Lastensuojelun resurssipulan takana piileskelee se oikea epäkohta

Lastensuojelun epäkohdat ovat olleet otsikoissa viimeaikoina. 
Se on erittäin hyvä asia, sillä vielä jokunen vuosi sitten valtamedioissa ei kirjoitettu kuin sosiaalitoimea puoltavia juttuja.
Perusasia, mikä edelleen on pimennossa, on jäänyt vaille minkäänlaista huomiota.
Kun epäkohtien syitä ruoditaan, palataan aina resurssipulaan ja siihen, kuinka monta lasta yhden sosiaaliviranomaisen työtaakkana on. 
Resurssipula ei selitä sitä, miksi kiiresijoitettujen ja huostaanotettujen lasten asiakirjoissa vilisee vääriä tietoja ja suoranaisia valheita. 

Huostaanotto tulee perustella lastensuojelulain 40§ mukaisesti. Pykälässä todetaan, että puutteet lapsen huolenpidossa tai kasvuolosuhteissa tulee olla sellaiset, että ne uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä. Tai lapsi itse toiminnallaan vaarantaa terveyttään tai kehitystään. Lisäksi vaaditaan, että avohuollon tarjoama apu on riittämätöntä tai se ei ole tarkoituksenmukaista.

Jos nyt puramme tämän pykälän ääliötasolle, se tarkoittaa, että:

-Puutteet lapsen huolenpidossa uhkaavat vakavasti lapsen terveyttä. Jos lapsella on puserolla aamiaisen rippeet, se ei vielä vaaranna lasta. Jos lapsi ei saa ruokaa eikä juomaa, se kyllä vaarantaa. Ero on merkittävä. 
-Puutteet lapsen kasvuolosuhteissa uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä. Epätasainen päivärytmi ei vielä ole peruste, sillä harvalla lapsella edes on oppikirjan mukainen päivärytmi tässä kolmivuorotyön maailmassa. Sellaiset kasvuolosuhteet, joissa esiintyy väkivaltaa tai huumeita, ovat eri asia ja ero on taaskin merkittävä.
-Lapsi voi itse omalla toiminnallaan vaarantaa olosuhteensa. Päihteiden käyttö, itsetuhoisuus, vakavammat rikokset tai lapsen oma väkivaltaisuus voivat olla peruste. Rikosepäily ei vielä riitä perusteeksi. Eikä kolme kaljaa perjantai-iltana nurkan takana. Eikä sekään, että seurustelukumppanin kanssa meni bänks ja nuori uhkasi vetää itsensä hirteen, koska sydän särkyi. Näissäkin ero on merkittävä.
-Avohuollon toimenpiteisiin voidaan ryhtyä matalalla kynnyksellä. Avohuollon toimenpiteet ovat kaikki suostumuksenvaraisia ja ne tulee suunnitella ja laatia yhdessä perheen ja lähipiirin kanssa siten, että apu kohdentuu siihen, missä apua tarvitaan. Tämä ei siis tarkoita sitä, että sosiaalitoimi sanelee, koska kotona käy perhetyö, että lapsen on mentävä terapiaan tai päiväkotiin tai perheen on lähdettävä avohuollon sijoitukseen. Sosiaalitoimen velvollisuus on esitellä eri vaihtoehdot ja ehdottaa niitä sekä suunnitella sopiva kokonaisuus perheelle sopivaksi.
-Avohuollon toimenpiteestä kieltäytyminen ei ole peruste huostaanototolle. Avohuollon sijoituksesta kieltäytyminen ei siis ole peruste. Sosiaaliviranomainen ei saa todeta avohuollon sijoituksen olevan vaihtoehto huostaanotolle, jos hän näin tekee, kyse on pakottamisesta, joka on lailla kielletty. 
-Jotta avohuollon toimenpide olisi riittämätön, sitä pitää kokeilla ja todeta, ettei siitä ole hyötyä. Jos toimepide ei ole tarkoituksenmukainen, tarkoitetaan jo tilannetta, jossa tulipaloa lähdettäisiin sammuttamaan räkimällä liekkeihin. Toisin sanoen tilanne on niin kriittinen, ettei avohuollosta löydy sellaista apua, joka lapsen pelastaisi.

Suurin epäkohta lastensuojelussa on edelleen se, että viranomainen ei ole objektiivinen ja oikeudenmukainen, asiakasta ei kuunnella, eikä asiakkaan olosuhteita selvitetä riittävästi. Sosiaalitoimen kirjaukset perustuvat paljolti mutu-tuntumiin, oletuksiin, kolmannen osapuolen (ostopalveluna tuotettu perhetyö) tekemiin kirjauksiin ja mielipiteisiin.
Jos olisin väärässä, asiakkaat saisivat aina nähdä kirjaukset, joita heistä on tehty. Asiakkaiden kertoma kirjattaisiin asiakirjaan sellaisenaan, eikä höystettynä kirjaajan mielipiteellä. Asiakkaiden psyykettä, neurologisia tiloja ja muuta terveydentilaa arvioisivat lääketieteen ammattilaiset sosiaalivranomaisen sijaan. Perheet myös tietäisivät, minkä tulisi olla toisin, jotta sosiaalitoimessa huoli vähenisi. 

Resurssipula ei selitä edellä mainittuja epäkohtia. Olen itse hoiva-alalla ja kirjaan joka ikisessä työvuorossa. En minäkään kirjoita virallista asiakirjasisältöä mistään, mitä ei oikeasti ole tapahtunut tai ole olemassa. Jos niin tekisin, olisin äkkiä työtön. Myös minun alallani on kiire ja resurssipula. Se ei vaikuta kuitenkaan kykyyni puhua totta.
Miksi sosiaaliviranomainen saa kirjoitella puuta heinää, jonka seurauksena on ihmisoikeusrikos? Vapaudenmenetys ja perheen sekä yksityisyyden suojan särkeminen?

Ja miksi mikään valtamedia ei edelleenkään kirjoita aiheesta, vaikka siitä on olemassa jo tutkimustietoakin?