Valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa....

Jos vaihtaisin palanutta lamppua soveltaen työllistämispolitiikkaa ja säädöksiä lampun vaihtamiseen, istuisin takuulla säkkipimeässä. Yksinkertainen homma, mutta viisilamppuisesta kattokruunusta ei aina tule vaihdetuksi pimeitä lamppuja ennen kuin vasta silloin, kun enää yksi palaa. Tähän voisi soveltaa lampunvaihtoa edistäviä säädöksiä. Tarkoittaen, että olisi olemassa jokin kannustin, joka saisi ihmisen nousemaan sohvalta niitä lamppuja vaihtamaan. Voisi laittaa päivämäärärajan, johon mennessä olisi ehdottomasti yritettävä laittaa valaistus kuntoon, muuten menettäisi valonsa kokonaan määräajaksi. Lampun vaihtamista edistävä kurssitus katsottaisiin hyödyksi ja vaihdettavan lampun ekologisuus vaikuttaisi valon antomäärään. Liikaa valoa käyttävät asetettaisiin sähkösäännöstelyn piiriin, jolloin mittarilukema ei saisi ylittää säädettyä määrää kuukaudessa. Lukeman ylittyessä rajoitettaisiin vaikkapa hellan tai muun olennaisen kodinkoneen käyttöä. 
Mikä olisi ongelman nimi nyt sitten? Kysehän on vain lampun vaihtamisesta. Jos tuollaiset sääntelyt sitoisivat tuota arkista toimenpidettä, kenelläkään tuskin olisi pimeitä valaisimia huushollissaan. No, ongelma voisi muodostua vaikkapa siitä, että lamppujen saanti vaikeutuisi huomattavasti. Niitä olisi tarjolla vain tietty määrä ja niitä tulisi hakemuksella anoa. Lamppuja hallinnoisivat suuryritykset. Koska kansalaisia ei voitaisi velvoittaa niukkuuden vallitessa vaihtamaan lamppujaan edellä säädetyn kaltaisesti, täytyisi luoda lamppukorvausjärjestelmä. Jotta lamppujen saaminen ei olisi liian helppoa, tarjoaisi korvausjärjestelmä vain joka toisen lampun sillä ehdolla, että henkilö, jonka kattokruunu on pimeänä, tekisi kuukausittain kirjallisen anomuksen puolesta määrästä lyhytikäisiä lamppuja. Lisäksi hakijan olisi osoitettava, että hän on anonut lamppuja myös suuryritykseltä tiettyä työsuoritusta vastaan. Lisäksi henkilön tulisi osoittaa, ettei hän missään nimessä salaa käytä mitään muuta valonlähdettä, esimerkiksi kynttilää.
Tästä saataisiin jo aikaiseksi melko sekava järjestelmä. Täytyisi ryhtyä kyttäämään niitä vähemmistöön kuuluvia suomalaisia, jotka pyrkivät kiertämään lähes kaikkea mahdollista säänneltyä asiaa. Pienet pimeät markkinat lamppujen ja kynttilöiden saralla ( esim. huutonetissä) tulisi asettaa valvontaan ja verotettavaksi. Osuuskuntien kautta tehtävä lamppukauppa olisi rajattava ja luokiteltava yritystoiminnaksi, jolloin lampputuki katkaistaisiin.
Lisäksi olisi kysyttävä, että miten paljon lainavaloa henkilö voi vapaaehtoisesti luovuttaa ja kuinka suuren valomäärän vastaanottaminen muualla kuin kotona katsotaan päätoimiseksi valon nauttimiseksi. Korvausjärjestelmä sallisi vain tietyn määrän tietynlaista valoa (esim led), ja ylimenevä osa alentaisi valokorvausta. Systeemi tulisi lopulta kalliiksi, sillä valon määrää on vaikea säännöstellä esim. ulkona. Valottomien ihmisten kohdalla tulisi sammuttaa katulamput niiden alta kuljettaessa. Kyläilyt paikoissa, joissa on valoa, kahvilat, koulut ynnä muut olisi huomioitava valon saantipuolelle. Olisi asetettava rajatulo valolle, ja laskentaperuste luksimäärälle, jonka henkilö saisi kuukaudessa kuluttaa.
Kyllä ihmiset aktiovituisivat vaihtamaan lamppujaan ennemmin tai myöhemmin. Tosin he huomaisivat äkkiä olevansa valoloukussa. Lamppujen tarve ja tarjontahan eivät kohtaisi. Valon edistämispolitiikan ympärille rakennettu organisaatio olisi julkinen, siis hidas ja byrokraattinen, kun taas voittoa tavoittelevat suurvalo-yritykset listautuisivat pörssiin hallitessaan lähes monopolin tavoin valomarkkinoita. Pääomaa ja tulovirtaa olisi, mutta pimeässä pohjolassa valovirta kannattaisi investoida järkevämmin. Ei suinkaan yksityisten koteihin, jossa lapset rämpyttävät valoja päälle-pois-päälle-pois ja niin edelleen. Ajatus suuremmista valotulo-ympyröistä olisi kuitenkin moraalin kannalta kyseenalainen, joten yritykset antaisivat ulos propagandaa, jossa ne esittäisivät tavoitteidensa olevan valon helppo saatavuus, järkevä käyttö ja yhdenvertainen luksimäärä kaikelle kansalle. Julkinen taho nielisi tämän lorun ja velvoittaisi entistä tiukemmin palaneiden lamppujen haltijoita vaihtamaan lamppunsa. Mutta, markkinoiden intressi ja perusoikeus valoon eivät kohtaisi. Tilanne vaatisi aikalisän, joka toteutettaisiin esim. 3 kuukauden mittaisena valon odotusaikana. Tällä tavoin valon saantia ei laittomasti evättäisi sen ollessa osa jokaisen eksistenssiminimiä. Ajatusta tukemaan teetettäisiin ideaa puoltava tutkimus yhteiskuntatieteiden ja sosiologisten asiantuntijoiden avulla.
Lopuksi koko touhusta syntyisi varmaankin noidankehä, jossa valoa olisi vain harvoilla, valottomien huoneiden määrä kasvaisi hälyttävästi ja valon saatavuus olisi tehty lähes mahdottomaksi.
Onneksi lampun vaihtaminen ei ole näin hankalaa oikeasti. 
​