Kuuntelemmeko me oikeasti?

"Kuuntele lastasi", "kuuntele vanhempaasi", "kuuntele isomummoasi, hänellä on kokemusta". 
Aina kehoitetaan kuuntelemaan vaikka ketä ja vaikka missä, mutta tuli mieleeni hupaisa kysymys. Koska joku muka oikeasti kuuntelee?

Me "kuuntelemme" lapsiamme. Kuuntelemme tiettyissä, hyväksi katsotuissa tilanteissa. Koulusta tullessa, että onko läksyt tehty tai illalla, kun selvitämme iltasadun sisällöllistä opetusta. Mutta kaupassa lapsen kuunteleminen onkin eri juttu. Lapsi ei saa päättää, mitä haluaa syödä, sehän on lepsua vanhemmuutta. Karkkihyllyllä sama juttu, korvat tukkoon ja suu suppuun. Jos ruoka on pahaa, emme kuuntele ja jos pakkoulkoilu tihkusateessa vituttaa lasta, emme kuuntele. Koska ruoka täytyy syödä ja ulkoilu kuuluu päivärytmiin! 
Viis siitä, kuinka tärkeäksi lapsi kokee kuulluksi tulemisensa. Tuskin hän erottelee tilanteita vanhempiensa periaatteiden mukaan. Erottelun tekee aikuinen, joka päättää siitä, missä kohtaa lasta tulee kuulla ja missä ei. Onko se sitten aitoa kuuntelemista, se on eri juttu. 
Ihan kuin kuuntelemiseen liittyisi velvoite tehdä, kuten lapsi haluaa. Mistähän semmoinen yleinen käsitys on tullut? 

Sitten kun lapsuus on ohitse alkaa teini-ikä. Kuulluksi teini kyllä tulee. Ja saa palautetta: "älä kiroile", "lopeta se ovien paiskominen", "minne sinä nyt taas menet" ja niin edelleen. Kuuntelemmeko oikeasti vai jaammeko vain viisaita neuvojamme? Mitä on sen uhmakkaan käytöksen takana, kiinnostaako meitä edes? Vai rajoittuuko kiinnostuksemme vain siihen, että teinin käytös pysyisi edes jotenkin hyvän maun rajoissa, ettei tarvitsisi hävetä?

Nuorena aikuisena opiskellaan ja saadaan se ajantasainen tietotaito. Mutta menepä tietotaitosi kanssa sitten töihin. Aika nopeasti vanhemmat pudottelevat sinut maan pinnalle vain siksi, että sinulla on ikää se kakskytäviis. Mitä sellainen nuori kolli tai hupakko muka tietää? Verrattuna niihin, jotka ovat tehneet työtä jo kolmekymmentä vuotta? Ja vaikka tietäisikin niin ei sen tarvitse siitä ääneen kertoa. Kuunteleminen otetaan henkilökohtaisesti asiakohtaisuuden sijasta. Lopputulos on se, ettei kukaan kuuntele ketään, koska vanhoja ärsyttää nuorten asenne ja nuoria vanhojen asenne. Vaikka kukaan ei alunperinkään arvostellut ketään. Hassua.

Yht äkkiä ihminen huomaa olevansa eläkkeellä, mikäli sinne asti nykypolitiikalla pääsee. Mummona tai paappana tekee välillä mieli sanoa jotakin neuvoa-antavaa. Mutta kuka jotain kääkkää nyt oikeasti kuuntelisi? Sehän eli oman nuoruutensa ja kasvatti omat lapsensa vuosikymmenet sitten ja ajat ovat muuttuneet. 
Vanhuus koittaa ja sitä päätyy vaikkapa vanhainkotiin. Jossa nuoremmat vielä työkykyiset huolehtivat sinusta, mutta eivät kuuntele. Koska niillä ei ole aikaa. Voit rauhassa odotella pääsyä vessaan, kyllä ne tulevat, jossakin vaiheessa. Ja lähtevät myös, kesken lauseesi, koska eivät jouda kuunnella, mitä sinulla on kerrottavana. 
Toisaalta ei se niin tärkeää olisikaan, muistelosi vuodelta kukka ja keppi.

Toinen kiintoisa kysymys pyörii päässäni. Kuuntelemmeko me toisiamme kirjoittamattomien sääntöjen rajoissa? Ja jos niin teemme, kuka piru päätti, milloin kuunteleminen on tärkeätä ja milloin ei?