Kasvatustyötä nyky-yhteiskunnassa

Muistan kirjoittaneeni tämän äidin kertomuksen ennekin, mutta teen sen uudelleen. 
Kertomus on kuvaus siitä, miten helppoa on kasvattaa lasta, etenkin erityislasta, etenkin yhteiskunnassamme tänään. 
Niin moni väittää, että kaikki lähtee kotoa. Niin moni huutaa ennaltaehkäisevän avun tärkeyttä. 
Kertoja on erityislapsen äiti. 
Kertomuksen tarkoitus on havahduttaa ihmiset tajuamaan, mitä tuskin tapahtuu, ellei satu omalle kohdalle. 
Oma tarkoitukseni on sanoa, että kaikki ei todellakaan lähde kotoa.

"Kaikesta, mikä on normaalia, on tehty epäilyttävää. 
Naapurin lapset ovat kylässä, mukanaan ne uudenlaiset kännykät, joilla tehdään kaikkea muuta, paitsi soitetaan puheluita. Kaikilla on kauhean hauskaa jotakin katsellessa. Menet ja kysyt, saanko minäkin nähdä? Lapset ovat innokkaita näyttämään, ja huomaat pian katsovasi kissaa, joka ampuu sotilaita konekiväärillä, kunnes tarkka-ampuja posauttaa kissalta pään irti. Olipahan koomista.
Mieleesi tulvivat kaikki ne kerrat, kun sinua on kyseenalaistettu vanhempana siitä, ovatko lastesi dvd-ohjelmat tai nettipelit heille sopivia. Olet sittemmin kieltänyt kaikki ja teillä pelataan korkeintaan Ekapeliä. Tiedostat, miten liioittelet, kun kiellät kaiken alle kolmevuotiaille sopivan jopa kaksitoistavuotiaalta.
Samaan aikaan ajattelet, jos lapsesi kertovat jossakin ääneen katsoneensa kissan tappamista, mitä siitä seuraa? Ohjaat lapset laulamaan lastenkaraokea. Peppi Pitkätossua ja sen semmoista, joka ei kiinnosta kolmea sekuntia kauempaa, ja he kaivavat jälleen kännykkänsä esille, ja nyt siellä on jokin laulava kettu, joka liiskaa kiveksiä asfalttiin. Ojasta allikkoon siis.
No entä siivoaminen? Kun et voi tietää enää, mikä on normaalia. Jos tiskipöydällä on kasa lautasia, onko se epäsiistiä? Jos ei ole, onko se epäilyttävän siistiä? Asian ajattelemiseen kuluu enemmän energiaa, kuin itse siivoamiseen.
Lasten käytös on arvaamatonta, etenkin, jos on erityislapsi. Pelkästään se, että lapsi saattaa kaupalla heittäytyä äksäksi lattialle karkkihyllyn kohdalla ja alkaa huutaa, olisi riittävää. Mutta jos lapsi on erityislapsi, se on vasta lopun alkua. Joudut laskemaan jonossa olevat ihmiset ostoksineen, punnitsemaan, kauanko heillä menee aikaa, ennen kuin on sinun vuorosi, ja ehditkö ulos ennen kuin erityisesi tietty poksahtamispiste ohitetaan. Koska tiedät, että ihmiset eivät ymmärtäisi lapsesi agressiota, lapsessasi ei lue "en ole kuten muut".
Autossa voit jo toimia vapaammin. Mutta kaupassa on silminnäkijöitä ja korvin kuulijoita. Ostatko sittenkin sen patukan ja selviät kaupasta ilman kohtausta? Toisaalta silloin menee kaikelta työltä pohja. Annat pirulle pikkusormen ja seuraavalla kerralla se vie koko käden, sillä erityisen kanssa ei toimita kuten tavallisen.
Ostat kuitenkin suklaata ja tunnin kuluttua kiroat itsesi alimpaan helvettiin. Olisit päässyt kuitenkin vähemmällä kärsimällä kaupassa totaalisen attakin, kuin nyt, kotona, kun sokerihumalainen erityinen kuluttaa kaikilta muilta perheenjäseniltä loppuillan riehumalla ja kiukuttelemalla. Kello käy virka-aikaa, joten lasket päässäsi todennäköisyyttä perhetyön piipahtamiseen. 
Pukeutuminen kouluun. Lapsesi myöhästyy joka toinen aamu, koska etsitte parillisia sukkia. T-paidassa on tahra. Voi jumalauta!!! Ovesta ulos hermot kireällä ja autoon, ylinopeutta koululle ja päiväkotiin. Jonne tuuppaat ylisiististi puetut lapsesi vain sivusilmällä huomataksesi, että joka toisella päiväkotilapsukaisella on osa aamupuurosta paidallaan. 
Kotimatkalla soimaat jo itseäsi siitä, että taas meni yksi aamu päin helvettiä, olipa kivaa taas, etenkin lapsilla. Alat miettiä kaikkia niitä kertoja, joilla sinua on katsottu "sillä silmällä", sanottu jotakin, jonka rivien välissä piilee sanoma "sä et nyt ole ihan ookoo vanhempi". Kenties sinulle on sanottu suoraan, ei näin, ei noin, tuohan on aivan väärin. Kauhuksesi huomaat, että sinusta on hyvää vauhtia tulossa se, miksi sinua on koko ajan väitetty.

Onko lapsille tarpeeksi aikaa?
- Ei ole! Kaikki aika menee nykyään siihen, että ajattelen, voinko tehdä jonkin asian lasten kanssa vai en, koska en ole varma onko se oikein vai väärin.
Onko lapsille asetettu rajat?
- En minä vaan tiedä. Jos minä komennan, niin onko se sitten uhkaamista taikka kiristystä? Jos minä en komenna niin rajoja ei ole. Kultaisella keskitiellä en uskalla korotella ääntäni, mutta silloin lapset eivät kuuntele. Ja sitten minulla ei ole auktoriteettia. Jäähylle laittaminen on vapaudenriistoa. Ja niin edelleen. Joten en minä tiedä. Ainakaan enää.

Onko lapsilla rytmi?
- En minä tiedä. Kukaan ei selittänyt koskaan, millainen sen tulisi olla. Ennen oli aamupala, lounas, päivällinen, iltapala, siinä välissä söivät, kun oli nälkä. Mutta sittemmin olen joutunut kyttäämään kelloa, koska lasten omasta halusta huolimatta pitäisi olla ateriat kellon mukaan tasan eikä melkein. Aikojen noudattamisesta on tullut ydinsotia keittiössä, sillä lapsia on vaikea pakottaa syömään, ellei ole nälkä.

Rytmiin kuuluu uni. Meillä nukutaan yöllä, mutta poika näkee pahoja unia. Ja koulu valittaa koko ajan, että poika on väsynyt... siitäkin tulee paniikki. Mitä minä nyt teen? Univaikeuksia? Äitinä pitäisi olla kaikkivoipa, ja saada lapsi nukkumaan hyvin, on osoitettu, että vika on minussa. Wilmassa. Ja opettaja on sanonut, että lapsi ei nuku tarpeeksi. Että minun tulee laittaa hänet tuntia aiemmin nukkumaan. Siis puoli kahdeksalta. Yhdeksänvuotias. Mutta kun poikaa ei nukuta ja hän nukahtaa vasta yhdeksältä. Niin minä olen jälleen kerran huono äiti.

Joinakin päivinä on vaan ihan kauhean huono päivä. Minullakin. Joskus. Alennun lapsen tasolle ja riitelen. En jaksa pestä pyykkiä tai tehdä perunamuusia perunoista ja teen sen sitten jauheesta. Kukaan ei tiedä tästä, mutta minun pitää hävittää pakkaukset saman tien. Jos joku tulee ja näkee. Naapuriin tilataan melkein joka ilta pizzaa. He istuvat iltaa takapihalla usein viikonloppuisin. Minutkin on sinne kutsuttu, mutta joudun aina keksimään tekosyitä. En minä voi sinne mennä! Jos joku kuulee siitä. En voi ottaa riskiä, että minut nähdään hiprakassa. Kateudesta vihreänä tuijotan ikkunasta ja katselen naapuriin, jossa syödään ja juodaan, lapset leikkivät iloisina. Kukaan ei riehu eikä örvellä, Mölkkyä pelaavat. Ihan normaalia.
Jos minä haluan ostaa kaksi saunakaljaa, minä ajan autolla seuraavaan kylään. Siellä minua ei tunneta, ja riski leimautua alkoholistiksi pienenee huomattavasti.

Illalla makaan sängyssä pimeässä silmät auki ja mietin. Minusta ei taida olla mihinkään. Ajattelen vain, ja jokainen ajatus on huono. Oli minulla hyviäkin ajatuksia, mutta ne eivät ole enää valikossa mukana. Pitää osoittaa, näyttää, varmentaa, todistaa, että olen tarpeeksi hyvä olemaan vanhempi. Se pitää osoittaa sosiaalitoimelle, moniammatilliselle ryhmälle, terapeutille....
Pitää, vaikka tiedän, että ei minun pidä. Kumminkin, niin on viisainta, koskaan ei voi olla varma. Ei vara venettä kaada.

Sanoin miehelleni, etten osaa olla enää äiti. Kuusivuotias huusi "osaatpas"!!! "Kyllä sä osaat olla!!" Lapsen suusta tulee totuus, ainakin osatotuus. Lapsi ei tiedä, mitä osaaminen merkitsee tässä maailmassa. Se ei riitä, että osaat rakastaa. Pitää huolta, ruokkia ja vaatettaa. Antaa turvaa. Pitää osata paljon muutakin. Pitää osata olla kuten käsketään, näyttää hyvältä, luopua osasta minuuttaan, olla toista kuin tahtoisi. Olla täydellinen, muuttuvien kriteerien vallitessa. Ja sekään, kuten näemme huostaanottotilastoista, ei riitä. "Ennaltaehkäisevä apu" on kuin kummitus, joka vainoaa minua. Se ajaa minut nuoralle ilman turvaverkkoa oman mieleni sisällä. Jos putoan, minut ottaa vastaan peto nimeltä yhteiskunta ja syö suihinsa. Nuoran toista päätä ei näy. Takaisin en halua. On pakko jatkaa siis eteenpäin peläten, että putoan. Tietämättä edes, kulkeeko sitä horjuen kohti parempaa, vai olisiko se putoaminen sittenkin viisaampi vaihtoehto?"