Kuka koskaan koirilta rauhassa lie astunut arvon teitä?

Eino Leinon hieno runo Kuvernöörin koira tulee mieleeni, kun luen kommentteja koskien lasten kasvattamista. 

"Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa--
ja kaukaa kiertävi kansa.
Kas, silläpä sitä vasta turkkia on! Ja entä sen paksua selkää! Ja milloin ääni sen ärjähtää
koko kaupungin pennut pelkää."

Yksi suurimmista typeryyksistä, joita saa lukea on väite "johtuu kotioloista" tai "kasvatuksen puutteesta". On se sitten uutinen kuin uutinen,  liipaten liki nuorisoa, tämä tietty kommenttikaravaani kulkee ja koirat haukkuvat.
Karavaanilla ei liene minkäänsortin tietoa saati kokemuspohjaa, ymmärryksestä puhumattakaan sen osalta, millainen oli maailma ennen ja millainen se on nyt.
Maassaame elää lukemattomia perheitä, jotka yrittävät parhaansa, jopa niin pitkälle, että saavat itse burnoutin. Ja kun asiat menevät päin helvettiä, saapuvat koirat haukkumaan näitä kaikkensa yrittäneitä. 

Se aika, josta puhutaan sanalla "ennen" käsitti lasten kohdalla kuria ja kunnioitusta. Lapset oppivat heräämään aamulla, menemään kouluun, olemaan jokseenskin ihmisiksi, palaamaan kotiin läksyjen ja harrastusten pariin, menemään ajoissa nukkumaan. Parhaimmisto teki kesätyötä ja kotihommia. Teini-ikä tuli ja meni, opiskeltiin ja mentiin töihin. Vain juoppojen ja retkujen kakaroista kasvoi pahiksia, jotka päätyivät vankilaan tai hautuumaalle. 
Aika, josta puhutaan  "nykyaikana" käsittää kurittomia, rajattomia, rakkaudettomia lapsia, joiden vanhemmilla vanhemmuus on hukassa. Lapset eivät kunnioita ketään ja kuvittelevat, että mitkään lait eivät heitä koske. Kun ei vaadita mitään. Kun ei osata mitään. On se vapaa kasvatus. 

Oikeasti nykyaikaa on se, että perheet kyllä väsyvät. He eivät väsy lapsiinsa eivätkä kotioloihinsa. Vaan vapauden puuttumiseen, sillä nykyajan kasvatus ei todellakaan ole vapaata, vaan erittäin ohjattua. 
Perustelu ja vertailu ennen-nyt on itsessään typerä. Kyse ei ole kodin taidoista, eikä vastuun pakoilusta. Yhteiskunnan rakenne ja vaatimustaso on muuttunut, sitä eivät muuttaneet perheet. Muutos kehitettiin päättäjätasolla ja implementoitiin osaksi yhteiskuntaa uutena normaalina. Voidaan todeta, että luotiin uudet normit, jotka syrjäyttivät sanan "kuri" siinä mielessä, mitä se tarkoitti vielä 70-luvulla syntyneelle. 
Perheiden elämään alettiin puuttua aikaisempaa tehokkaammin. Luotiin ennalta ehkäisevä tuki, mikä on hyvä asia teoriatasolla, mutta käytännön sovellukset ovat osoittautuneet erittäin sirpaleiseksi ja tehottomiksi. Huolia nostateltiin herkästi, ja niitä ylläpidettiin huolimatta siitä, että kyseessä usein oli väärä hälytys. Tämä sitoi auttajatahojen resursseja, jolloin moni apua hakeva jäi ilman apua tai sai väärin kohdennettua apua. 

Kyse ei ole millään muotoa huonosta vanhemmuudesta tai osaamisen puutteesta. On perheitä, joissa on monta lasta, jotka kasvatetaan samoin säännöin, silti yksi voi pudota elämän kelkasta. Jättävätkö vanhemmat tahallaan yhden monesta huomiotta, rakkaudetta? 
Lapselta vaaditaan osaamisen tasoa jo päiväkodissa, sitten koulussa. Jo nelivuotiaalta kartoitetaan keskittymisen kykyä tuhannen tosissaan.  Yksikin väärä liike tai moka voi johtaa suhteettomiin toimiin.
Lapsen pitäisi nykyään osata kaikki, mutta mitään ei oikeastaan saa sen eteen tehdä:
Saako mennä yksin ulos tai olla yksin kotona, ei saa. Mutta kun lapsi ei opi käyttämään juustohöylää tai pesukonetta, se onkin huonoa vanhemmutta. 
Saako lapsen laittaa hoitamaan askareita ja asioita, vaikka hakemaan kaupasta ruokaa? No ei saa. Mutta kun tullaan kysymykseen vastuusta, niin sekin on vanhempien vika.
Saako lasta rangaista? No ei saa. Kaikki on kielletty, äänen korottaminenkin on. Mutta syy-seuraussuhteiden ymmärtämättömyyden vika on jälleen kotona. 
Näitä esimerkkejä on pilvin pimein. Jokainen tässä mainitsemani esimerkki on noukittu tosielämästä ja jokainen esimerkki on nostattanut huolen vanhemmuudesta. Ja jokaisessa esimerkissä joku muu kuin perhe itse saneli tavat ja tahdin, mutta nimenomaan perhe juoksi monella eri taholla turhaan ja tarkoituksetta. Lopputulos joka esimerkissä: väsymys, turhautuneisuus, joiden lisäksi ongelmia, joita ei aikaisemmin ollut. 

On niinkin, että on olemassa ongelma. Mutta ongelma ei ole kotona perheessä. Ongelma on esim. koulukiusaaminen, se voi olla traumaperäinen, se voi olla terveydellinen. Apuakin haetaan, mutta ei sitä välttämättä saada. Auttajakenttä on laaja, monisyinen, kiireinen, hidas. Se toimii jos käy tuuri. Kenttä rakennettiin pääosin periaatteille suhteellisuus, tehokkuus, tarkoituksenmukaisuus, moniammatillisuus. Unohdettiin kuitenkin luoda selkeä struktuuri eri tahojen yhteistyölle, jossa mättää mm. tiedonkulku, asiakkaan osallistaminen ja tieto siitä, mikä kuuluu kenenkin sarkaan. Joten jos ei käy tuuri, tilannetta voi verrata kauppaan: paketin avaaminen on ostopäätös. Paketissa lukee, että tuote toimii. Et avaa pakettia, ostat sen, se ei toimi. Ainoa ero vertauksen ja tosielämän välillä on se, että kuittia vastaan saat tuotteen vaihdettua toimivaan. Apukentällä et.

Kentän ongelmana on myös se, että yhdestä oireesta kehitetään pitkällä tähtäimellä monta. Moniammatillisuus kadottaa herkästi oirehtivan nuoren oireen syyn keskittyessään itse oireeseen. Ja me kaikki tiedämme, ettei tulehdus parane, ellei tulehduksen aiheuttajaa hoideta pois. Otetaan esimerkiksi oire, joka johtuu kiusaamisesta. Jos kiusaaminen ei lopu, ei lopu oireilukaan. Silti auttajakenttä on kiusatun kimpussa, tuhansin keinoin, käyttämättä yhtäkään keinoa kiusaajiin. Vaikka tiedetään kiusaamisenkin olevan oire, sen syytä ei haluta hoitaa? On helpompaa syyttää kotia ja vanhempia ja kasvatusta. Olla helpompaa olla typerä. 

Haukkuvien karavaanikoirien lempilapsi on vertaus omaan itseen tai omiin lapsiin. Minä kasvatin hienosti, olen niin viisas ja taitava. Naapurin kakaratkin olisin osannut kasvattaa paremmin. Onneksi olkoon täydellisyydestänne, itse luomastanne totuudesta. Valitteluni sen sijaan siitä, että ette näe ikkunastanne omaa pihaanne pidemmälle. Vielä suuremmat osanottoni ajattelun suppeudesta ja sen julkituomisesta ääneen. Kysyisin vielä, kasvatitteko kauniit ja kiltit lapsenne samalla arvostelulla, vähättelyllä ja haukkumisella, jota kohdistatte ongelmiin joutuneisiin lapsiin, nuoriin sekä heidän vanhempiinsa?

"Ja kaikkia niin sitä haukuttiin, kuka vaan tuli vastahan tiellä, oli kerjuri taikka kenraali--
sen vasta me tahdoimme niellä!"
"Näin hallit ne haasteli irvistäin, mut mennä ja uskoa heitä!--
Kuka koskaan koirilta rauhassa lie astunut arvon teitä?"