huomaa, hinnalla millä hyvänsä ihmisiä palautellaan koteihinsa Parkanosta ja Tampereelta, oli sitten keuhkokuumetta tai sydänoireita niin eikun kotioppäin. Päivän päästä samoja ihmisiä kuskataan taas takaisin, koska he ovat sairaita. Ees taas ja lopulta hautaan. Muutkin palvelut ovat siirtyneet täältä pois. Emme enää tunne sossujamme, jotain vieraita tätejä lappaa palavereissa ja heillä ei ole mitään tuntumaa asiakkaaseensa. Toisin kuin kunnan alla ollessa oli, oma sossumme tiesi ja tunsi joka iikan lapsesta mummuun ja vaariin. Terapeutit ja kaikenkarvaiset moniammatilliset palvelut - ei niitä enää omasta kunnasta saa. Niin, että se parhaan tuloksen tuottaminen asiakkaan näkökulmasta - väite on kyllä täyttä puppua! Työpaikat. Työopimukset sisältävät laittomia ehtoja koskien mm. vapaa-aikaa. Onhan niistäkin jo konsultoitu liittojakin. Vaan pakkohan se on duunarin allekirjoittaa, jos haluaa työnsä pitää. Entäs epäkohtiin puuttuminen? Jos niistä menee sanomaan, "se menee pomon korviin, älä vaan mee sanomaan". Onko tällainen Pihlajalinnan/Kolmostien terveyden mielestä "parasta yhteistyötä"? Tai se, että osataan valehdella jopa aluehallintovirastolle, että kuntouttavaa työtoimintaa ei ole käytetty hyväksi tietyssä toimipisteessä Kihniöllä? Minä olin siinä kuntouttavassa työtoiminnassa itse ainakin sen 6kk, joten tiedän, että palkkakorvaavaa työtä on käytetty. "Kunnan talouden kannalta"-väite: Juu, jos olisi kerrottu kuntalaisille se, että se teidän pieni prosenttinne, jolla me säästämme, muuttuu 4. vuoden alusta vallan muuksi ja voi senkin jälkeen muuttua, riippuen siitä, mitä milloinkin menee Arkadianmäellä läpi. Kukaan ei tiedä, mikä tulee olemaan hinta tulevaisuudessa. Toisekseen, mistä me sitten maksamme? Palveluista tietenkin. Niistä, jotka täältä on viety jo kauemmas ja niistä, jotka vielä tullaan viemään. Tähän suhteutettuna se teidän hintanne ei enää olekkaan ihmisille niin halpa. "Paikallinen elinvoimaisuus ja lähipalvelut" - en tiedä, mistä puhutaan. Tampereesta? Jossa pääsee julkisilla vartin välein ihan minne vain. Kirjoitushan ei yksilöinyt syrjäseutuja eikä pikkuisia kuntia. Jos se olisi yksilöinyt ne, se ei olisi voinut väittää palveluiden säilyvän lähellä. Yksilöimättä jättäminen mahdollistaa minkä tahansa komian väitteen. Koska se on totta. Jossakin. Vaikkapa suuressa kaupungissa. Mutta väite, että "Pihlajalinna on osoittanut kaikissa kuntakumppanuuksissaan, että yksityisen ja julkisen toimijan voimavarojen yhdistäminen tuottaa parhaan tuloksen" ei ole totta. Tai no, jos tulos tarkoittaisi yhtiön tulosta eli voittoa. Mutta kun tässä vastineessa kehdataan väittää, että tulos tarkoittaa asiakkaita, lähipalveluita ja duunareita. |
|
RSS Feed
