Neurososiaalista ajojahtia

Viimeisen kuukauden yhteydenottojen valossa näyttää siltä, että lastensuojelu on ottanut kärkihankkeekseen erityislapset.
Autismin kirjolaisten vanhempien huoli on asiasta noussut. Lapsilla on diagnoosi. On adhd tai aistiyliherkkyys, asperger tai jokin muu, jopa kehitysvamman vuoksi on jouduttu sosiaalitoimen hampaisiin. 
Yhteistä näille kaikille tapauksille on se, että lastensuojelu on lähtenyt huolestumaan kotioloista lapsen käytöksen vuoksi. Jokainen tällaisen lapsen vanhempi tietää, mitä erityiseltä voi odottaa: koulunkäyntivaikeuksia, huolimattomuutta, agressiota, omaan kuplaan vetäytymistä, poikkeavia sanamuotoja, mielialojen vaihteluita. Asiat, jotka me niin sanotut normaalit koemme yhdentekevinä voivat olla kynnyskysymyksiä erityisen maailmassa. Tällainen kokemusmaailma on oivallista maaperää lastensuojelulle. Lapsihan reagoi, mitä kaikkea siitä saakaan halutessaan irti.
Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Kun kyse on neurologiasta, ymmärrämme jokainen, että puhutaan jostakin lääketieteellisestä. Neurologia kuuluu terveydenhuollolle, ei sosiaalihuollolle. Asia on juuri näin mustavalkoinen.
Lastensuojeluun kuuluvat tapaukset, joiden olosuhteet ovat sellaiset, että apua tarvitaan.
Neurologia ei ole olosuhde vaan fysiologinen seikka.
Sosiaalihuollon puolella ei edes työskentele ketään, jolla olisi ammattitaito analysoida lasta neurologisesti, saati vetää johtopäätöksiä analyysinsä johdosta.

Saamissani yhteydenotoissa on yhdenmukaisuuksia. Lääkärien diagnooseilla pyyhitään pöytä, jonka jälkeen esitetään ehdoton määräys siirtyä avohuollon sijoitukseen. Kauniimmin näistä puhutaan perhekoteina, joissa on ammattihenkilökunta jatkuvasti paikalla, virikkeitä sun muuta. Todellisuudessa kyseessä on ympärivuorokautinen valvonta rajoituksineen, kuten liikkumisen rajoittaminen ja yhteydenpidon rajoittaminen. Tosin laki kieltää kaikenlaisen rajoittamisen avohuollossa, sillä avohuolto on suostumuksen varaista, eli vapaaehtoista.
Toinen yhteneväisyys on asiakirjojen panttaaminen asiakkaalta. Lastensuojelu kieltäytyy johtajistoa myöten antamasta asiakassuunnitelmia tai huostaanoton perusteita asiakkaalle vedoten lapsen etuun ja salassapitoon. Näin siitäkin huolimatta, että useampikin laki oikeuttaa asianosaisen saamaan itseään koskevan kirjallisen materiaalin. Kun asiakirjoja ei saa, ei voi mihinkään vedotakkaan, joten asiakas on täysin tyhjän päällä näyttötaakkoineen. 
Kolmas yhteneväinen seikka on, että asiakkaan lähipiiri pyritään rajaamaan ulos palavereista, vaikka asiakkaan oma tahto olisi päinvastainen. Lastensuojelulaki mainitsee lähipiirin mukaan ottamisen, laissa puhutaan lapsen kasvatuksesta vastaavasta henkilöstä ja lapselle läheisestä henkilöstä, joka voi olla vaikkapa täti. Tädit rajataan kuitenkin ulos lastensuojelulain 6.luvun 30§ vastaisesti ja syyksi kerrotaan salassapito.
Kun lapsi perheineen on saatu valvontaan, asiakirjat pidätettyä ja lähipiiri estetty osallistumasta, pääsee vauhtiin moniammatillinen ryhmä. Yleensä tähän mennessä erityislapsi on oireillut jo normaalia enemmän, koska on huomannut olevansa epämääräisyyden loputtomassa oravanpyörässä, jossa leijuu uhka joutua pois kotoa. Tätä oireilua korostetaan perheelle perusteena pakkoavulle, joka kulkee nimellä huostaanotto. Toinen vaihtoehto on lähteä perhekuntoutukseen jonnekkin takahikiällä sijaitsevaan perhekotiin määrättömäksi ajanjaksoksi. Vaihtoehdoksi annetaan huostaanotto. Käytännössä tällainen on kiristystä, jonka sanamuoto on tarkemmin määritelty rikoslaissa, mutta viranomaista se pykälä ei näytä koskevan.

Erityislasten asioissa voi toimia myös järkevästi, jos haluaa. Päiväkodin tai koulun henkilökunnan kanssa voidaan tehdä yhteistyötä. Onhan meillä pienluokat, erityisopettajat ja avustajia. On mahdollista saada tukitunteja. Oppivelvollisuutta voidaan pidentää, jolloin eteneminen on hitaampaa, mutta varmempaa. 
Erityisyyden laadusta riippuen on terveydehuollon kautta mahdollista saada kuntoutusta, lääkitystä tai terapioita. Jos sossu haluaa välttämättä auttaa, mahdollisuudet ovat lukuisat aina harrastusten tukemisesta tukiperheeseen. Huomionarvoista on, ettei lievemmän riittävän tuen saamiseksi tarvita lastensuojelua lainkaan, sillä sosiaalihuoltolaki takaa avun ilmankin.
Vammaispalveluakaan ei sovi unohtaa, jos lapsella on esim.kehitysvamma. 
Vielä diagnosoimattomat erityiset epäilyt hoidetaan terveyskeskus - tai koululääkärin lähetteen myötä tutkimuksiin neurologiselle. 
Lastensuojelua ei tarvita kuviossa lainkaan. Lastensuojelun toimet eivät korjaa neurologista tilaa. Juuri siksi lastensuojelun tulisikin pysyä omalla tontillaan, eikä ängetä päsmäröimään alueelle, josta se ei mitään tajua.

Lopuksi ihan yleisenä neuvona kaikkien lasten kohdalla: Kun puhutaan lapsen edusta, se sanapari yksin ei riitä. Lapsen etu tulee jokaisessa tapauksessa erikseen yksilöidä. Viranomaisen on kyettävä perustelemaan, miksi jokin asia on tai ei ole lapsen etu ja mihin tämä päätelmä perustuu. Perusteluissa tulee ilmetä myös lapsen oma käsitys tilanteestaan.